Huhtikuussa Tampereella pidetyssä paneelikeskustelussa kuultiin tanssin ammattilaisten kiehtovia näkemyksiä taiteilijuudesta, tanssijuudesta ja minuudesta – mutta missä oli yleisö?
Paneelikeskustelun toimitti verkkolehteä varten Karoliina Yli-Honko.
Tanssijan tie
Tampereen pääkirjastolla 22.4 2006 pidetyssä paneelikeskustelussa luovittiin tärkeiden ja ajankohtaisten teemojen keskellä ja kuultiin neljä erilaista tietä tanssijaksi. Keskustelu oli ajatuksia herättävä ja erittäin tarpeellinen. Paikalle saapunut yleisö oli tosin laskettavissa yhden käden sormilla. Miten tällainen keskustelu ei kiinnosta ihmisiä vai oliko taustalla jotakin muuta, kuten tehoton mainostus tai huono ajankohta?
Olen kirjannut ylös keskustelun pääpiirteittäin ylös, jotta mahdollisimman moni muukin pääsisi osalliseksi tästä dialogista. Kirjoittamassani versiossa valitettavasti kaikki vivahteet ja yksityiskohdat eivät välity ja lisäksi paljon on jäänyt poiskin.
Keskustelijoina olivat tanssiteatteri Minimistä Antti Lahti, tanssija Virpi Juntti, tanssitaiteilija Leena Gustavson sekä tanssitaiteilija ja tohtori Kirsi Monni. Keskustelun vetäjänä toimi Marjo Hämäläinen.
Eri tanssijasukupolvia edustavat keskustelijat kävivät ensimmäiseksi läpi omaa uraansa ja sitä, miten he olivat päätyneet tanssin pariin. Leena Gustavson kertoi innostuksen alkaneen kotoa löytyneestä voimistelukirjasta, josta hän alkoi opetella erilaisia asentoja. Mallioppiminen toimi hänelle ensisijaisena oppimistapana. Oopperan balettikoulun jälkeen hän kaipasi jotakin muuta ja alkoi käydä nyky- ja jazztanssikursseilla. Ammattikoulutusta hänellä on siis 17-vuotiaaksi asti.
Käänteentekevää Gustavsonin elämässä oli vuosi 1976, jolloin Carolyn Carson saapui Suomeen. Hän konkretisoi tilanteen käyttämällä mielikuvaa kahdesta kansalaisuudesta, joiden rajapyykkinä tämä toimi. Itse hän kokee opettamisen mallioppimisen kautta vieraaksi.
Gustavson on toiminut vuodesta 1981 lähtien freelancerina. Hän pitää itseään käsityöläisenä, sillä katsomisen lisäksi tarvitaan myös omaa kehon kosketuspintaa. ”Olen tehnyt sooloja, omia puheenvuoroja noin viisi, viimeisin on vuodelta 2001 ja ensimmäinen vuodelta 1985. Ensin tuntee olevansa yksilö, on voimakas oma tarve siihen kun irtautuu teatterista. Sitten huomaakin, että tarvitsee toisia ihmisiä, innoittajia ja katsojakontaktia. Minä jää taka-alalle ja itse asia tulee ensimmäisenä”, sanoo Gustavson.
Kirsi Monnin kotona oli suotuisa ilmapiiri liikkumiseen: hänen äitinsä on naisvoimistelija ja siä harrastanut telinevoimistelua. Monni vietiin pienenä satubalettiin ja lisäksi myös hän voimisteli. Hän kävi Oopperan balettikoulun, jonka jälkeen hän pääsi vapaaoppilaaksi Helsingin tanssiopistoon, jossa hän opiskeli modernia- ja jazztanssia. Vaikuttajahahmona Monnille toimi Mary Prestidgen Helsingissä vuonna 1980 pitämä täydennysopetus, joka sisälsi muun muassa kontakti-improvisaatiota ja tai ji:tä.
