Julkaistu 13.3.2023
Yritän solmuttaa ja löysätä umpirinkeliä samanaikaisesti. Tutkin tanssijalähtöistä artikulaatiota ja merkityksenantoa, joka syntyy tanssin harjoittamisen kautta, vierellä ja taustalla. Kirjoitan kaiken ylös, istun tekstin äärellä ja muotoilen ensin maisterintutkielman, sitten tämän artikkelin suuntaisen.
Pysähdyn joka kerta tunnustelemaan niitä solmimisen hetkiä, joina rakennan sanoin siltoja ajatusten, omieni ja muiden, välille. Samalla kiroan niitä umpisolmuja, joissa jokin essenssi kirpoaa otteesta samassa kun tavoitan sen sanoin. Kaipaan liikkeeseen lähtöä, tekstin ottamista painona, sanojen lausumista, lukemista kehollisena immersiona.
Summaan tässä artikkelissa antropologian maisterintutkielmaani sekä siihen kuulunutta kolmen kuukauden etnografista tutkimusta Berliinissä nykytanssijoiden, esitystaiteilijoiden ja koreografien parissa. Ehdotan artikkelin lomassa erilaisia harjoitteita tai lukemisen tapoja, jotka liittyvät löyhemmin tai suoraan tutkimukseeni tanssijalähtöisestä ajattelusta ja kielestä.
Kieli ja tanssiva ruumis, kieli ja keho, kehonkieli, mieli ja keho, kehomieli, kieli tanssin selittämisessä ja sen kontekstualisoinnissa, teoritisoinnissa ja analysoinnissa. Kieli rakentamassa ja kieli korruptoimassa kokemuksellista tietoa. Muun muassa näitä pohdin selatessani kenttätutkimukseni aineistoa ennen antropologian maisterintutkielmani lopullista muotoutumista keväällä 2022. Tutkelmassanii tutkin tanssijalähtöistä artikulaatiota ja merkityksenantoa, joka syntyy tanssin harjoittamisen kautta, vierellä ja taustalla. Taustalla vaikutti kokemukseni siitä, miten mielen ja kehon historiallista erottamista haastetaan tanssin harjoittamisessa, niin ammattikentällä kuin opintojeni aikana. Tutkimukseni jakautui lopulta kolmeen osaan: kehollistamisen strategioihin, kieleen ja kuviin; tanssivan kehon kokemuksellisuuteen; ja tanssivan subjektin rakentumiseen.
Maisterintutkielmani pyrki kuvailemaan ajattelun, mielen, kielen ja toimijuuden kokemisen tapoja nykytanssijuuden viitekehyksessä, erityisesti kehollisina ilmiöinä, tietona ja tuntemuksina. Samalla tarkastelin sitä, miten nämä kokemukset rakentavat minuuden, itseyden ja henkilöyden artikulaatioita. Pyrkimyksenä ei ollut rakentaa sosiaalisen teorian kulmakiveä tai yleistyksiä kaikkien kokemuksesta vaan ymmärtää sitä, mitä kielelliset rakenteet ja kielenkäyttö ehdottavat taidetyössä, jota kuvataan usein toisaalta esi-kielelliseksi, tai toisaalta universaaliksi kieleksi.
“Sanoisin, että puhun kehostani, mutta kehoni puhuu myös itse itsestään!”, kesällä 2021 haastattelemani tanssija ja koreografi huudahtaa ärsyyntyneenä keskustellessamme siitä, miten kuvailemme kehollisia kokemuksiamme tanssin äärellä. Haastateltavan turhautuneisuuden kokemus kiteyttää tutkimukseni keskeisimmät solmukohdat. Ensinnäkin, virittyneiden ja hienovaraisten tanssimisen kokemuksien täydellisen kielellistämisen mahdottomuuden. Toiseksi, kehollisen praktiikan sivuuttamisen akateemisen kirjoittamisen ehdottamissa analyysin ja argumentoinnin tavoissa. Tuntuu nuhjuiselta nauliintua tietokoneen ääreen kahlaamaan kenttämuistiinpanoja sekä kehollisia muistoja, kirjoittaa kieltä ulos tanssivasta kehosta ilman virittymistä liikkeeseen.
