Mia Kivinen: Karvahattujen hiljaista huumoria low-tech-valoissa
Kaukaa haettua on valaistu aitosiperialaiseen instant-tyyliin tekniikassa pihtaillen, tunnelmassa säästämättä.
Kaukaa haettua
Tanssiryhmä Tsuumi
Työryhmä: Johanna Elovaara (tanssija-koreografi), William Iles (valosuunnittelija), Reetta-Kaisa Pirhonen (tanssija-koreografi), Petri Prauda (muusikko), Timo Saari (tanssija-koreografi)
Tuotanto: työryhmä, Taideosuuskunta Tsuumi/Satu Immonen
KokoTeatteri, Helsinki 26.8.2006
Kuva: Paula Susitaival
Karvahattujen hiljaista huumoria low-tech-valoissa
Valot pakettiin ja menoksi! William Ilesin valokattaus antaa illuusion ihanteellisesta keikkabiisistä: käytetty kalusto on kiinni näyttämön yllä olevassa katoksessa ja himmentimet ja valopöytäkin ovat näyttämöllä. Työryhmä operoi valoja enemmän ja vähemmän manuaalisesti – nopean pimennyksen saa yksinkertaisimmin aikaan vetämällä töpselin irti pistokkeesta.
Sähköäkään ei kulu tuhottomasti, sillä käytössä ovat teatterivalonheittimiä pienitehoisemmat hehkulamput ja muut polttimot. Jos nyt oltaisiin perinteisen draaman parissa, huutaisi ohjaaja, etteivät naamat näy eikä pimeässä voi näytellä, mutta tässä esityksessä hämärän rajamailla on hyvä olla.
Iles ottaa vähäisestä kalustostaan kaiken irti: siniset hehkulamput riittävät luomaan lyyristä yötunnelmaa ja värilliset tuovat hevin Balalaikastaniin täysin uskottavasti. Vuoden tautologiana todettakoon, että arkista näyttävyyttä esitykseen tuovat hehkulamppujen hehkulangat hehkuessaan pimeässä, osoittaen samalla, ettei tanssiteoksessakaan tarvitse ihan koko aikaa tanssia. Esitys pysyy mielenkiintoisena myös visuaalisin keinoin – yksinkertaisinkin.
Olkoon visualisoinnin kotikutoinen kulahtaneisuus harkittu lopputulos tai olosuhteiden pakosta syntynyt ratkaisu, tuntuu se ainoalta mahdollisuudelta juuri tähän esitykseen. Viileäntyylikkäät, millihiotut nykytanssivalot olisivat olleet aivan eri maailmasta kuin esityksen karvahattuinen manuaalimeininki soittorasioineen, beigeine vaatteineen, töksähtelevine liikemateriaaleineen ja lakonisen totisine ilmeineen.
Toteavaa on myös esityksen huumori. Tässä esityksessä ei hauskuuteta vaan huumori syntyy tosissaanolosta. Jotenkin vaan näyttämön tapahtumia simultaanisti selostava ryhmäloilotus on hauskaa, samalla tavalla kuin tutiseva karvalakki takaapäin kun se tarpeeksi tosissaan tutisee.
Romantiikkaakin sentään löytyy – eräänlaista. Esityksen varmaan ainoa eteerinen hetki on Ilesin versio liikkuvasta valosta: lamppu naistanssijan käsissä liihottelee ympäri näyttämöä miehen nostellessa häntä ilmojen halki. Voi, miksei meillä valosuunnittelijoillakin voisi olla samanlaisia nostimia ainaisten tikapuiden sijasta? 
Mia Kivinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija. Hän kirjoittaa Liikekieli.comiin teosarvioita erityisesti valosuunnittelun näkökulmasta.