Kirsi Monni kuvaa tämän kokemuksen olleen helpotus. Hän tutustui tanssimisen tapaan, joka ei ollut symbolistinen ja joka oli vapaata esteettisestä idealismista. Tilalle nousi kehollisuus, ajattelemisen ja koko tanssitaiteen muutos, joka oli tapahtunut Yhdysvalloissa jo 1960-luvulla, tapahtui siis Suomessa vasta 1980-luvulla. Heräsi tarve päivittää tanssia. Monni sanoo edustavansa sukupolvea, jolle oli tärkeää löytää tanssista jotakin, joka ei vain kurota kauniin estetiikkaan, vaan joka pyrkii haastamaan ajassa olemisen kysymyksen.
Vuonna 1986 Monni perusti yhdessä kollegoidensa kanssa Zodiak presentsin, jonka tarkoituksena oli luoda uuudenlainen, heterogeeninen rakenne tanssin tuotannolle. Toiminta on jatkunut nyt yli 20 vuotta ja sen kautta myös yhteisöllisyyden idea on toteutunut. Monnille tärkeää on toiminta oman luonteen mukaisesti. Hänellä on tutkiva ja etsivä identiteetti, eikä hän pelkää esittää kysymystä ”Miksi?”. Eräänä pontimena omalle väitöskirjatyölle tanssin ontologiasta on toiminut tunne siitä, että tanssikäsitteistömme on puutteellista.
Virpi Juntin tie ammattitanssijaksi ei ole ollut itsestään selvää. Hän tanssi balettia 12-vuotiaaksi asti, jolloin hän lopetti tanssimisen ja harrasti muun muassa ratsastusta. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hänelle tuli tilaisuus muuttaa kotoa Porvoosta Helsinkiin. Hän halusi mennä johonkin tanssikouluun ja jostain syystä oli valinnut Tanssivintin.
Juntti aloitti tanssimisen uudelleen melkeinpä tyhjästä, mutta lahjakkaana pääsi vapaaoppilaaksi. Hän asetti itselleen haasteen, että miten nopeasti voi päästä nollatasosta ammattitasoon. Projekti kesti vain puolitoista vuotta. Virpi Juntti kertoo, että hänellä ei ollut mitään tietoa nykytanssista tai sen koulutuksesta, mutta onneksi opettajat potkivat häntä eteenpäin. Hän koki loukkaavaksi, kun häntä oli sanottu nykytanssityypiksi Tanssivintillä, koska hän oli mieltänyt itsensä jazztanssijaksi.
Myöhemmin Teatterikorkeakoulun tanssilinjalla kommentit tilanne oli päinvastainen. Tästä johtuukin Juntin vastenmielisyys määrittelyjä kohtaan sekä halu tehdä mahdollisimman paljon erilaisia tanssityylejä ja työskennellä eri koreografien kanssa. Vuonna 1996 Juntti valmistui Teakista tanssitaiteen maisteriksi.
Neljännen keskustelijan, Antti Lahden kiinnostus tanssiin heräsi 12-vuotiaana, kun hän kiinnostui katutanssista, breikistä ja hip hop -kulttuurista yleisesti. Hän näki tässä nuorena poikana mahdollisuuden olla luova. Lahti kävi katutanssitunneilla Jyväskylässä ja pääsi vapaaoppilaaksi. Hän kertoo, että säästeliäänä luonteena ajatteli käytännöllisesti, että mitä enemmän tunneilla käy, sitä enemmän säästää rahaa. Tästä syystä hän laajensi harrastuksen myös baletin ja jazzin puolelle, vaikka ne eivät siinä vaiheessa niin vielä kiinnostaneetkaan. Sitten hän kuuli Kuopion musiikkilukion tanssiluokasta, jonne hän pääsi varasijalta.
Sen vuoden aikana, jona Lahti oli Kuopiossa, hän alkoi janota enemmän tietoa tanssista. 16-vuotiaana hän haki ja pääsi Turun konservatorioon, joka siihen aikaan oli ainoa ammattikoulutusmahdollisuus ilman ylioppilastodistusta. Viimeisen opiskeluvuoden aikana hän sai tehdä Aurinkobaletille, Hurjaruuthille ja Mobitadanscolle paikkauksia. Vuosina 1999-2003 hän oli kiinnitettynä Aurinkobalettiin, jonka jälkeen hän on työskennellyt Kuopiossa, tanssiteatteri Minimissä. Urallaan hän on ehtinyt olla myös yhden kuukauden freelancerina.
