Arja Tiili: Tanssillinen
Yksi Tommi Kitin vahvimpia puolia on musikaalisuus. Liike ja musiikki puhuvat ja puhuttelevat vuorotellen, saaden katsojan kuulemaan liikettä ja näkemään musiikkia. Lue
Milla Koistinen: Instrumentaalisia maisemia
Mikä taidokkaasti soitetussa musiikissa saa kuulijan haukkomaan henkeään ja hämmästelemään kuuntelukokemustaan? Erityisesti jazzmusiikissa huumaavaa on muusikoiden taito kuunnella itseään ja muita, improvisoida ja antaa musiikin soida värikkäänä kudoksena. Tätä samaa huumaa oli Tommi Kitin kahdessa koreografiassa, Kilimanjarossa ja Tasangossa. Lue
Sari Lakso: Tasangolla on kiva tanssia
Kitin liikekieli on vuosien varrella kehittynyt, muokkautunut ja kasvanut oman näköisekseen. Uusi suhde vanhaan teokseen oli ehdottomasti tutustumisen arvoinen, näin Kitin liikekieli paljasti myös monimuotoisuutensa. Lue
Karoliina Yli-Honko: Miellyttävää minimalismia
Tanssijat ovat rentoja ja läsnä liikkeissään. Rentous on kuitenkin villipedon näennäisen rentouden kaltaista, liike tulee soljuvasti ja keinuen luonnostaan, mutta tarvittaessa rentous muuttuu sekunnin murto-osassa nopeaksi liikkeeksi. Lue
Teemu Kyytinen: Liikkumisen lähtökohdat
Kilimanjaro ja Tasanko toivat eteemme mielenkiintoisen katsauksen Tommi Kitin menneestä koreografisesta tuotannosta. Molemmat teokset tarjosivat näkymiä siihen, kuinka Tommi Kitin koreografinen ajattelu on muuttunut matkalla tähän päivään. Lue
Tasanko (kuva: Valtteri Raekallio)
Tommi Kitti & Co. ja Tanssiryhmä Täpinä
Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoa 1.-4.12.2004
Kilimanjaro
Koreografia: Tommi Kitti
Musiikki: Miles Davis
Filles de Kilimanjaro
Frelon Brun
Valosuunnittelu: Juhani Leppänen / Janne Teivainen
Pukusuunnittelu: Elina Vättö
Lavastus: Måns Hedström / Metti Nordin
Tanssijat: Virpi Juntti, Valtteri Raekallio ja Mammu Rankanen
Kantaesitys: Kuopio Tanssii ja Soi -festivaali, 1990
Tasanko
Koreografia: Tommi Kitti
Musiikki: Miles Davis
Shhh / Peaceful
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Pukusuunnitelu: Harri Kivilinna
Tanssijat: Jonna Eiskonen, Leena Hahl, Riku Immonen, Virpi Juntti, Valtteri Raekallio ja Teppo Virtanen
Kantaesitys: 26.7.2001 Täydenkuun Tanssit -festivaali, Pyhäjärvi
Tanssillinen jamisessio
Kilimanjaro kantaesitettiin 14 vuotta sitten Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla. Nyt Stoassa esitetty versio on alkuperäisestä hieman muunneltu esitys. Yksi Tommi Kitin vahvimpia puolia on musikaalisuus. Tekemisen tavassa on jazzin jamsessionin-omainen ote liikkeen ja musiikin vuoropuhelun suhteen. Liike ja musiikki puhuvat ja puhuttelevat vuorotellen, saaden katsojan kuulemaan liikettä ja näkemään musiikkia. On melkeinpä tunne jazzklubilla olosta.
