En
Keskustelun erilaisia foorumeita
Tämä artikkeli on syntynyt pitkälti vastineena Olli Ahlroosin Tekijä,teos –artikkeliin.
Ahlroos lainasi tekstissään kommenttiani Jaana Vähä-Antila-Niemisen tekstiin ”Ikonit, tanssit, ja naamarit”. Vähä-Antila-Nieminen arvosteli tekstissään Raisa Rauhamaan Mika Backlundista kertovaa juttua ”Loppuun palamisen menestystarina” ja toisaalta kuitenkin piti siitä. Backlund-juttuhan ei ollut kritiikki, eikä kertonut tanssiteoksista, vaan konteksti oli pikemminkin yhteiskunnallinen. Juttu oli kiinnostava, eikä mielestäni tehnyt hallaa tanssitaiteelle tai taiteen ymmärtämiselle.
Iso osa tanssin ammattilaisista poistuu alalta alle kolmekymppisinä. Miksi näin? Yksittäisten tarinoiden avulla voidaan joskus valaista myös jotain yleisempää. Historiallisesta näkökulmasta ja yleisemmällä tasolla mielenkiintoista on esimerkiksi muuttunut suhde työhön. Työurat eivät ole pitkiä, vaan elämän aikana vaihdetaan alaa laidasta laitaan. Tämä on kiinnostava ajan ilmiö. Tällä on toki vaikutuksia siihen, millaista taidetta tehdään ja etenkin siihen millaisten reunaehtojen vallitessa. Tällaisissa haastatteluissa ei ole kyse taideteosten ymmärtämisestä, vaan laajemmasta yhteiskunnallisesta keskustelusta.
Ahlroos tulkitsi kommenttini niin, että kaipaan taideteoksen ymmärtämisessä aina taiteilijan näkökulmaa ja ajatuksia. Että teos tyhjentyy tekijän näkökulmaan. Tämä on täysin väärä tulkinta. En ole väittänyt, ettei taideteosta voisi katsoa tai tulkita ilman, että tietää teoksesta tai tekijöistä mitään. Tässä asiassa olen siis eri mieltä esimerkiksi oman kommenttini jälkeen tulleen Anniina Kumpuniemen kirjoituksen kanssa. En ole myöskään väittänyt, että teoksen ymmärtäminen vaatisi kioskilehtien taitelijaesittelyihin tutustumista.
Kun katson tanssia, kuvataidetta tai vaikkapa performanssia, niin useimmiten homma itse asiassa menee ilman tekijän aikomusten ymmärtämistä, koska sivistykseni näissä asioissa on valitettavan vajavaista. Teen enimmäkseen tulkintoja teoksista omista lähtökohdistani tietämättä sen kummemmin tekijän tarinaa. Tekijöiden aikomuksiin perehtyminen, silloin kun henkinen laiskuuteni antaa myöden, ei kuitenkaan ole koskaan ottanut omaa kokemustani pois. Se ei ole vähentänyt kokemuksestani mitään. Joskus, vaikkakin harvemmin, teoksen lähtökohtien tietäminen on saanut minut jopa katsomoon. Lähtökohtien tietäminen ei ole kuitenkaan tuonut itsestään selvästi ymmärtämystä taiteilijan teokselle.
En ole siis väittänyt, että tekijöiden tietäminen tai heidän elämänvalintojensa äimisteleminen on välttämätöntä teoksen tulkinnalle. En kuitenkaan ymmärrä, miksi mitään taidelajia tai taiteen ympärillä käytävää keskustelua/kirjoittamista pitäisi irrottaa kokonaan tekijöistä. Senkö vuoksi, että taide pysyisi ”puhtaana”? Tai ettei vain ruokittaisi taiteilijoiden mahdollista orastavaa narsismia? Etteivät vain saisi vahingossa vääränlaista pönkitystä itsetunnolleen? Vai ettei johdettaisi kansaa individualistisen henkilöpalvonnan harhateille? Vai itseäänkö pitää suojella vääränalaiselta ymmärtämiseltä?
Miksi taidekirjoittamisen piirissä ei voi olla keskustelua myös tekijöistä ja heidän tarkoituksistaan? Tällaistakin kontekstia kommunikoivassa maailmassa tarvitaan. Oman ymmärryksen lisäksi ei tee huonoa, jos yrittää ymmärtää edes vähän, mitä joku muukin ymmärtää, vaikkei lopulta ymmärtäisikään. Jos kaikki tekijöistä keskusteleminen on bändäämistä, niin sitten olen mielelläni bändäri.
Jos kommenttini lukee tarkasti, niin huomaa, että esitin siinä, että tekijälähtöinen ja ilman tekijyyttä käytävä taidekirjoittaminen ovat molemmat tärkeitä lajeja. Ne ovat eri perspektiivejä asiaan ja joskus myös puhetta täysin eri asioista.
Olen ehkä turhan välinpitämättömästi lukenut taidekritiikkejä, mutta enimmäkseen näyttävät teokset niissä olevan keskiössä. En siis ihan ymmärrä tätä suurta ongelmaa tekijöiden suhteen. Tekijöiden ja heidän intentioidensa ruotiminen näyttäisi olevan muunlaisen kirjoittamisen sarkaa ja tällaistakin kirjoittamista tanssista on vähän. Tanssia tai tanssijoita käsittelevistä teksteistä eivät, Ahlroosin ilmaisua lainatakseni, kioskilehtien palstat täyty. Kyllä ne ovat muut jutut, mitkä kiskalehtien tekijöitä ja lukijoita kiinnostavat.
Tässä asiassa yhdyn Kumpuniemen ajatukseen: ehkä tanssintekijöistä on kirjoitettu liian vähän. Suuri yleisö ei edes tiedä, mitä nykytanssi on tai osaa nimetä muuta nykytanssijaa kuin Jorma Uotisen. Eli huoli suuresta tanssin tekijähypestä on hieman liioiteltua. Nykytanssi on sen verran marginaalista touhua, että jos joku eksyy katsomoon luettuaan, mitä koreografin vaatekaapista löytyy, niin tervemenoa vaan. Minua ei voisi vähempää haitata. Jos joku kiinnostuu teoreettisesta fysiikasta Enqvistin populaaritieteellisten julkaisujen vuoksi tai tähtitieteestä Valtaojan makasiiniohjelman vuoksi, niin sekään ei minua haittaa pennin vertaa. Ja jos eivät taiteen tekijät ja heidän tarkoituksensa kiinnosta, niin sen kirjoittamisen lajin voi lukijana helposti sivuuttaa, eikö vain Ahlroos ja Vähä-Antila-Nieminen?
Jotkut taiteilijat ovat myös itse tarmokkaita monessa asiassa kuten Ahlroosin mainitsema Teemu Mäki. Mäki kirjoittaa ja artikuloi sanottaviaan kiinnostavasti ja on ilmeisen kykenevä esimerkiksi kolumnistina, ehkä myös kommunistina. Moni taiteilija vaikuttaa monella saralla ja osaa myös formuloida sanottavaa tai kirjoitettavaa maailmasta, joskus jopa paremmin kuin taiteensa kautta. Olisi sääli, jos taiteilijoiden pitäisi taiteensa puhtauden säilyttääkseen olla vaiti, jotta teokset voisivat puhua meille mahdollisimman neitseellisesti.
Katja Keränen
Katja Keränen on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.
.