Igor Stravinskyn Le Sacre du printemps, eli Kevätuhri, sai ensiesityksensä Pariisissa sata vuotta sitten. Baletin toteutti Sergei Djagilevin johtama Ballets Russes, Venäläinen baletti, joka ei milloinkaan esiintynyt Venäjällä. Koreografian teki ryhmän tunnetuin tanssija Vaslav Nijinsky. Kolmiosainen artikkelisarja tarkastelee aluksi Kevätuhrin lähtökohtia ja ensi-iltaa. Toisessa osassa käsitellään Nijinskyn koreografiaa ja sen rekonstruktiota. Kolmannessa osassa kerrotaan Stravinskyn musiikin innoittamista uusista tulkinnoista.
Modernin baletin aarreaitta
Ballets Russes –ryhmä toimi vuosina 1909–1929. Ryhmän taiteilijoista ja esityksistä on kirjoitettu tavattoman paljon, jos vertaa mihin tahansa taidetanssin ilmiöön 1900-luvulla. Ensin kirjoittivat silminnäkijät ja ne, jotka toimivat ryhmässä. Sitten lähes joka vuosikymmenellä on julkaistu uutta, varsinkin englantilaisten ja amerikkalaisten kirjoittajien toimesta. Juhlavuosina on tullut lisää kirjoja, näyttelyitä, konferensseja, gaaloja ja televisio-ohjelmia. Internet on pullollaan Ballets Russes –aineistoa.
Ballets Russes tuntuu olevan ehtymätön aarreaitta, johon uppoudutaan yhä uudestaan ja haastetaan aiemmat kirjoittajat uusilla näkökulmilla. Se on myös harvoja tanssin tutkimuskohteita, jossa tieto on ehtinyt kerrostua. Toisaalta Ballets Russes tuntuu monsterilta, joka kierrättää uudestaan ja uudestaan samoja myyttejä. Runsas tutkimus, sekä aiheen populaari viihdetuotanto ovat jättäneet varjoonsa paljon muuta samanaikaista tanssin historiaa. On kuin ryhmän aikanaan nauttima taiteellinen hegemonia toimisi yhä, samoin Djagilevin markkinointitaidot haudan takaa!
Neljän baletin ilta
Toukokuun 29. päivänä 1913 Pariisin upouudessa Champs-Elysées-teatterissa koettiin Kevätuhrin ensi-ilta, tuo taideskandaalien mallitapaus. Yleisö jakautui jyrkästi puolesta ja vastaan, ja kanta tuotiin äänekkäästi julki esityksen aikana. Harvan tanssiteoksen esitystilanteesta on tallessa jopa katsojien repliikkejä.
Kevätuhrin ensi-iltaskandaalista on tullut niin myyttinen, ettei usein huomata, että tuona iltana nähtiin muutakin kuin tämä noin 33 minuutin pituinen tanssiteos. Ballets Russes’n esitykset koostuivat yleensä 4-5 pienoisbaletista. Niin tässäkin illassa, jonka aloitti Mihail Fokinin Les Sylphides, eli Sylfidit, Frédéric Chopinin musiikkiin. Juonettoman tanssisarjan tunnelma viittaa romanttisen baletin aikakauteen.
Uutuudet esitettiin yleensä illan kakkosnumeroina, joten Sylfidejä seurasi Kevätuhri. Sen jälkeen nähtiin vielä Fokinin Le Spectre de la rose, eli Ruusun henki, jossa miespuolinen ruusun henki (tuona iltana Nijinsky) ja nuori neito tanssivat Carl Maria von Weberin tutun Tanssiinkutsun musiikkiin: erikoinen tunnelmapala 1800-luvun alun hengessä. Illan päätti Fokinin sotaisaa miesenergiaa puhkuva hittiteos Polovetsilaistanssit, alun perin osa Aleksandr Borodinin oopperasta Ruhtinas Igor.
Kriitikoita ja asiantuntijoita oli kutsuttu jo edellispäivän kenraaliharjoitukseen, jota yleisö oli seurannut rauhallisena. Miksi sitten frakkeihin ja iltapukuihin sonnustautunut, jalokivillä ja strutsinsulilla koristautunut ensi-iltayleisö, tai osa siitä, pillastui ja tunsi itsensä loukatuksi? Ehkä juuri noiden Fokinin kolmen koreografian musiikillisesti ja tanssillisesti turvallista olemusta vasten voi käsittää, mikä Kevätuhrissa järkytti.
Kevätuhrin esitystilanne oli alusta pitäen jännittynyt, varmaan myös Sergei Djagilevin liikkeelle laskemien ennakkotietojen ja vihjeiden ansiosta. Yleisön koostumus oli kaksijakoinen, oli ensi-iltojen minkkimuuri, mutta myös uutta janoavat nuoret taiteilijat ja intellektuellit. Puolituntisesta tuli kaoottinen, ja muistikuvat ovat uskomattomia. Amerikkalainen valokuvaaja ja tanssikirjoittaja Carl van Vechten kertoo kuinka hänen takanaan istuva nuori mies nousi kiihtyneenä ylös ja alkoi takoa van Vechtenin päälakea Stravinskyn rytmien mukaisesti. ”Oma mielenliikutukseni oli niin suuri, etten vähään aikaan edes tuntenut iskuja”, muistelee van Vechten.