Live-muusikoiden sijasta näen live-instrumentteina tanssijat ja heidän viritetyt kehonsa. Miles Davisin musiikki on illan yksi johtava teema. Esityksen alun punervan hämärät valot luovat tunnelmaa hämyisistä kellareista, joissa diggaillaan jazzia. Tosin nyt ei olla kellarissa, sillä lavalla näen myös kolme isoa kiveä. Hmm… Ehkä ne viittasivat Kilimanjaron vuorille, luontoon, en tiedä alkuperäisesityksen aihetta tai teemaa, eikä siitä ohjelmalehtisessäkään mitään sanota, mutta nimi viittaa johonkin tuon suuntaiseen. Olisikin ollut mielenkiintoista saada joitain taustatietoja kantaesityksen aihepiiristä ja siitä, missä nyt tämän esityksen puitteissa mennään.
Tanssijat ovat taitavia ja on ilo katsella tanssia, joka hengittää. Liikkeistä tuli muistoja nuoruuden jazztanssitunneilta. Tässä on mainiosti sulautettu jazzin liikkeistöä Kitin omaan yllätyksellisen rytmittelevään ja kuuntelevaan liikkeistöön. Minulle tuli kevyt, rauhallinen ja hyvä olo katsellessani tätä esitystä.
Kitti: ”Tasapainoinen sointi on herkkä ja jatkuvaa uudelleenarviointia vaativa tila. Tällaisena tunnustelevana ja etsivänä koen Kilimanjaron tänään. Entiset ja nykyiset ainekset pyrkivät asettumaan muodoksi. Toivottavasti tasapainoiseksi sellaiseksi.” Tietyllä tavalla Kitin ajatus tasapainosta kiteytyy esityksen kokonaissävystä katsojan mielentilaan. Esitys loppui juuri sopivasti siten, että minulle jäi tunne siitä että olisin halunnut katsella sitä pidempäänkin.
Tasanko alkaa harjoitelmanomaisesti tanssijoiden astuessa rennosti katsomon ensimmäiseltä penkkiriviltä lavalle. Yleisössä on valot päällä ja lavavalaistuskin muistuttaa työvaloa. Musiikkia ei ole, vaan esitys lähtee käyntiin kuin varkain. Aivan kuin olisimme päässeet seuraamaan harjoitustilannetta.
Pidän tällaisesta rosoisuudesta. Tanssijoiden rentous yhdistettynä virtuoosimaiseen tarkkuuteen ja leikittelyyn on nautittavaa katsottavaa. Tanssijat esittävät tietynlaisen prologin hiljaisuudessa, rytmitellen toistensa kanssa tilassa. Mieleeni tuli keskieurooppalainen ote tanssiproduktioiden luonnosmaiseen tekemiseen. Jonkin ajan kuluttua valot yleisöstä sammuvat ja tila pimenee lukuunottamatta kahta spottivaloa kahdessa tanssijassa, jotka ikään kuin nyt antavat odottaa jotain uutta. Näin myös tapahtuu, sillä musiikki tulee mukaan ja mielestäni juuri oikeaan aikaan. Tanssijat saavat kehonsa soimaan Miles Davisin tahdittamana. Aivan erityisesti mieleeni jäivät Virpi Juntin ja Valtteri Raekallion duetot. Kumpikin tanssija saa rentouden, virtuoosisen liikkeen, musikaalisuuden ja intohimon tekemiseensä siinä määrin nautittavasti esille, että se etsaantuu mieleen.
Lavasteena on seitsemän suorakulmaista kangaspalaa, jotka roikkuvat katosta. Kankaissa on diagonaalimuodostelmassa ristejä. Valojen värimaailma kankaissa on alussa poltettua oranssia. Loppua kohden värit ryhtyvät hehkumaan kirkkaampina. Vaatteiden sävyt ovat myös poltettuja ja murrettuja maan sävyjä. Esityksen aikana tanssijat vaihtavat vaatteensa vaaleisiin väreihin, paitsi yhdelle jää täysin musta varustus.
