Kati Seppänen: Ihmismieli kuin pohjoinen luonto
Israelilais-ranskalainen tanssija ja koreografi Yuval Pick on tehnyt suomalaisille tanssijoille teoksen, johon hän on saanut vaikutteita pohjoisesta luonnosta ja sen muutoksista. Luonnonmaisema toimii myös heijastuksena ihmisen sisäisestä maisemasta. Tämä lähtökohta näkyy teoksessa selvästi.
Kuva: Marko Mäkinen
Kilpikonnan muistikirjasta
Koreografia Yuval Pick (Israel/Ranska)
Koreografin assistentti Maria Nurmela
Lavastus Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu Johanna Storm, Teemu Korhonen
Tanssijat: Maria Nurmela, Liisa Ylä-Outinen, Esko Hakala, Saku Koistinen, Sini Repo ja Antti Seppänen
Aleksanterin teatteri, Helsinki 28.2.–5.3.2006
Yhteistuotanto: Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus, Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitos, Pépinières européennes pour jeunes artistes – mapxxl / Euroopan Unionin Kulttuuri 2000 -ohjelma ja Taiteen keskustoimikunta.
Ihmismieli kuin pohjoinen luonto
Teoksen alkukohtaus on vaikuttava, kuusi tanssijaa ovat kukin asentoonsa jähmettyneinä lavalla, kun yleisö saapuu Aleksanterin teatterin saliin. Yleisö ehtii istua hyvän tovin paikoillaan yhdenkään tanssijan tekemättä elettäkään liikahtaakseen. Harmaissa yhdenmukaisissa asuissaan he vain seisovat tai makaavat lavalla, kuka mitenkin. Lavaa halkoo valkoinen, kova valo. Nurkassa on puinen sermi kuin ladon seinä. Kovin suomalainen maalaismaisema yksinkertaisuudessaan ja karuudessaan.
Jonkin aikaa tuijotettuani huomaan pikkuruisen nytkähdyksen yhden tanssijan jalkaterässä ja sitten toisen pään asennossa. Tätä huomaamatonta rapsahtelevaa ja risahtelevaa eloa tarkkailee kuin pientä yksityiskohtaa luonnossa, vaikka hidasta kilpikonnaa. Äänimaailma on pientä rasahtelua ja rutinaa, onko se kaarnaan vai jään ääntä, en osaa päättää. On talvi. Hiljalleen tanssijat harmaissaan alkavat sulaa horteestaan. Liike muuttuu yhä suuremmaksi ja energisemmäksi, pian lava on täynnä juoksahtelua ja hypähtelyä. Kevät koittaa.
Teoksen kauneinta antia on Liisa Ylä-Outisen ja Esko Hakalan duetto. Rakastavaisten kepeyttä säteilevä leikki on kaunista ja eloisaa. He vuoroin kirmaavat toistensa perässä ja vuoroin kantavat toisiaan. Saku Koistinen liikuttelee valospottia niin, että lämmin kesävalo tulvii pariin aivan läheltä heitä. Intiimiys on käsin kosketeltavaa.
Kohtaus, jossa kaikki kuusi tanssijaa toistavat samaa nykivää ja jähmettyvää liikettä on tunnelmaltaan apea, surullinen. Harmaat hahmot ovat kuin pakotetut samaan muottiin, tahtomattaan he toimivat samalla tavalla ja kokevat samat asiat. Heistä tulee yksi massa, yksilö häviää joukkoon. Saku Koistisen ja Antti Seppäsen voimien mittelö, paini on tunnelmaltaan myös synkkä, vaikka kohtauksessa on myös humoristisia elementtejä. Seppänen umpinaisessa puvussaan jää anonyymiksi, hän on ei-kukaan. Mittelöstä tulee mieleen miehen ja hänen alter egonsa kamppailu. Jokainenhan meistä painii ehkä rajuimmin juuri itsensä kanssa. Mieleen laskeutuva syksy on voimallaan valtava. On edessä taas talvi.
Loppukohtaus ei kuitenkaan palaa joukon jähmettymiseen takaisin jäiseen horteeseen. Liisa Ylä-Outinen tepastelee lavalle yksin viehättävänä ja herkkänä keltaisessa tyttömäisessä asussaan. Saku Koistinen ohjailee spotin lämmintä valoa tytön liikkeitä seuraillen. Soolo on kaunis, se jättää saliin leijumaan toivon ja uuden alun tunteen. Jotain uutta ja ihmeellistä on syntynyt.
Kati Seppänen
Tanssin katsoja
