Teoksessa oli lavalla kahden (maailman kuulun ja kokeneen, näin minulle kerrottiin) tanssija-koreografin lisäksi kitaristi, joka soitti ja lauloi muutaman laulun teoksen aikana. Hän sanoi ennen erästä vaatimatonta lauluaan, että on kivempi soittaa täällä (Alminsalissa) kuin hänen pienessä olohuoneessaan (muistaakseni Brysselissä).
Meg Stuart & Philipp Gehmacher
MAYBE FOREVER
Koreografia ja tanssi Meg Stuart & Philipp Gehmacher
Musiikki Niko Hafkenscheid
Dramaturgia Myriam Van Imschoot
Valosuunnittelu Jan Maertens
Lavasteet ja puvustus Janina Audick
Äänisuunnittelu Vincent Malstaf
Tuotanto Damaged Goods & Mumbling Fish
Yhteistuotanto Kaaitheater, Wexner Center for the Arts, Théâtre de la Ville, Volksbühne am Rosa-Luxemburg-Platz
Ensi-ilta 7.6.2007, Bryssel
Esitys Helsingin Juhlaviikoilla 26.8.2009
Kitaristista joka ei ollut kotonaan
Kitaristin repliikissä oli enemmän lämpöä, kitkaa ja sisältöä kuin kaikessa muussa mitä lavalla tapahtui. Kitaristin vaatimaton repliikki, joka epäilemättä oli tarkoitettu spontaaniksi ja ihmisläheiseksi, lavan ja katsomon välimatkaa lyhentäväksi hetkeksi, paistoi sekin vain kaksi vuotta vanhassa teoksessa (!) laskelmoituna ja teennäisenä kikkailuna.
Teos oli ilmeisesti jonkinlaista seesteistä, iänikuista parisuhderimpuilua. Lavastus näytti jonkinlaisen mustavalkoisen Tenavatähti-ohjelman studiolavastukselta. En ymmärtänyt miten se liittyi teokseen. En myöskään sitä, miksi lavasteverhon takaa paljastettiin näyttämörakenteita. En ymmärtänyt miksi teoksen avauskohtauksessa oli niin pimeää, ettei siitä nähnyt mitään. Toisaalta en nähnyt mitään mainittavaa valot päälläkään.
Kaikki mitä oli ja tapahtui tuntui irralliselta kikkailuilta, liikkeen ja olemisen laadusta, pukuihin ja jättimäiseen valokuvaan keskellä lavasteharmautta. Entä tiedä olivatko nämä taiteilijat ne, jotka kaksi vuotta (?) sitten keksivät, että ”postmoderneissa näyttöteoksissa” kuuluu tanssijan jossain vaiheessa puhua parrasvalossa jotain dadaa mikrofoniin. Nyt kun samaa näkee koko ajan, ei sitä olisi viitsinyt enää katsella, varsinkaan jos ei ole mitään sanottavaa.
Teos oli aivan liian pitkä, eikä siinä ollut mitään havaittavaa rakennetta. Se ei ole kovin imartelevaa. Jos tämä olisi ollut kaksi vuotta sitten taideopiskelijan ensimmäisiä töitä, olisi kaikesta ehkä huokunut jonkinlainen päämäärätön lahjakkuus ja sisällöstä irrallinen maku.
Olli Ahlroos