Aivan esityksen loppupuoliskolla lavan takana oleva työtila valaistaan yhdeksi lisätilaksi. Tikkaita, työvaatteita ym. tavallista työtavaraa paljastuu. Olisikin ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko tätä takatilaa voitu hyödyntää muuten kuin uutena koskemattomana ja valaistuna tilana. Lopussa tanssijat asettelevat toisensa lattialle makaamaan selälleen kädet levitettyinä sivuille diagonaalimuodostelmaan, joka toistuu myös kankaiden ristikuvioissa. Tässä on hyödynnetty myös kuvataiteeseen liittyvää muotoajattelua. Tietyllä tavalla kuvataiteet ja tanssi ovat hyvinkin lähellä toisiaan ajatellen tilasommittelua, muotoja ja objektien rytmitystä suhteessa tilaan, tanssissa tosin lisäksi myös suhteessa aikaan.
Kitti itse ilmaisee Tasangosta seuraavasti: ”Huomaan olevani ’holistinen’ eli ympärilläni oleva tuntuu omaavan identiteettiä. Toisten esineiden ja tilojen seurassa viihtyy paremmin kuin joidenkin muiden. Tasankoa en ole vielä kohdannut, joten tässä ollaan liikkeellä ’kirjeystävä’-periaatteella. Odotukset ovat korkealla ja innostus on hirmuinen, mutta tietysti iältäni jo vähän varttuneempana omaan varovaisuutta ja pidän mielessäni erilaiset pieleen menemisen mahdollisuudet. Uusi suhde on aina arvoitus…”
Tämä on kauniisti sanottu ja itse näin tuon ajatuksen myös tanssijoiden välisissä suhteissa. Miten toista lähestyttiin, miten toinen kohdattiin ja miten toisesta erkaannuttiin. Kitin liikkeet ja liikekompositiot ovat herkkyydessään sekä kompleksisuudessaan hienovaraisia ja tyylitellyn rajuja. Pidin Tasangosta Stoan tilassa. Viimeksi näin sen Zodiakissa. Stoan näyttämön korkeus antoi esitykselle tilaa soida ja hengittää. Kokonaisuudessaan nautittava ilta.
Arja Tiili on Helsingissä asuva ja toimiva freelance-koreografi/tanssija. Hänen viimeisin esityksensä Raaka-aineet osa 1. oli nähtävillä Kiasman URB-festivaalilla kesällä 2004. Yhteiskunnallisesti kantaaottavissa ja mustan huumorin siivittämissä teoksissaan Tiili tuo tuoreita näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. Hänen esityksensä muodostuvat tanssin, tekstin, puheen, laulun ja toisinaan viittomienkin välityksellä. Juuri nyt hänellä on työn alla uusi esitys yhteispohjoismaiselle teatteriryhmä Subfraulle. Teoksen ensi-ilta on huhtikuussa 2005. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt vuonna 2004 Tiilille 3-vuotisen apurahan taiteelliseen työskentelyyn.
atiili@welho.com
www.danceinfo.fi/tanka
www.subfrau.com
www.urb.fi
www.aurinkobaletti.com
Instrumentaalisia maisemia
Mikä taidokkaasti soitetussa musiikissa saa kuulijan haukkomaan henkeään ja hämmästelemään kuuntelukokemustaan? Minulle yksi näistä asioista on muusikoiden kyky käsitellä instrumenttejaan. Se, miten he ovat kuin soittimensa ja soittavat tällöin luontevasti, pakottamatta ja rentoudesta nauttien. Erityisesti jazzmusiikissa huumaavaa on muusikoiden taito kuunnella itseään ja muita, improvisoida ja antaa musiikin soida värikkäänä kudoksena.
Tätä samaa huumaa ja värikudelmia oli Tommi Kitin kahdessa koreografiassa, Kilimanjarossa ja Tasangossa. Niissä liike todella soi, värisi käsinkosketeltavana ilmassa. Musiikkina molemmissa teoksissa oli Miles Davisia ja mielestäni koreografioihin oli löytynyt musiikin hieno matkaava olemus kaarineen, käännöksineen ja mutkineen. Teokset eivät olleet tanssia, jossa on musiikkia, vaan ne olivat tanssin ja musiikin sulautumia. Kumpikaan ei ollut alistunut tai alistettu toiselle. Hetken aikaa katsottuaan oli helppo unohtaa oliko, äskeinen kaari ollut musiikissa vai liikkeessä. Tanssi ja musiikki olivat molemmat sekä nähtävissä että kuultavissa.