Tätä kirjoittaessani törmään vielä englannin ja suomen kielen välisen kääntämisprosessin sävyjä ja kirkastuksia tukahduttavaan voimaan. Ja sitten on kaikki se, mikä ei käänny kieleen, suomeen, englantiin, ruotsiin tai muuhun. Toisaalta en koe kielen kieltämistä mielekkäänä, päinvastoin. Sanat ovat itselleni korvaamattomia mielikuvituksen, muuntumisen ja tanssimisen työkaluja. Tunnistan kieltä, puheen ja nimeämisen kaikuja kehossani, soluihin ja kudoksiin juurtuneina.
Yksi lähtökohta kielen ja ruumiin suhteen tarkasteluun on lähteä liikkeelle mielen tai ajattelun sekä kehon koettuja keskinäisiä suhteita purkaen. Eräs kesällä 2021 haastattelemani tanssija kuvaili kielen ja kehonsa suhdetta seuraavasti: “Koen kieltä. Puhuin niistä kielellisistä ajatuksista joita syntyy… ja ne ikään kuin vaikuttavat kehoni eri osiin. Sillä mitä ajattelen, on vaikutus. Olen myös kokenut sanojen ja kielen muodostuvan eri osissa kehoani, ei vain päässä, siis kaikissa eri osissa.”
Haastatteluote valottaa sitä, miten kielen, ajattelun (tai mielen) ja kehon suhde näyttäytyi tutkimuksessani vastavuoroisena. Jotkut tapaamani tanssijat olivat sitä mieltä, että tämä vastavuoroisuus on riippuvainen, tai ainakin vaikuttunut, jonkinlaisesta tanssin kautta harjoitetusta tietoisuudesta. Tietoisuuden konsepti vaatisi sukellusta toiseen laajaan keskusteluun, mutta tutkimukseni kautta tapaamilleni tanssijoille se näytti tässä yhteydessä tarkoittavan kykyä huomioida ja tarkkailla aistivaa kehoa ja mieltä. Kieli toimi työkaluna aktiivisen tietoisuuden harjoittamisessa sekä havainnon dokumentoinnissa. Kielen syntyä kehossa havaittiin ja tunnusteltiin. Toisaalta kieli näyttäytyi keskeisenä kehollistamisen strategiana.
Kehollistamisen strategiat: kokemuksen synnyttäminen, muuntelu ja sanallistaminen
Kehollistamisen strategiat viittaavaat tutkimuksessani prossesseihin, joissa mentaalisia, mielikuvituksellisia ja konseptuaalisia ehdotelmia käytettiin muuntelemaan fyysisiä ja aistimuksellisia kokemuksia. Kuvien, konseptien ja ideoiden kehollistaminen oli usein keskeistä tanssin harjoittamisessa ja tanssitaiteellisessa työssä ja sitä käytettiin tuntemusten ja kokemusten synnyttämiseen, tai tanssijan huomion ohjaukseen kohti tiettyä kehon osaa tai laatua. Ehdotelmien ja ideoiden syöttäminen tanssilliseen prosessiin tapahtui puheen tai tekstin kautta, usein yhdessä sanallistaen.
Uudenlaiset kokemukset ja aistimukset tanssivassa kehossa synnyttivät puolestaan uutta tietoa, kieltä ja ajatuksia, jotka otettiin keskustelunaiheeksi tai kirjoitettiin ylös osana työskentelyä. Kenttätyöni aikana törmäsin useaan otteeseen tiettyjä tavoitteita valottaviin lausahduksiin, kuten: “etsi uusi tapa liikkua”, “lisää tietoisuutta liikkeessä” ja “pura tanssisi tutut tavat ja tottumukset”. Osaltaan kyse oli selvästi tutkimuskohteeni reunamilla vaikuttavista esteettisen ja tiedollisen vallan rakenteista, osaltaan ehkä yhteisestä pyrkimyksestä löytää jotain uutta ja aistimuksellisesti kiinnostavaa.
