Joulukuinen Dancing on the Edge –festivaali kautta Hollannin esitteli yli 60 taiteilijaa yhdeksästä eri Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan maasta. Alueen poliittinen tilanne viimeaikaisine kansannousuineen oli vahvasti läsnä myös festivaalin taiteilijatapaamisissa ja teoksissa.
Koreografiaa
Koreografilla on mahdollisuus ja valta antaa yleisölle totutusta poikkeava kokemus ajasta ja tilasta, jatkoi Jeanine Durning. Myös Egyptin vuodentakaisessa kansanjoukkojen protesteissa aika ja tila muuttuivat, ainakin hetkeksi. Mielenosoittajat ottivat Tahririn aukion, Kairon keskustassa sijaitsevan torin omakseen 18 vuorokaudeksi, huolimatta turvallisuusviranomaisten ulkonaliikkumiskiellosta, jolla puolestaan yritettiin rajoittaa ihmisten liikettä kaupunkitilassa 31. tammikuuta 2011 klo 15 alkaen.
Festivaalilla koettua
Joulukuussa 2011 Hollannin suurimmissa kaupungeissa järjestetty Dancing on the Edge –festivaali esitteli yli 60 taiteilijaa yhdeksästä eri Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan maasta. Kolmatta kertaa järjestetyllä festivaalilla esiteltiin paitsi tanssiteoksia, myös elokuvia, videotaidetta ja installaatioita. Oheisohjelmaan kuului lukuisia taiteilijatapaamisia ja keskustelutilaisuuksia.
Nuorten koreografien illassa taso oli valitettavan huono. Teoksia vaivasi kummallinen kirjaimellisuus ja esiintyjien läsnäolo oli joko äärimmilleen puskettua tai etäännytettyä. Estetiikka oli länsimaista, toki voidaan kysyä mikä se sellainen katsojan odottama Lähi-Idän tai Pohjois-Afrikan estetiikka nykytanssissa voisi olla. Ehkäpä parhaiten onnistui vain 22-vuotias libanonilainen Ali Chahrour, jonka intensiivinen, kaunis ja kekseliäs duetto On The Lips Snow käsitteli islamilaisen kulttuurin sukupuolikysymystä henkilökohtaisesti koettujen muistojen kautta.
Egyptiläisen Mounir Saeedin sooloteos The Other And Me taas oli lähinnä myötähäpeää herättävä kliseinen tutkielma identiteetin muodostumisesta. Näyttämöllä nähtiin peilejä, ja esiintyjällä oli yllään naamio. Onneksi Saeed on taitava tanssija, jonka liikkumista oli ilo katsoa. Egyptiläisen Exit Does Not Exit sortui sekin kirjaimellisuuteen ja kliseisyyteen. Taustalla nähty näyttämöä simultaanisti kuvaava livevideoinstallaatio oli ehkä teoksen kiinnostavinta antia.
Nuorten irakilaisten ja belgialais-saksalaisten teatterintekijöiden teos Iraqi Ghosts käsitteli erityisesti länsimaalaisen median eurooppalaisille yleisöille Irakin sodasta luomia mielikuvia. Irakilaisilla tekijöillä kullakin oli henkilökohtaisia kokemuksia sodasta, ei vain yhdestä vaan kolmesta eri sodasta Irakissa. Rankasta aiheestaan huolimatta teos oli paikoin jopa sympaattinen. Kohtaus, jossa kuvattiin varsinaista sotatilannetta, oli teoksen hiljaisin. Saddam Husseinin patsaan kaatumisen päivänä moottoripyörän selästä kuvattu videomateriaali näyttää Husseinin kivisen pään raahaamista pitkin Baghdadin katuja. Esiintyjä kertoo kokeneensa tuon hetken niin absurdina, että hänestä tuntui kuin eläisi keskellä dadaistista maalausta.
Taiteilijoiden rooli kansannousussa
Samasta absurdiudesta puhuivat myös egyptiläiset taiteilijat kuvaillessaan näkyjä Tahririn aukiolla. Festivaalilla käydyssä Art and Revolution –keskustelutilaisuudessa he kertoivat, kuinka länsimainen media raportoi väkivallasta ja kuolonuhreista, mutta egyptiläisten taiteilijoiden mukaan päällimmäinen tunne aukiolla oli rakkaus. Egyptiläis-hollantilainen näyttelijä Sabri Saad el-Hamus kertoi, kuinka eri uskontokunnista ja yhteiskuntaluokista tulevilla ihmisillä oli yhteinen sanoma ja tavoite. Hän kuvasi aukion tunnelmaa sivistyneeksi flower poweriksi. Hänen mukaansa väkivalta ja jännite kohdistuivat väkijoukkoihin ulkopäin, turvallisuusjoukoilta ja Mubarakin kannattajilta. ”Vain harva pelkäsi, jokainen egyptiläinen solu oli elossa”, hän kuvaili.
Keskustelussa puhuttiin myös taiteilijan roolista poliittisesti vaikeissa oloissa ja niihin vaikuttamisessa. Moni egyptiläinen taiteilija oli aktiivinen kansannousussa. Monet painottivat kuitenkin sitä, kuinka taiteilijan vallankumous on henkilökohtainen ja tapahtuu aina omassa itsessä ja omissa teoissa. Egyptiläinen tanssija-koreografi Mounir Saeed kuvailee väkivaltaa aukiolla: ”Näin ihmisten kuolevan, siinä hetkessä en ollut taiteilija.”
Teatteriohjaaja Nehad Selaiha kuvailee taiteilijoiden asemaa Mubarakin aikaan:
”Taiteilijoiden elämää hankaloitettiin paljon. Asema oli huono, jos ei myötäillyt Mubarakia ja hallitusta ja kaunistellut totuutta. Silti tuohon aikaan Egyptissä tehtiin paljon vallankumouksellista taidetta. Länsimaihin saattoi syntyä liian ruusuinen kuva egyptiläisten taiteilijoiden tilanteesta, sillä usein länsimaisille festivaaleille lähetettiin ne tekijät, joille annettiin kaikkein eniten vapauksia ja itsenäisyyttä tehdä työtään”, Selaiha sanoi.
Koskettavassa puheessaan Selaiha ilmaisi pettymyksensä siihen, että vallankumous on Egyptissä vielä pahasti kesken, eikä tie todelliseen muutokseen ole selvä. Hän oli pettynyt, ettei taiteella ole ollut suurempaa vaikutusta tähän. Selaiha oli huolissaan armeijan vallasta ja islamistisen fundamentalismin noususta. Hänen mielestään taiteella olisi juuri nyt Egyptissä erityisen tärkeä rooli poliittisen tietoisuuden kasvattamisessa. ”Taiteen täytyy mennä ihmisten pariin”, Selaiha sanoi. Hän pelkäsi myös taiteen sensuuria ja joutumista maan alle Egyptissä ja yleisemmin arabimaissa. Hän kaipasikin länsimaiden moraalista tukea kansannousulle.
Utopia, joka synnytettiin Tahririn aukiolla, ei ole vielä lähelläkään toteutumistaan.
Maija Karhunen
Kirjoittaja on 24-vuotias ja on vierailevana opiskelijana Amsterdamin teatterikoulun uuden tanssin linjalla (SNDO).