MH (Marjo Hämäläinen): Mitä täytätte kaikissa kaavakkeissa kohtaan ammatti?
KM (Kirsi Monni): Tanssitaiteilija, se korostaa tanssia taidemuotona ja kattaa monenlaisia asioita tanssin kentällä. Olen melkein aina laittanut tanssitaiteilija, joskus koreografi ja vuokrahakemuksiin olen saattanut laittaa opettaja.
LG (Leena Gustavson): Käytän työttömänä kautena freelanceria ja taiteellisen työn kaudella tanssijaa. Freelance-taiteilija antaa ihmisten kuvitella mitä vain, siinä on mahdollisuus mihin vain. Työttymyyskorvausta en ole ikinä hakenut, meillä on mieheni kanssa sitten niin sanotut siviiliammatit.
VJ (Virpi Juntti): Tanssija tai tanssitaiteen maisteri.
AL (Antti Lahti): Käytän tanssijaa, mutta kun haluan olla vakuuttava laitan tanssinopettaja. Se herättää mielikuvan tästä ammatista oikeana työnä.
KM: Miksi tanssitaiteilija-nimityksen käyttö on niin vaikeata? Kysymys on myös oman työn haasteellisuudesta ja vakavuudesta, itselle.
MH: Onko teillä jotain valintoja, joita toivotte tehneenne toisin?
LG: Ammatinvalinta on oikea, en olisi muuten saanut elämästä näin paljon irti. Ehkä joitakin opintojaksoja olisin valinnut toisin.
KM: En ole varma, että kumpi minua veti, tanssi vai taiteilijuus. Äiti oli se, joka minut vei tanssitunneille, jos hän ei olisi vienyt niin olisin silti varmasti taiteilija jollain muulla alalla. Taiteen mysteeri on aina kiinnostanut minua. Tutkijuus ja taitelijuus vahvistavat ajattelua siitä, mitä taide on. Taide ei mielestäni liity elitismiin, lapsen taideteos voi olla yhtä puhutteleva kuin joku muukin taideteos, kun se sattuu oikeaan hetkeen omassa kokemusmaailmassa. Luulen, että olisin kuvataiteilija ellen olisi tanssija.
VJ: Jos en olisi tanssija olisin varmaankin käsityöläinen. Haluan, että asiat ovat käsitettäviä, haluan tehdä käyttökelpoista tanssia. Toive siitä, että yleisö tulisi paikalle menee itsensä toteuttamisen halun edelle.
AL: Kouluaikana painotettiin paljon omien juttujen tekemistä ja sitä kautta kokeilemista. Siellä oli mahtava ilmapiiri, jossa olisi voinut kokeilla paljon eri juttuja ja tehdä enemmän. Ammatissa ei ole samalla lailla epäonnistumisen vapautta, on kaikki tuotannolliset paineet. Silti olemme joskus yhden käsikirjoittajan kanssa miettineet jutun tekemistä epäonnistumisen kautta.
MH: Saako koulutuksen kautta itsetuntemuksen taiteilijuuteen? Itse kävin Taru Arhon tanssikoulussa. Olisin toivonut itseltäni rohkeampaa tahtoa vaatia koulutusta ja tehdä asioita. Esimerkiksi kun yritin hakea Teakiin, he eivät ottaneet minua, koska olin liian kokenut, olin jo tekijä.
KM: Oopperan balettikoulu on ainoa ammatillinen koulutus, joka minulla on, mutta silloinhan on vielä lapsi! Oleellista on tietää olevansa osa sukupolvien ketjua, että ei ole yksin. Opiskelen koko ajan, joka päivä. Se on kirjallisuuden lukemista, toisten ajatusten etsimistä, saliharjoitusta, alexander-tekniikan opin syventämistä sekä myös kantapään kautta oppimista. Teakin käyneillä on erilainen ammatillinen identiteetti, toisaalta se voi myös ”tylsistyttää” tai ”nukahduttaa”. Koulutuksen luonne on tärkeää, se mitä ja miten opetetaan. Siinä pitäisi ajatella kaikki yksilöinä, jotka ovat itse kukin tekemisissä taiteen kanssa. Koulutusta pitäisi päivittää, perinteinen balettikoulumalli ei toimi enää nykyisin.