Miten siis kehitellä uutta, toismaailmallista tai omalle keholle yllättävää? Etnografisesa tutkimuksessaan Kurako-yhteisön initiaatioriitistä, antropologi Michael Jackson kuvailee, kuinka ajatusten ja ideoiden kehollistamisen tottumukset voidaan purkaa uusien kehollisten kokemusten herättelemiseksi. Ympäristön muutokset voivat saada aikaan muutoksia tavanomaisissa ajattelun ja aistimisen tavoissa, luoden muutoksia kehon ja mielen dispositioissa, tuntuman asennoissa. (Jackson 2006, 327.) Työpajoissa, aamutunneilla sekä seuraamissani taiteellisen työn sessioissa tanssijoiden kokemusympäristöä muunneltiin mielikuvien kautta (“olet vedessä”, “lattia on kuuma”). Tämä puolestaan johti kehon ja mielen dispostioiden muuntumiseen. Kokemusympäristöä saatettiin muunnella myös erilaisin somaattisin tai konseptuaalisemmin keinoin. Näihin keinoihin kuuluivat esimerkiksi mielikuvat erilaisista kehoista (eläinkehot, painavat tai kevyet kehot, energeettiset kehot), tai tietyn aistimuksen tai kehollisen huomion ehdottaminen (“tunne, kuinka sormenpääsi liikkuvat tilassa”; “keskity liikkumaan pään ja hännän yhteydestä käsin”).
Erään Tanzfabrikilla pidetyn aamutunnin jälkeen jäin seuraamaan kahden tanssijan keskustelua eräästä opettajasta, jonka tunneilla molemmat olivat hiljattain käyneet. Toinen tanssijoista kertoi, kuinka kyseisen opettajan tapa artikuloida auttoi tätä omaksumaan tietyn teknisen taidon uudella tavalla. Uudella tavalla käytetty kieli toimii tässä esimerkkinä muuntuneesta kokemusympäristöstä, jossa tanssija rakentaa ymmärrystä kehollisesta ja praktisesta.
Kuten Jacksonin Kurako-initiaatiota käsittelevissä esimerkeissä, uusi liikkeen selittämisen tapa synnyttää uudenlaisen kehollisen responssin ja sitä kautta ymmärryksen (Jackson 2006, 327). Ilmiö tuli tutkimukseni aikana tutuksi myös aamutunneilla, joissa opettajat muuntelivat ja versioivat sanallistuksiaan ja artikulointejaan eri tanssijoiden kysymysten ja haasteiden mukaan. Keskustellessamme opettamisesta ja jakamisesta Tanzfabrikilla myöhemmin opettaneen tanssijan kanssa, tämä totesi: “- siitä tulee tavallaan myös sosiaalinen praktiikka. Miten voit avata ajatuksiasi muille niin, että he voivat samaistua ja kehittää niitä?”
Tanssin harjoittamisen kollektiivisuus tuo siis kielen ja notkean kielellisen ajattelun kehollisen tiedon jakamisen keskiöön. Länsimaisessa sosiaalitieteellisessä ja yhteiskuntateoriassa kehollinen tieto on historiallisesti erotettu kielellisestä kognitiosta, joskin esimerkiksi fenomenologinen ajattelu on tarkastellut niiden keskinäistä suhdetta kokemuksessa. Toisissa konteksteissa keho voi näyttäytyä porttina yksilön kognitiota ylempään, henkiseen tai uskonnolliseen tietoon. Omassa tutkimusaineistossani keho, ajatteleva mieli ja kieli kietoutuivat toisiinsa pragmaattisesti, sekä kokemuksessa, että sen tietoisessa tarkkailussa. Yhteisen tanssin harjoittamisen lomassa kielelliset liikkeen ja kokemuksen artikulaatiot tapahtuivat sekä liikeharjoitteiden aikana, että niistä keskustellessa. Työpajoissa ja muissa työskentelyn hetkissä tekstiä, kieltä ja kirjoitusta käytettiin muistiinpanoissa, reflektioissa sekä tanssimateriaalin pohjana. Usein jonkinlaisena tavoitteena näytti olevan mahdollisimman tarkka kokemuksen kuvaus.
Eräissä harjoituksissa, joita seurasin, kieltä ja artikulaatioita kehiteltiin ja muotoiltiin kollektiivisesti. Koreografi ja kolme tanssijaa rakensivat yhteistä ymmärrystä teoksesta yhteisen kielen kautta. Harjoituksissa tanssijat työskentelivat toistamiseen ensin puolituntisen liike-ehdotelman parissa, ja istuivat sen jälkeen rinkiin jakamaa kokemuksiaan, haasteita ja reflektioita. Keskustelu seurasi aina samaa kaavaa: joku tanssijoista sanallisti ajatuksen, jonka jälkeen muut tunnustelivat ja muotoilivat sananmuotoja uudelleen ja uudelleen, kunnes jokainen päätyi omaan kielelliseen artikulaation alkuperäisestä sanallistetusta ajatuksesta. Tällä tavoin työryhmän jäsenet kehittivät yhteistä kehollista ymmärrykstä tietystä kokemuksesta teoksen sisällä, joskin kukin omin sanoin. Jonkin ajan kuluttua, he päättivät toistaa puolituntisen session “nämä ajatukset kehoissaan”.