Kilimanjaro (kuva: Marko Mäkinen)
Suuri osa hienon kudelman synnyssä oli tanssijoilla, joiden kehot ovat muotoutuneet instrumenteiksi. Jokaisella oli oma soittimensa, eikä niistä kaikista ollut yritetty muokata samanlaista trumpettia tai rumpusettiä. Kilimanjarossa oli trio ja Tasangossa kuusihenkinen yhtye, joissa molemmissa jokaisella tanssijalla oli oma paikkansa ja sointinsa. Varsinkin Kilimanjaron trio Virpi Juntti, Valtteri Raekallio ja Mammu Rankanen soivat hienosti yhteen ja erikseen. He ovat löytäneet instrumenttinsa ja tietävät täysin, kuinka käyttää niitä. Tällaisen kehollisen tuntemuksen ja rentouden löydyttyä tanssijoista näkee, kuinka he nauttivat tanssista. Kehon voi antaa viedä ja siitä saa esille mitä hienompia vivahteita. Yhdessä pitkään työskentely on ollut tälle porukalle hyvä asia. Vakiintuneita kokoonpanoja toivoisi Suomessa olevan enemmänkin, sillä se luo edellytykset taiteelliselle jatkumolle. Jatkuvasti vaihtuvat tanssijat eri koreografien töissä pakottavat työn alkavaksi aina jollain tasolla alusta eivätkä tanssijat välttämättä pääse kiinni koreografiin tai muihin tanssijoihin.
Kilimanjaro on tehty alun perin vuonna 1990 ja Tasanko vuonna 2001. Vanhempien teosten uudelleen tekeminen ja yleisön nähtäväksi tuominen on hienoa. On mielenkiintoista nähdä, miten koreografin työt ovat muuttuneet ajan myötä, varsinkin jos tähän on mahdollisuus live-esityksen kautta eikä pelkkiä videonauhoja kuluttamalla.
Kilimanjarossa on paljon jazztanssin elementtejä ja jälkiä akrobatiasta. Koreografia tuntuu poikamaiselta ja hieman pilke silmäkulmassa tehdyltä. Siinä on jotain kiusoittelevaa ja velmua otetta ja se sai ainakin minut nauramaan. Samaa tunnelmaa oli myös Tasangossa. Myöhempiin teoksiin verrattuna nämä kaksi ovat valoisampia, leikkisämpiä ja jotenkin huolettomia. Myöhemmissä teoksissa on ollut tummempia sävyjä, vakavuutta ja surumielisyyttä. Ihmisten väliset suhteet niissä ovat olleet raskaampia, tunnesidonnaisempia, eroottisempia ja ”aikuisempia”. Näissä kahdessa on enemmänkin hauskanpitoa ja kisailua. Yhdessäolon ja tekemisen riemua. Tasangon kohdalla koreografia tuntui vähän liian pitkältä. Tasangon etsintä kumpuilevassa liikemaailmassa alkoi lopussa tuntua hieman tasaiselta.
Vaikkakin nimiensä mukaisesti Kilimanjaro ja Tasanko ovat hyvin erilaisia geografisesti, koreografisesti ne eivät ole yhtä kaukana toisistaan. Ne ovat kaksi maisemaa äänineen, liikkeineen ja väreineen. ”Tasankoa en ole vielä kohdannut, joten tässä ollaan liikkeellä kirjeystävä-periaatteella.” (Tommi Kitti, 2001). Minusta tuntuu, että myöhemmissä teoksissaan Kitti on löytänyt tasangon. Olen katsojana nauttinut olostani siellä, mutta nyt oli mukava hypätä siltä tasangolta erilaiseen maisemaan ja huomata viihtyvänsä myös siellä. Eikös se niin ole, että maisemanvaihdos tekee aina hyvää.