VJ: Sanoisin, että Teak voi olla jopa harha, ei sillä ole mitään merkitystä käytännössä. Kaikki alkaa vasta koulun jälkeen, arkirealismissa. Teakista on kokonaisia kadonneita vuosikursseja, jotka ovat hävinneet johonkin…
LG: Opetuksessa pitää korostaa uskallusta ja autaa madaltamaan pelkokynnystä sekä edistää rohkeutta kokeilla.
VJ: …Ei se silti ole hukkaan heitettyä aikaa, kaikki korkeakoulus on myös yleissivistävää. Itselläni meni kaksi vuotta valmistumisen jälkeen, että kukaan ei pyytänyt mihinkään mukaan.
MH: Entä tanssijan arki? Miten pidät yllä tanssijuutta?
AL: Treenaan viikottain ja useaan otteeseen tanssiliikkeitä, lihasharjoituksia ja ulkoilen. Pienessä teatterissa kuten Minimissä arkeen kuuluu myös koko toiminan pyörittäminen. Nyt esimerkiksi olemme rakentamassa Vantaalla Lets playlife -esitystä.
VJ: Tällä hetkellä harjoittelen yhtä tanssia ja lämmitän paria muuta. Huollan kehoani ja toivoisin, että viimeksi Mammu Rankasen koreografian harjoituksissa treenattu jooga jäisi arkeen.
LG: Treenaaminen on pakollista, se voi olla vaikka sisäisen maailman tutkimista fyysisisä hetkissä. Teen hitaat ja rauhalliset treenit kolme kertaa viikossa, se pitää kehon talon kasassa. Kehon rappeutuminen menee nopeasti eteenpäin, pitää koko ajan päivittää tietoisuus kehosta, siitä missä mennään. Nopeuden säilyttämiseksi on työskenneltävä mahdollisimman hitaasti. Lisäksi on toinen arki, jolloin ei ole tanssia tai teatteria. Silloin luetaan ja saadaan ravintoa, josta ammennetaan taiteilijuudelle. Lisäksi psyykkinen näytösten läpikäynti vie aikaa. Omasta ajasta tulee arvokasta, se on arjen helmi.
KM: Aika on todellakin arvokasta. Ei pitäisi hutiloida asioita, usein ei ehditä ajatella asioita eikä paneutua perusteisiin eikä pohtia syvällisempiä kysymyksiä. Pitää ymmärtää kiirettä. Olen joogannut 20 vuotta ja se on kaikista tärkeintä tanssijuudessa minulle. Seuraavana tulee Alexander-tekniikka. Ilman näitä en tiedä missä olisin. Nykyisin on myös tanssin aluekeskustoiminta, joka vie aikaani. Lisäksi työstän omaa koreografiaa. Ellei tärkeintä, taiteellista aikaa varjele, niin se täyttyy jollain muulla.
VJ: Olisipa hienoa oppia olemaan läsnä tässä hetkessä, eikä aina vain yrittää selvitä hetkestä toiseen ja eteenpäin.
KM: Niin, pitää ottaa perusteellinen aika itselleen, oli se sitten 7 viikkoa tai puoli vuotta ja tutkia omaa voimaa, löytää se ja oppia. Nämä retriitit ovat kantaneet minua jopa vuosia eteenpäin. Tärkeä oli myös tutkimuksen retriitti, vietin 3 vuotta tutkijan huoneessa selvittämässä ja syventämässä perusteita ja käsitteitä.
VJ: Toisaalta ilman tätä oravanpyörää ei olisi näitä arvokkaita hetkiä tai tarvetta niihin.
AL: Tässä ajassa jotkut ihmiset kokevat olevansa hyödyllisempiä mitä kiireisempiä he ovat. Moni sitten väsyykin.
MH: Työllisyys-työttömyys -vaiheet antaneet mahdollisuuden välillä nollata ja olla syvien, konkreettisten asioiden äärellä, jonka jälkeen tulee taas kiireinen vaihe ja paljon työtä.