“Entä mitä keho on sinulle?”
Tutkimusaineistostani nousi vahvana ainakin kaksi erilaista käsitystä kehosta. Kehosta puhuttiin usein säiliönä (container) tai tilana, biologisena rakenteena, joka säilöö ja kannattelee sisäelimiä ja muuta kehon ainesta, samoin kuin ihmisen ei-materiaalisia ulottuvuuksia. Kenttätutkimukseni sekä haastattelujen aikana kysyin kohtaamiltani tanssijoilta toistuvasti: “Entä mitä keho on sinulle?” Kysyin tätä keskusteltuani ensin tanssimisesta sekä kehollisista kokemuksista. Sana ‘keho’ oli aina esillä näistä aiheista keskusteltaessa, ja sillä tuntui olevan monenlaisia merkityksiä.
Joku nimitti kehoa taloksi, muutama muu tanssija säiliöksi, joka säilöö itseyttä (self) sekä kasautuvia kokemuksia itsestä. Toisaalta oli selvää, että passiivisten ja läpäisemättömien seinämien sijasta, säiliökeho muodosti myös raja-alueen itsen ja muun tai toisen välillä. Säiliö ei ollut vain sisäänsä sulkeva, vaan määritteli sitä, miten maailma koettiin sen kautta ja sen kanssa. Tähän ajatteluun viittasivat esimerkiksi lukuisat hetket eri yhteyksissä, joissa lausetta “mitä tahansa se tarkoittaa sinun kehossasi” käytettiin jakamisen tilanteessa.
Tutkimuksessani tapaamieni tanssijoiden puheet sekä muut muistiinpanoni piirtävät kuvaa kehosubjektista, joka kannattelun ja koossapitämisen lisäksi tanssii, kokee ja luo todellisuuden kokemusta. Maussilainen tai Bourdieun passiivinen keho, jota yhteiskunnan rakenteet ja tekniikat muotoilevat, muuntuu tässä kielen diskurssissa aktiiviseksi oman kokemuksensa ja tekemisensä fasilitoijaksi. Erityisen kiinnostavaa on kuitenkin se, miten erillisiä sanoja keho ja mieli käytetään ja kehollistetaan, sekä toisaalta miten sanojen erillisyys vertautuu tanssijoiden kokemuksiin.
Siispä lyhyt katsaus kehon kielelliseen rakentumiseen.
Analyysissään sukupuolen ja sukupuolitettujen kehojen rakentumisesta, Judith Butler tuo esiin diskursiivisen vallan ja vallankäytön, jotka vakiinnuttavat kieltä kehojen ympärillä. Toisteiset diskurssit ovatkin kehojen ja todellisuuden performatiivisen rakentamisen keskiössä. (Butler 1993.) On kuitenkin huomionarvoista, että vastoin esimerkiksi Foucaultin käsitystä siitä, että diskursiivinen valta rakentaa subjektin, Butler näkee riippuvuussuhteen diskurssin ja subjektin välillä erilaisena. Lainaten John Austinin performatiivisen lausuman käsitettä, Butler kuvaa, kuinka kielelliset praktiikat ja niiden historialliset kaanonit itseasiassa luovat olosuhteita subjektin ympärille. Toisin sanoen, kehon materiaalisuuden muodostumista ei voida pelkistää ainoastaan diskursiiviseen vallankäyttöön.
Tanssija-subjektit siis kohtaavat, käyttävät sekä kehollistavat erilaisia kielellisiä praktiikoita ja diskursseja. Tilaa eriäville kehollisille kokemuksille ja eleille sekä vastarinnalle kuitenkin on. Siispä, tanssija saattaa esimerkiksi toistaa tietynlaista keho-mieli -suhteen kielellistä diskurssia, joka ei kuitenkaan kuvaa kaikkia kehollisen todellisuuden kokemuksia. Kieli toimii kokemustarinan välittäjänä (Vasterling 2003, 207), mutta vain rajallisesti.