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
Tasangolla on kiva tanssia
Kilimanjarosta…
Paljoa ei ollut jäänyt mieleni verkkokalvoille Kitin Kilimanjarosta vuodelta 1990. Joulukuun 1. päivänä 2004 teos vaikutti ennen näkemättömältä ja uudelta paitsi kivet, joiden ääressä muistikuvani mukaan tanssijat viettivät aiemmin äärettömältä tuntuneen ajan. Naisten versiosta en rehellisesti sanottuna muista mitään.
Ja silti Kitin liikekieli ei ole kovinkaan paljoa vuosien varrella muuttunut; kylläkin kehittynyt, muokkautunut ja kasvanut oman näköisekseen. Voisi sanoa, että yleisö on nyt löytänyt Kitin maailman tai sanotaanko niin, että koreografin ja yleisön välille on syntynyt vihdoinkin vuorovaikutus? Ehkä Kitin käsiohjelmassaan puhuma ”tasapaino” onkin juuri tässä. Tuomalla mennyt nykyhetkeen löytyy paikka tässä ajassa.
Kilimanjaron alkuosa oli hyvin paljon Kitin 2000-luvun teosten omainen; viipyilevä, varovainen, purskahteleva, aksentoiva ja yllättävä. Ja ymmärrän hyvin, miksei teos aikoinaan ”auennut” minulle. Mielestäni se ei ole vieläkään kovin helposti lähestyttävä teos ja kertoo ehkä enemmän Kitistä itsestään kuin katsoja-minästäni. Kaikelle on oma aikansa ja ehkä nyt ollaan puolikypsän sijaan kypsän Kitin ajassa? Ja ehkä minä katsojana olen raa’an sijasta puolikypsä? Valmis vastaanottamaan Miles Davisia…
Teoksen loppupuolella voimme nähdä enemmän 80-luvun lopun liikkeellistä maisemaa, jopa lievää angstia. Tunnistin tuttua liikemateriaalia vuosien takaa. Yläkatsomosta katsottuna valomaailmasta jäivät verkkokalvoilleni alun ja lopun hitaat feidaukset, matka siinä välillä jäi ikävä kyllä liikemaailman ja musiikin jalkoihin.
Tanssijoiden taitava tanssillinen ”leikki” tilassa antaa tilaisuuden levähtää katsotun ääressä.
Kitin liikekieli haastaa myös tanssijan. Yllätyksellisyyden ja spontaaniuden tunnun välittäminen ja nimenomaan sen kokeminen ei ole helpoimpia tehtäviä tanssijantyössä ja kolmikko Juntti, Rankanen ja Raekallio selviävät paremmin kuin hyvin tehtävästään. Tässä näemme hyvän esimerkin siitä, mitä tuloksia pitkäjänteinen yhteistyö tanssijoiden ja koreografin välillä saa aikaan. Syntyy yhteen pelaava ensemble.
Tasanko, Jonna Eiskonen (kuva: Valtteri Raekallio)
Tasangosta….
Tasangon olen nähnyt aiemmin Zodiakin tilassa Kaapelitehtaalla ja on pakko sanoa, että Stoan näyttämö on tanssin kannalta parhaimpia tiloja Helsingissä. Tilavuus ja avaruus, jotka tasangolle syntyivät suuremman tilan kautta antavat täysin eri perspektiivin teokseen. Syntyy visuaalinen kuva ja ajatus tasangosta.
Teoksen alkua virittää lievä humoristinen ote, joka kyllä tyrehtyy matkan aikana ja välähtää taas hetkellisesti lopussa. Osiomainen rakenne antaa Täpinän ja Tommi Kitti & Co:n erityyppisten tanssijoiden kvaliteettieroille mahdollisuuden ja juuri tästä erilaisuudesta syntyy kokonaisuutta rikastava ja täydentävä elementti.
Lava täyttyy hetkittäin koko kuusikosta ja helppouden, letkeyden haiku ja improvisoinnin ”maku” jättää tunteen fiiliksestä: Tasangolla on kiva tanssia. Miles Davisin musiikilla on oma osansa tässä yhtälössä; muokkaamassa, säestämässä, ideoimassa ja tukemassa liikemateriaalin syntyä. Pelkistetyt valot tukevat tätä keveyden tunnelmaa, mutta visuaalinen silmäni ei osannut selittää hiekanväristen kankaiden asettelua ja ripustusta näyttämölle. Ei se silti katsomiskokemusta estänyt.