Yleisön joukosta Taru Arho huomautti keskustelevien taiteilijoiden elävän turvallista taiteilijaelämää, heillä on verkosto, jossa ei tarvitse jatkuvasti selittää itseään muille. ”Taiteen tekemisen maailma on suojattu maailma”, huomautti Arho.
KM: Olen eri mieltä, taiteilija tekee asioita, joita ei ole vielä olemassa, ei ole mitään tunnettua pohjaa. Taiteen tekmisen maailma on henkisesti turvaton, tekeminen pitää oikeuttaa ja selittää yhteiskunnassa. Lisäksi taiteilijat ovat usein herkkiä ihmisiä. Omaa työtään ei voi tehdä kunnolla, jos on koko ajan huono omatunto siitä, että ei ole lääkäri tai muu yhteiskunnassa ”hyödyllinen” toimija.
Taru Arho: Taiteen nimissä on kuitenkin myös lupa epäonnistua, olla taiteilijamarttyyri. Taiteilija saa käyttäytyä kummallisesti, joka olisi ”normaalilta” ihmiseltä moitittavaa käytöstä. Arkielämä voi olla paljon vaikeampaa, jos itsellä ei ole otsikkoa taiteilija.
KM: Pitäisikö siis taiteilijat eristää johonkin kummallisesti käyttäytyvien reservaattiin? Ja miksi? Yhteiskuntamme on melko konservatiivinen ja normatiivinen tässä suhteessa. Usein kommunikaatio pitäytyy käsilläolevissa, ymmärretyissä, asioissa, jotka ovat rahalla perusteltavissa. Se mikä on rahalla tai tieteen nimissä perusteltua on järkevää ja totuudenmukaista.
VJ: Joskus miettii oikeellisuuttaan olla ja lamaantuu siitä, että voisi tehdä jotain hyödyllistäkin. Olisin esimerkiksi kavereilleni hyödyllinen jos olisin näyttelijä tai muusikko, niin voisin viihdyttää heitä, tanssijana olen tässä mielessä hyödytön. Jotkut taiteita harrastaneet, varman uran valinneet ystävät ovat myös kommentoineet, että ”taiteile sitten meidänkin edestä”, kuin antaakseen luvan tehdä tätä. Närkästyin, sillä en voi ottaa vastuuta muiden toiveista. Minulle oikeutus tulee siitä, että tanssijuus on jotakin minua vanhempaa tietoutta.
Yleisön joukosta kysyttiin tanssitaiteilijoilta, että ehtivätkö he käydä katsomassa tanssiesityksiä ja mitä he kokevat niistä saavansa.
LG: Olen eniten kiinnostunut kadun teatterista, katson koko ajan silmät auki ihmisten kohtaamisia ja mitä kadulla tapahtuu. Esitykset imee itseensä todella vahvasti ja se on myös opintokokemus. Lisäksi nousee esiin ohjaamisen halu. Toisaalta haluaisi täydellisesti antautua katsomiskokemukseen, että se olisi myös lepohetki.
AL: Itse mietin aina, että kenelle tehdään ja kuka maksaa. En usko, että taiteilijalla on mitään erityisvaltuuksia eivätkä taiteilijat muodosta mitään omaa yhteisöä jolla on ihan oma kieli.
KM: Yritän käydä katsomassa kaikki nykytanssiesitykset, 2-3 viikossa.
VJ: Yritän myös käydä katsomassa kaikki esitykset, sitten kiinnostaisi myös teatteri…
KM: Nykyisin määrää liikaa se, että esityksen arvioidaan joko elämyksenä vaikuttavuuden tai tai rahallisesti perusteltuna. Elämyksiä pakotetaan tästä syystä, kääntämällä nupit kaakkoon. Heideggerilaisittain voi sanoa, että taideteosta ei ole kuitenkaan olemassa ilman sen vaalijaa. Pitää pysähtyä asian äärelle, ilman arvottavia suodattimia ja kohdata samalla myös oma ajattelu. Opiskelun kautta nähdyn käsittely tai artikulointi voi tulla helpommaksi, mutta se ei silti tarkoita kritiikittömyyttä. Tanssi on ollut murroksessa viimeiset 20 vuotta, taiteen funktio on laajentunut. Silti tanssitietämys on huonoissa kantimissa, peruskouluissa ja lukioissa ei ole mitään opetusta tanssisivistyksestä tai tanssin historiasta, toisin kuin esimerkiksi kuvataiteesta ja musiikista. Tanssintekijöillä on sekavuutta omista lähtökohdistaan, ja yleisöllä on laaja odotushorisontti.