Sergei Djagilev sytytti ja sammutti katsomovaloja (vai oliko se teatterinjohtaja Gabriel Astruc?) yrittäen näin saada riitelevän yleisön rauhoittumaan. Melu katsomossa oli niin suuri, etteivät säikähtäneet tanssijat kuulleet musiikkia kunnolla. Kerrotaan, että Nijinsky seisoi kulississa tuolin päällä ja huusi tahtia tanssijoille, ja Stravinsky piti häntä takinliepeistä kiinni estääkseen koreografia ryntäämästä näyttämölle. Vai huusiko Nijinsky laskuja siksi, että musiikki oli niin vaikeaa? Toisaalta kerrotaan myös, että Nijinsky seisoi hiljaa ja kalmankalpeana.
Historioitsija Modris Eksteins on tarkastellut ensi-iltatapahtumien faktaa ja fiktiota. Hän sanoo, että teos varmasti käytti hyödyksi jännitteitä, mutta tuskin aiheutti niitä. Meteli johtui pikemminkin odotuksissaan ja taidemaussaan jakautuneesta katsojakunnasta, kuin itse teoksesta. Eksteins huomauttaa, että myös muistelijat ja aikalaiskriitikot keskittyvät raporteissaan skandaaliin, eivät taideteokseen.
Muinaisslaavien kevätrituaaleja
Kevätuhrin ideointi oli pantu alulle jo 1910, eli ennen Stravinskyn toisen baletin Petrushkan syntyä, ja partituuri oli valmis syksyllä 1912. Oliko baletin idea alun perin säveltäjän vai kuvataiteilija Nikolai Roerichin, jää lähteiden valossa hieman epäselväksi. Kas kun Stravinskylla oli vanhemmiten tapana unohtaa taiteelliset kumppaninsa ja korostaa omaa merkitystään. Nykyään Roerichiä pidetään baletin isänä.
Pietarilainen Nikolai Roerich oli paitsi taidemaalari myös kansatieteilijä, tutkimusmatkailija, arkeologi ja mystikko. Hän tunsi suomalaisia kuvataiteilijoita, kuten Gallén-Kallelan, ja jopa asui Sortavalassa 1916–19 parannellen keuhkovaivojaan. Ulkomailla, mm. Yhdysvalloissa, vietettyjen vuosien jälkeen hän ryhtyi toteuttamaan teosofialle läheistä maailmankuvaansa ja muutti perheineen asumaan Punjabiin, Himalajan vuoristoon 1920-luvun lopulla. Roerich maalasi Kevätuhrin taustakankaat ja väliesiripun sekä suunnitteli yksityiskohtaisen tarkasti kansanomaisen puvustuksen. Hän oli jo aikaisemmin suunnitellut Ballets Russes’lle Polovetsilaistanssien lavastuksen ja puvut.
Stravinskyn ja Roerichin työnimiä uudelle teokselle olivat Suuri uhri ja Kevään juhlallisuudet. Vuoden 1910 skenaariot eivät ole säilyneet, mutta tiedetään että niissä oli aluksi kyse enemmänkin keskikesän juhlasta kuin kevään tulosta. Pelkistetyn tarinan lähtökohtina olivat Roerichin tutkimukset muinaisslaavien kevätseremonioista. Kun Jarilo, valon jumala, saapuu keväällä, häntä kunnioitetaan rituaaleilla, joihin sisältyy nuoren neidon uhraaminen. Baletissa ei kuitenkaan pyritty kansatieteelliseen aitouteen, vaan taiteelliseen yleistykseen.
Lopullisen teoksen synopsis on yksinkertainen: ensimmäinen osa on Maan palvonta, jossa tanssitaan rituaalitansseja kevään tulon kunniaksi. 300 vuotta vanha nainen taikaoksineen, vanha tietäjä ja heimon vanhimmat osallistuvat nuorten kanssa seremonioihin. ”Kaikki polkevat maata hurmiossa.” Toinen osa on nimeltään Uhri. Nuorista neidoista valitaan mystisten piirileikkien avulla yksi, jonka on tanssittava itsensä kuoliaaksi. Ensimmäinen osa tapahtuu kirkkaassa päivänvalossa, toinen osa yöllä. Jako on sama kuin monissa vanhoissa baleteissa.
Tarina on julma. Olihan baleteissa ennenkin kuoltu, mutta useimmiten petetyn rakkauden vuoksi. Kevätuhrissa yhteisö uhraa yhden omistaan. Amerikkalaisten tanssikirjoittajien (Acocella ym.) mukaan baletin voi nähdä heijastavan biologismia, joka vaikutti 1800-luvun lopulla eurooppalaisessa aatemaailmassa. Biologiaa korostavassa ajattelussa yhteisön elämää määräävät syntymä, kuolema ja eloonjäänti. Kevätuhrin yhteisö ei osoita minkäänlaista myötätuntoa valittua uhria kohtaan, uhraamisen väistämättömyyteen alistutaan tyynesti. Pelottava visio folkloren kaapuun käärittynä.
Tiina Suhonen
Kirjoittaja toimi vuosikymmeniä tanssinhistorian opettajana ja kirjoittaa nykyään tanssiaiheisia artikkeleita. Kevätuhria käsittelevien tekstien pohjana on vuonna 2008 YLE 1:een valmistuneen radio-ohjelman käsikirjoitus.
Keskeisiä lähteitä:
Joan Acocella & Lynn Garafola & Jonnie Greene: “The Rite of Spring Considered as a Nineteenth Century Ballet.” Ballet Review 20, Summer 1992; Richard Buckle: Diaghilev.1979; Modris Eksteins: The Rites of Spring. The Great War and Birth of the Modern Age. 1989; Paul Padgette (ed.): The Dance Writings of Carl Van Vechten. 1974; Stephen Walsh: Stravinsky, A Creative Spring. Russia and France 1882-1934. 2002.