Uusi suhde oli ehdottomasti tutustumisen arvoinen, näin Kitin liikekieli paljasti myös monimuotoisuutensa.
Tanssija ja koreografi Sari Lakso toimii Suomen Tanssitaiteilijain Liiton puheenjohtajana.
Miellyttävää minimalismia
Illan kahta teosta, Kilimanjaroa ja Tasankoa, yhdistää Miles Davisin musiikki. Mielenkiintoista on se, että ensin esitetty Kilimanjaro on saanut ensi esityksensä jo vuonna 1990. Nyt teos nähtiin uudelleen lämmitettynä uusille tanssijoille. Teokset toimivat ikään kuin vertailukohtina toisilleen ja Kitin koreografin uralle, sillä Tasanko on vain kolme vuotta vanha teos.
Kilimanjaroa hallitsevat keltaiset, lämpimät valosävyt. Ainoina elementteinä lavan takareunaan on asetettu kolme suurta kiveltä näyttävää murikkaa. Tanssijoita teoksessa on niin ikään kolme, jotka teoksen alkaessa hakeutuvat jokainen oman kivensä äärelle. Teos alkaa hiljaisuudella, hitaasti ja hiipien. Musiikin tullessa mukaan myös tanssijat saavat lisää nopeutta ja energiaa. Tanssijat ovat rentoja ja läsnä liikkeissään. Rentous on kuitenkin villipedon näennäisen rentouden kaltaista, liike tulee soljuvasti ja keinuen luonnostaan, mutta tarvittaessa rentous muuttuu sekunnin murto-osassa nopeaksi liikkeeksi.
Kitin luomat liikkeet ja sarjat ovat täynnä pieniä yksityiskohtia ja hienovaraisia aksentteja, esimerkiksi tarkka, nopea näpäytys jalalla. Tanssijat tulevat ja menevät, teoksessa on useita sisääntuloja, kaikki sivuttaissuunnassa. Usein tanssija tulee sisään juosten. Tyypillinen asetelma on myös kaksi-yksi vastakkainasettelu: kaksi tanssijaa on kontaktissa toisiinsa kun samaan aikaan yksi tekee aivan erilaista liikesarjaa. Tämä on harkittua huomion hajauttamista ja katsojan asettamista valinnan eteen, mitä katsoa ja havainnoida.
Liikesarjat ovat täynnä pieniä nostoja ja hienovaraista akrobatiaa ja niissä tuntuu olevan kantavana elementtinä jännitys ja periksi antaminen, rentous ja tarkkuus. Esimerkiksi eräässä toistuvassa hypyssä koko vartalo on tiukasti jännitetty ja hyppy on nopea ja tarkka, mutta siihen tuo pientä särmää se, että kädet eivät ole viivasuorasti ojennetut ranteista sormiin. Liike on rullaavaa ja eteenpäin kulkevaa, täynnä viitteitä jazztanssin liikkeistä.
Kilimanjarossa sanomana on liike itsessään, sillä kokeileminen ja taiturointi. Katsoja voi antautua täysin liikkeen flowlle. Hiljaisemmissakin kohdissa liike on koko ajan menossa eteenpäin, kuten joogassa. Liike voi olla niin hidasta, että sitä ei välttämättä voi havainnoida. Teoksessa tasapaino hiljaisuuden ja Miles Davisin musiikin kanssa on vuorottelevuudessaan onnistunutta. Samalla myös liikkeen laatu vaihtelee tasapainoisesti.
Musiikin ja tanssin suhde on mielenkiintoinen, musiikki tavallaan elävöittää tanssijat ja liikkeen. Musiikki on tanssille kehys, jonka puitteissa liikutaan. Tanssi ei seuraa musiikkia eikä musiikki tanssia vaan ne toimivat yhdessä ja mielestäni koreografia kuvastaa liikkeellisesti samaa jazzin henkeä kuin Davisin musiikki. Se on toisaalta vapaata ja soljuvaa, siinä on liikkumavaraa oman taidon tai virtuositeetin osoittamiseen, mutta samalla sillä on kuitenkin tietty rytmillinen pohja ja rakenne.