LG: Suomessa on kuitenkin paljon tanssikouluja, mutta usein tanssiopiskelijoilla on yllättävän homogeeninen käsitys siitä, mitä tanssin pitäisi tulla. Tämä käsitys voi muuttua koulutuksen kautta. Koulussa pitää avartaa mieltä ja pohtia, mitä liike voi olla.
VJ: Tanssikoulujen pitäisi laajentaa tietoutta myös tanssista esitysmuotona. On paljon harrastajia, joilla ei ole tietoa tanssista taide- tai esitysmuotona. Kouluista ei käydä katsomassa esityksiä ja tanssi on hämmästyttävä taiteenlaji siinä mielessä, kuinka paljon sitä harrastavat eivät käy katsomassa esityksiä.
VJ: Olemalla tanssija olen parempi ihminen.
LG: Minulla on koko ajan kehittymisen tarve. Opettajana haluaisin parhaimmillaan olla tulevaisuuden ja historian tämän hetken välittäjä.
KM: Jokainen taideteos itsessään näyttää uudenlaisen näkymän maailmaan ja taiteilijan haastena on pitää oma ajattelu avoimena, ettei se ole takertunutta. Keho näyttää mielen tapahtuman liikkeen kautta, liikkuessa huomaa miten oma mieli toimii.
VJ: Minulle konkreettisuus on haaste. Olen onnellinen, että saan tehdä tätä työtä ja samalla surullinen niiden puolesta, jotka ovat valmistuneet ammattiin, mutta eivät pääse tekemään työtä ja siten oikeasti oppimaan tätä ammattia. Tiedän tanssijoita, joilla voi olla vuosikin esitysten välillä. Tämä tuo esiintyjälle isot paineet ja luo ahdistusta onnistumisesta.
KM: Tanssin kentällä haasteena on kehittää uusia toiminnallisia rakenteita. Kehitys edellyttää kuitenkin ongelmakohtien julkilausumista.
MH: Minkälaisia onnistumisen hetkiä olette kokeneet urallanne? Itse luulen kokeneeni eniten onnistumista opettamisen kautta.
KM: Samoin olen kokenut onnistumisia opetus- ja myös keskustelutilanteissa, silloin kun syntyy oivallus. Itse en ole viihtynyt koskaan näyttämöllä, en ole viimeiseen kahdeksaan vuoteen ollutkaan itse esiintyjänä.
LG: Onnistumista on päästä niin sanotusti solistikokemuksesta bändikokemukseen, ja hengittää yhteen muiden kanssa.
VJ: Olen kokenut onnistumisen hetkiä opettajana. Esimerkisi oman kriisin hetkellä on ollut hienoa huomata, että omilla sanoilla ja teoilla on ollut vaikutusta jollekin. Esiintyjänä, lavalla parasta on se yhteys, joka toimii…sitä tunnetta on vaikea selittää.
AL: Meillä Kuopiossa oli mukana yleisötyöpajaprojektissa, jossa oppilaat kävivät katsomassa harjoituksia ja esitystä ja tekivät itse yhdessä harjoituksia ja pieniä esityksiä. Kurssin jälkeen nämä oppilaat ovat käyneet katsomassa jatkuvasti esityksiämme. Pajan aikaan he olivat 7-luokkalaisia ja nyt he ovat jo lukiossa. Se on hienoa. Toinen iso asia minulle oli koulusta valmistuminen ja se, että olen seitsemän vuotta saanut elättää itseni tällä ammatilla. Upeaa on tanssijoiden välinen sanaton yhteys ja yhteistyö lavalla.
