Kuka sinä olet – hengitystä, askelia, sanoja ja muuta? -esitys on osa tanssitaiteen tohtori Leena Rouhiaisen akatemiatutkijana (Suomen Akatemia) Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden tutkimuskeskuksessa (TUTKE) toteuttamaa taiteellista tutkimusta.
Leena Rouhiainen tutkii kehopsykoterapian vaikutusta nykytanssijan ja -näyttelijän työskentelyyn ja sitä, kuinka se voisi toimia lähtökohtana uudenlaiseen esiintyjyyteen. Hän on soveltanut kehopsykoterapeutin Wllhelm Reichin ajatuksia luonneanalyyttisestä kehopsykoterapiasta.
Keskustelimme hiljattain tanssijoiden ja tanssimaallikkojen kesken kehollisuudesta ja siitä, kuinka irtautuneita ja vieraantuneita esimerkiksi tietotekniikkatyöläiset ja toimistotyöntekijät voivat olla omasta kehostaan. Viestit eivät kulje kehosta mieleen tai mielestä kehoon eikä niitä tunnisteta. Samalla mietimme sitä, kuinka paljon voisi lisääntynyt kehotietoisuus myös lisätä ihmisten hyvinvointia: tietoisuus itsestä psyykkis-fyysisenä kokonaisuutena esimerkiksi auttaisi tunnistamaan mahdollisia vaivoja ja niiden syitä, jopa löytämään ratkaisuja ja parannuskeinoja.
Vierailin Rouhiaisen osallistuvassa esityksessä, joka ”kutsuu [katsojan] ruumiillisia kokemuksia tunnistaviin tekoihin. Millainen hengitys tuntuu tutuimmalta tänään? Voiko kävellä hitaammin? Mitä kuuluu juuri nyt? (Kuka puhuu?) Ketä katsotaan ja mitä näkyy?”
Leena Rouhiaisen osallistuva teos muistutti jollain tavalla kouluaikojen seikkailuradoista. Aluksi heräteltiin jalkapohjista lähtevä tunne koko kehon läpi kävelemällä sorapolkua pitkin, jonka jälkeen edessä olivat karkealla isolla sorakivellä päällystetyt äänilaatikot. Koko tilan harmoninen ääni- ja videomaisema poisti välittömästi mielestä kaiken muun paitsi sen hetken ja oman kehon siinä tilassa. Äänilaatikot olivat kiinnostava tutkimusretki siihen, kuinka oma fyysinen keho luo tilaa myös äänen avulla. Esitys, tai pikemminkin osallistuminen, jatkui kysymyksellä: Kuka sinä olet? (Ja kuka minä edes todella sitten olenkaan?) ja pienillä läsnäoloa aktivoivilla tehtävillä, päättyen rauhoittavaan hengitykseen ja viimeiseen viestiin.
Suosittelisin vastaavanlaista osallistuvaa esitystä laajempaankin käyttöön ihan kaikille ihmisille. Jopa rutinoituneelle kehotekijälle kokemus oli uskomattoman hemmotteleva ja avaava: tilassa ja omassa kehossaan kellui vapaana kaikista muista ajatuksista, oli vain läsnä siinä hetkessä, itsensä kanssa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Yhden kerran jälkeen ei mullistavaa muutosta omassa keholäsnäolossaan ehkä vielä koe – toki asia voi olla toisin ei-kehotyöläisten osalta – mutta esitys antoi eväitä jatkoon. Arkielämässä vastaavia kehollistavia aistiärsykkeitä ja -impulsseja löytää tietoisesta ja maadoittavasta kävelystä, joka toimii parhaiten myöten antavalla alustalla kuten hiekalla tai maastossa. Kehon kokonaisliikkeen ja (tasa)painon havaitsee näin paljon selkeämmin. Yhtä lailla esityksessä käytettyjä kehollistamiskeinoja ovat ympäristön ääniin keskittyminen ja lähellä olevien ihmisten aistiminen, puhumattakaan tietysti rauhallisesta ja syvästä hengityksestä. Leena Rouhiainen työryhmänsä kanssa on tehnyt hyvää ja hyödyllistä työtä.
Lisää tietoa hankkeesta löytyy sivulta http://www.teak.fi/Tutkimus/Tutkimushankkeet.
Elise Malmivirta