Tasanko on toteutettu yhteistyössä tanssiryhmä Täpinän kanssa. Tanssijat oleilevat arkisesti pukeutuneina farkkuihin ja tavallisen oloisiin paitoihin. Muutamat istuvat katsomon eturivissä, yksi kävelee kulissien luo ja juo vesipullosta. Koko salissa on kirkkaat valot, jotka paljastavat kulissirakennelmat. Takasermin keskellä on aukko, josta näkyy lavatilan takainen alue tikapuineen ja muine tarpeineen. Lavan sivuille on ripustettu keltaisen sävyisiä kankaita, joihin on painettu ruskeita kuvioita.
Tasanko, Teppo Virtanen ja Riku Immonen (kuva: Marko Mäkinen)
Tanssin aloittavat kaksi miestä kopisevat kengät jalassaan. Kengillä on hauskasti saatu rytmiä ja ääntä stepin tapaan, mutta kaukana siitä. Teppo Virtanen ja Riku Immonen selviävät mainiosti kuvioista ja hypyistä yhtäaikaisilla kengän kopinoilla. Tanssijat liikkuvat katsomon eturivistä lavalle ja sieltä kulisseihin, juovat välillä vettä rennosti istuessaan. Vain muutamassa kohdassa he tekevät yhtenäisiä liikesarjoja kaikki lavalla.
Tämä alkuosan kehittely kestää melko kauan ennen kuin valot tummenevat ja tila muuttuu hämärämmäksi ja tanssi pääsee vauhtiin. Tasangossa on monta hyvää tanssijaa, jotka ovat kaikki erilaisia, mikä tuo lisää kiinnostavuutta teokseen. Tanssijat ovat persoonallisia, mutta muodostavat tavallaan yhtenäisen joukon. Tässä teoksessa pelataan paljon väreillä, tanssijat vaihtavat asujaan moneen otteeseen. Liikkeet ovat fyysisiä ja kimpoavia, joissa ilmenee räjähtäviä ja voimakkaita impulsseja sekä hienovaraisia ja ilmavia vivahteita. Ilta on kokoaisuutena miellyttävä, teokset täydentävät toisiaan luoden eheän kehityskaaren.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on 23-vuotias estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
Liikkumisen lähtökohdat
Tommi Kitti & Co:n ja Tanssiryhmä Täpinän esittämät tanssiteokset Kilimanjaro ja Tasanko toivat eteemme mielenkiintoisen katsauksen Tommi Kitin menneestä koreografisesta tuotannosta, Tasangon muutaman vuoden takaa ja Kilimanjaron vuodelta 1990. Molemmat teokset tarjosivat näkymiä siihen, kuinka Tommi Kitin koreografinen ajattelu on muuttunut matkalla tähän päivään.
Omassa katsomiskokemuksessani, varsinkin ensin nähtyä Kilimanjaroa katsoessani, mielessäni elivät vertailukohtana Kitin viimeaikaiset työt. Sen myötä itselleni nousi päällimmäiseksi pohdinta liikkumisen lähtökohdista, niistä enemmän tai vähemmän tietoisista valinnoista jotka määrittävät, mille pohjalle liikekielen sisällöt ovat rakentuneet.
Kilimanjaro
En ole nähnyt Kilimanjaron kantaesitysversiota, joten en tiedä kuinka samanlainen nyt nähty esitys on. Sitä ei varmasti ole tarpeenkaan tietää, joka tapauksessa nyt nähdyssä versiossakin lähestymistapa liikkeeseen näyttäytyi minulle hyvin erilaisena kuin Kitin viimeaikaisissa töissä.