VJ: Muistan yhden kokemuksen, olin opettanut harrastelijanäyttelijöitä ja siellä oli eräs vanhempi mies, joka ei ollut mitenkään innostunut tanssista. Jotain hänessä kuitenkin tanssiharjoitusten kautta vapautui, hän kertoi näkevänsä joka yö unta, että huutaa metrossa ja se tuntuu hyvältä. Mies oli itse yhdistänyt tämän tanssiharjoituksiin ja kokenut ”löytäneensä” jotain uutta.
KM: Niin, vaikka tämä toimeentulopuoli onkin sellainen, että ei ole autoa, kesämökkiä, asuntoa eikä eläkettä, niin silti olisi kauheaa jos tämä taiteiljuuden ja tanssijuuden maailma olisi suljettu. Olen erityisen ylpeä Zodiakista, se on ollut minulle elämäntyöasia.
LG: Hienoa tanssissa on oma yhteisöllisyyden kokemus ja teitty itseohjautuvuus. Teos alkaa elää omaa elämäänsä, koen synnyttäväni asioita, jotka elävät hetken.
MH: Viitaten tuohon Kirsi Monnin aiempaan kommenttiin, miten te olette tulleet toimeen taloudellisesti tai henkisesti? Onko teillä ollut joskus yksinäinen olo?
VJ: Minulla on ollut 3-vuotinen apuraha, jonka aikana tein ihan hulluna töitä, sellaisiakin, joista ei maksettu mitään, koska tämä mahdollisti sen.
AL: En ole joutunut olemaan työttömänä, mutta olen käynyt läpi toisenlaisen epävarmuuden ajan kun minulla todettiin välilevynpullistuma 3 vuotta sitten. Siinä joutui tiukan paikan eteen ja oli pakotettu pohtimaan sellaisia kysymyksiä, kuten joudunko lopettamaan tämän ammatin ennen kuin olen sitä vielä kunnolla aloittanutkaan, tuleeko minusta sitten hyödytön…Silloin oli yksinäinen olo. Leikkauksen jälkeen aikaa kului myös paranemiseen.
LG: Pahimmat yksinäisyyden kokemukset olen käynyt läpi silloin, kun ”bänditunnelma”, yhteen pelaaminen ei toimi. Jos on tehnyt biisin ja tulee hankausta niin on itse vastuussa koko jutun onnistumisesta. Olen tehnyt aina pätkätöitä ja minulla on mieheni kanssa niin sanotut siviiliammatit, jotka toimivat sellaisena perusrullakkona, joka pyörii koko ajan. Minulla ei ole ollut uskallusta jäädä pelkän työttömyyskorvauksen varaan. Yksinäisyys tulee myös silloin, kun kumppani uupuu. Silloin kun toisella on tankki tyhjä, niin pitää ammentaa omasta tankistaan myös toiselle ja päin vastoin.
KM: Tanssi on aina samalla kollektiivista ja yksinäistä. Taloudellinen puoli on kyllä yhtä taistelua, varsinkin perheellisenä.
VJ: Olen joskus miettinyt, että jos joutuisin lopettamaan tanssijuuden, niin olisinko enää olemassa tietyille ihmisille.
MH: Lopuksi vielä, minkälaisia tulevaisuuden näkymiä tai haaveita teillä on?
KM: Toivon, että voisin vielä pitkään toimia tässä ammatissa. Tiedän, että 60-vuotiaanakin on mahdollista elää omaa taiteilijuuden kultakautta ja kiertää vaikkapa ympäri maailmaa. Se on kannustavaa.
LG: Minulla on tämä ikäprojektihaave. Minulla on intoa jatkaa ja haluan olla jatkossakin kosketettu ja toivon, että ikä ei irrottaisi minua siitä.
VJ: Uskon jotenkin vilpittömästi ja lapsen mielellä, että tanssin aina. Tommi Kitti on tässä suhteessa kannustava esimerkki. En osaa ajatella mitä tekisin, ellen saisi toteuttaa tanssijuuttani. Koen, että en voisi opettakaan ilman sitä.
AL: Haaveilen työryhmästä, joka olisi tasa-arvoinen ja siinä olisi kaikkien yhtä lailla mahdollista vaikuttaa.