Tanssitaiteelliseen työhön perehtyneet pitävät ehkä tässä tekstissä esittelemiäni hetkiä, työtapoja ja sanankäänteitä tuttuina ja itsestään selvinä. Samassa kuitenkin piilee niiden vakiintuminen työskentelevän tanssillisen ruumiin rakentajina. Kuten sanottu, kieli on keskeinen työkalu työpaja-, aamutunti- ja harjoitustilanteissa.
Keho, mieli, kehomieli: tanssijan kokemuksen kerrokset
Kielellisten rakenteiden läpitunkevuus on kirkas ja vahva, eikä vähiten tätä kirjoittaessani. Koko tutkimukseni ajan sanat keho ja mieli pysyivät loppupeleissä, litteroitua aineistoa katsoen, erillään, vaikka semantiikka ja merkityksenanto osoittivat usein toiseen suuntaan. Ajoittain, jos haluttiin korostaa holistisempaa kokemusta tai keho-mieli -erottelun ongelmallisuutta, käytettiin sanoja kuten “kehomieli” tai “koko olemukseni”. Yleisintä oli kuitenkin käyttää sanoja keho, kehoni, mieli ja pää, erillään, vaikka sitten niiden yhteenkuuluvuutta tai dialogia korostavan anekdootin kanssa.
Näitä sanallistamistapoja voidaan tarkastella keinoina liikuskella hegemonisten diskurssien ja paikallisempien tai kokemuksellisen tiedon ja kielen rajapinnalla. Kohtaamani tanssijat eivät rajanneet tanssikokemustaan olemassa oleviin kielellisiin rakenteisiin. Sen sijaan, subjektin käytössä ovat myös toiset tavat kuvata ja eritellä kokemusta, kuten sanat “kehomieli” “energeettinen olemus”, tai yhteiset päätökset “vain nyt tehdä eikä puhua” (ehkä ajan säästämiseksi, ehkä kokemuksellisen ymmärryksen vahvistamiseksi).
Erilaisista kielellisistä rakentamisen tavoista punoutui tutkimukseni edetessä ymmärrys kehon ja ajattelun moninaisuudesta ja monilukuisuudesta. Tanssityypilliset kielenkäytön tavat ehdottivat kokemusta monista kehoista tai toimijuuksista kehossa, samoin kuin monista eri ajattelun ja hahmottamisen tavoista. Ilmauksia, kuten “somaattinen ajattelu”, “lihaksellinen hahmottaminen”, “energeettinen keho”, “hengellinen keho” tai “materiaalinen ruumis”, käytettiin eri kokemusten sävyjen kuvailussa.
Monista muodostuvaa tanssijasubjektia voi purkaa ainakin kahdesta suunnasta, käsitteellisesti sekä kehollisesta kokemuksesta käsin: Monet haastateltavat erottivat puheessaan rationaalisen tai analyyttisen ajattelun sellaisesta ajattelusta, joka oli läheisemmin sidoksissa aistimuksiin tai kehosta käsin ymmärtämiseen. Eräs tanssija kertoi esimerkiksi tekevänsä käsitteellisen eron analyyttisen ja kriittisen ajattelun sekä tietoisuuden ja tiedostamisen välillä. Haastatteluainestoni kuitenkin osoitti, että tämänkaltainen erottelu ei vertaudu dualistiseen keho-mieli -kahtiajakoon. Pikemminkin kyse on erilaisten ajattelutapojen sijoittumisesta tanssijan ihmiskokemuksessa. Ajattelun tunnistetaan siis muotoutuvan ‘kehomielessä’ ja sen toiminnassa.
Tanssijoiden kielellisissä praktiikoissa muodostuu siis käsitys ajattelusta laajempana kuin vain aivoissa tapahtuvana toimintana. Erilaiset aistimukselliset, suhteiset ja kokemukselliset ajattelun tavat piirtyvät esiin eri osissa kehoa (tai kehon monia, esimerkiksi energeettisiä, ulottuvuuksia). Tarkastelen tutkimuksessani näitä erontekoja antropologi Michael Lambekin teoreettisen mallin kautta.