Ilman arvolatausta, tuntui siltä että Kilimanjaroa katsottiin ikään kuin kauempaa, ulkopuolisen tarkastelijan silmin. Vaikka liikekielessä on sinällään jo läsnä myöhemmistäkin töistä tuttuja peruselementtejä, nopeita rytminvaihdoksia, ryöpsähteleviä dynamiikan muutoksia, leikkivää painon käyttöä, suhtautuvat tämän teoksen henkilöt tapahtumiin viileämmin, he asettuvat osaksi liikkuvaa kuvaa, jota eteemme piirretään.
Tässä teoksessa ei ainakaan minulle korostunut liikkeen lihoja riipivä laatu, joka taas viimeaikaisissa töissä on noussut pintaan, ja joka ehkä luo vaikutelmaa kerronnasta jolla on monta keskiötä, monta kokijaa, kukin osallisena tapahtumissa. Nyt esiin nousi enemmänkin koreografian arkkitehtuuri ja sommittelu, tunnelmallisesti pidemmät kaaret. Katsomiskokemus oli levollinen.
Teoksen tanssijakolmikko Virpi Juntti, Valtteri Raekallio ja Mammu Rankanen välittivät teoksen maailman osaavasti. Heidän tulkinnoissaan korostui ehkä kullakin eri asiat, Virpi Juntilla yllätyksellisyys, Valtteri Raekalliolla liikkeen dynaamiset purkaukset, Mammu Rankasella liikkumisen rauha. He kaikki loksahtivat osiinsa ja teokseen luontevasti, kukin tarjoten yhden mahdollisen, perustellulta tuntuvan tavan tulkita tätä teosta.
Tasanko
Vuonna 2001 kantaesityksensä saaneessa Tasangossa minulle korostui musikaalisuus. Tasanko oli ikään kuin liikkeellinen musiikkiteos, rinnakkain ja päällekkäin Miles Davisin musiikin kanssa. Tässä teoksessa sisältö muodostui koreografisesta kudoksesta, liikkeen suhteesta musiikkiin, liikkeen painotuksista, venytyksistä, iskuista, kaikista niistä väreistä joita taitava koreografi voi liikkeeseen istuttaa ja tanssija siitä irrottaa. Voidaan todella puhua ”liikkeen säveltämisestä” ja ”liikkeen soittamisesta”. Nämä liikkeen dynaamiset, laadulliset ja väriin liittyvät asiat olivat minulle tämän kappaleen pihvi.
Tasangossa tanssijat pelasivat katsomossa/lavalla olemisen kanssa, vaihtoivat pukuja ja yhden lavastuskankaan värin. Itselleni nämä teoksen osatekijät jäivät hiukan etäisiksi, vaille täyttä luontevuutta.
Tässä teoksessa tanssi jo illan edellisestä teoksesta tuttujen Virpi Juntin ja Valtteri Raekallion lisäksi tanssiryhmä Täpinän nelikko: Jonna Eiskonen, Leena Hahl, Riku Immonen ja Teppo Virtanen. Yhdessä he muodostivat mallikkaan joukon, joka kykeni taipumaan teoksen rytmisiin ja musikaalisiin nyansseihin rauhallisen kepeästi. Tällä kertaa silmäni poimi taitavasta joukosta erityisesti Teppo Virtasen jonka tanssi oli kirpeän energistä ja sopi teoksen tunnelmaan mainiosti.
Summa summarum
Kaiken kaikkiaan nyt nähty ilta jätti tyytyväisen mielen. Illan teokset eivät minulla ehkä liikuttaneet emotionaalisia järkäleitä, mutta yhtä kaikki tarjosivat toisin tavoin nautittavan ja miellyttävän tanssi-illan, ja samalla katsauksen teoksiin jotka muuten jo olisivat saattaneet pölyttyä videoarkistojen kätköissä. Silloin tällöin nähtäviä vanhojen teosten uudelleenlämmityksiä tervehtii aina ilolla. Keep them coming.
Teemu Kyytinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen freelance-tanssija, joka on toiminut ammatissa vuodesta 1996. Nyttemmin hän on alkanut ottaa ensiaskeleita myös koreografina.