Kehon ja mielen käsitteellistäminen
Lambek purkaa erilaisia kehon ja mielen kategorioita kahden tulokulman kautta: keho ja mieli mielessä sekä keho ja mieli kehossa. Ensimmäinen näistä viittaa siihen, millä tavoin mielen ja kehon suhde käsitteellistetään. Lambek ehdottaa, että mielen ja kehon käsitteiden erottaminen toisistaan johtuu siitä, etteivät ne vertaudu toisiinsa niiden tavassa kuvailla ihmiskokemusta. Ne eivät myöskään muodosta vastaparia, vaan ovat riippuvaisia toisistaan, mikä tekee niiden välisestä suhteesta mahdottoman määritellä. On siis Lambekin mukaan mahdollista, että kehon ja mielen kokemuksellisuuden alue on täynnä lukemattomia, eri konteksteihin liittyviä tapoja käsitteellistää, kategorisoida ja artikuloida näiden suhdetta. (Lambek 2006.)
Etnografinen aineisto antaa esimerkkejä lukemattomista eri kokemuksen sävyihin viittaavista käsitteistä: kehosta, ruumiista tai lihasta suhteessa mieleen, sieluun, henkeen, egoon tai muihin konsepteihin. Kuten aiemmin todettu, keho-mieli -kahtiajako näkyy myös tutkimukseni nykytanssijoiden käyttämässä kielessä, tosin myös muita, yhdisteltyjä termejä käytetään.
Lambekin teoriaa mukaillen, tämä viittaa mielen, kehon ja ajattelun kokemuksien monimuotoisuuteen. Kielessä erotetaan erilaisia ajattelun tapoja, erilaisia kehollisuuksia sekä erilaisia perspektiivin tai itseyden kokemuksia. Itseys tai jonkinlainen tietoisuus sijoittuu sekä somaattiseen, että kehon ulkopuoliseen. Esimerkki viimeisestä on monen kohtaamani tanssijan kuvailema “ulkopuolisen katseen perspektiivi”, jota koetaan muun muassa silloin kun työskennellään tilan ja komposition kanssa.
Kehon ja mielen tuntu
Lambekin toinen tulokulma, keho ja mieli kehossa, keskittyy kehollistamiseen ja praktiikkaan. Näillä viitataan siihen, miten kehollisuuden muodot ilmentävät ja samalla muodostavat olosuhteita, joista käsin aistimme ja koemme maailmaa (Lambek 2006, 430). Etnografisessa analyysissään Sakalave-henkiriivauksen kokemuksista Madagaskarilla, Lambek esittää, miten erilaiset riivauksessa syntyvät kehon ja mielen dispositiot luovat uusia kehollisuuksia ja kokemuksia, aistimuksia ja tietämisen tapoja. Lambek ehdottaa, että kyky muunnella dispositioita ja sitä kautta kehollisuuden kokemuksia mahdollistaa yksilöllisen ja sosiaalisen reflektion (Lambek 2006, 434).
Oman tutkimukseni puitteissa kehon ja mielen dispositioita muunneltiin erilaisin taiteellisin, liikkeellisin ja somaattisin ehdotelmin. Tanssijat näyttävät harjoittavan ja kehittävän erilaisia tekniikoita muunneltujen dispositioiden tuottamiseen ja havainnointiin. Näistä laaduista käsin tanssijan yhtäaikainen aistiminen, liikkuminen ja ajattelu mahdollistaa uuden kokemuksellisen tiedon, uuden kehollisen ajattelun sekä uudet merkityssuhteet.
Minuus ja moneus: tanssija aktiivisena kollaasina
Tutkimuksessani tarkastelin tanssityypillistä kieltä kehosta ja mielestä myös suhteessa minuuteen, itseyteen ja henkilöyteen. Tanssivan kehon minuuden ääret häilyivät jossain somaattisen ja suhteisen havainnointikyvyn rajalla. Kuten mielen, kehon ja ajattelun käsitteet ja niitä vastaavat kokemukset, myös henkilöys tuntui kielessä ja puheessa rakentuvan moninaiseksi, moniosaiseksi, dividuaaliksi ja suhteiseksi (Busby, 2013; Smith 2012).
Dividuaalisella tarkoitetaan tässä sekä antropologian teorioissa monista koostuvaa ja osasiin jaettavaa verrattuna individuaaliin eli ajatukseen kokonaisesta vakaasta yksilöstä. Tanssivat kehomielet tuottavat kaikessa monisyidyydessään dividuaalin subjektin, jonka ilmaisu ja kokemus rakentuvat suuresta määrästä kehollista tietoa (johon viitattiin usein esimerkiksi “jälkinä”, “kaikuina”, “historioina”, tai tiettyjen tekniikoiden, opettajien tai tyylisuuntausten nimillä).
Eri jälkien ilmentymiä kuvailtiin itse, tai niitä käytettiin toisten tanssijoiden luonnehtimiseen. Kuten aiemmin todettu, tanssiva keho ei kuitenkaan tyydy passiivisen säiliön tehtävään. Seuraamani tanssijat neuvottelivat alati aktiivisesta, moninaisesta ja moniosaisesta tanssivasta kehomielestä käsin. Kokemuksessa lomittuvat eri kehollistettujen jälkien, tiedon, tekniikoiden ja estetiikkojen toimijuudet ja vallan kaiut. Huomionarvoista on tanssijan kyky havainnoida dividuaalia olemusta nyt-hetkessä.
Lopuksi, tutkimukseni tai tämän tekstin pyrkimyksenä ei ole kuvatunlaisten kehollisuuksien, kokemusten tai aistimusten sitomista tiukasti ja yksinomaisesti tanssijuuteen. Meillä kaikilla on kehomme, aistimuksemme ja käsityksemme ajattelusta. Tarkoituksenani on huomioida sitä, miten tanssijan ammatti ja taiteenteon harjoittaminen ammentavat kehollisuuden, tiedostamisen tapojen sekä muunneltujen kehollisuuksien työkaluista ja praktiikoista tavalla, joka johtaa riemastuttavaan kielelliseen kokemuksen sävyjen kömpelöön kurotteluun, tunnetun tiettäväksi tekemiseen sekä toisaalta hiljaiseen sanoilta karkuun virtaavaan tietoon.
Sonjis Laine
Lähteet
Laine, Sonja-Riitta. 2022. Dancing in multiple bodyminds: Making sense of experience, mind, body and the self through strategies of embodiment in contemporary dance. Helsingin Yliopisto. Linkki: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/341792
Busby, Cecilia. 1997. Permeable and partible persons: A comparative analysis of gender and body in South India and Melanesia. Journal of the Royal Anthropological Institute 3:2, 261-78
Butler, Judith. 1993. Bodies That Matter: On the discursive limits of “sex”. Routhledge.
Chauchat, Alice. 2017. “Generative Fictions, or How Dance May Teach Us Ethics”. In Postdance. (ed.) Edvardsen, Spångberg, Andersson.
Jackson, Michael. 2006 (1983). “Knowledge of the Body”. In Anthropology in Theory: Issues in Epistemology. (ed.) H.L. Moore and T.Sanders. Blackwell.
Lambek, Michael. 2006 (1998). Body and mind in mind, body and mind in body: some anthropological interventions in a long conversation. In Anthropology in Theory: Issues in Epistemology. (ed.) H.L. Moore and T.Sanders. Blackwell.
Smith, Karl. 2012. From dividual and individual selves to porous subjects. Australian Journal of Anthropology 23:1, 50-64.
Vasterling, Veronica. 2003. Body and Language: Butler, Merleau-Ponty and Lyotard on the Speaking Embodied Subject. International Journal of Philosophical Studies, 11, 205-223.
BIO
Sonjis Laine on helsinkiläinen tanssitaiteilija, esiintyjä (BA in Dance Performance) ja antropologi (VTM). Viime vuosina hän on työskennellyt sooloteosten ja -praktiikkojen parissa sekä osana erinäisiä työryhmiä ja tuotantoja Suomessa ja Ruotsissa. Taiteellisessa työssään Sonjis tutkii kehollistettua tietoa ja mielikuvitusta. Hän ammentaa maisemoihin uppoutumisesta, huokoisuudesta ja tunteilusta, spekulatiivisesta fiktiosta sekä uusmaterialistisesta ajattelusta. Inspiroituen taustastaan sosiaalitieteiden parissa hän tutkii teorian ja praktisen vuoropuhelua sekä tanssia ajattelun ja poliittisuuden tapana. Antropologina Laine pohtii kehollisia ajattelun tapoja, sekä kirjoittaa tanssista ja taiteilijuudesta etnografisesti.
Kuvatiedot
Artikkelikuva ja kasvokuva Veera Nivalainen. Molemmissa kuvissa Sonjis Laine.
