Täydenkuun tanssien viimeinen festivaalipäivä, torstai 26.7., oli kuin pienoiskatsaus koko festivaalin ohjelmistokirjoon.
Näyttämöllä
Maria José Rivera Camachon soolo Identiteetti liikkeessä alkoi lupaavasti kiinnostavanoloisella videoinstallaatiolla, mutta jäi liikkeellisesti avautumatta. Käsiohjelman mukaan teos on ”individuaalin identiteettiä tutkiskeleva aistien matka”, mutta omalla kohdallani tämä jäi isoksi kysymysmerkiksi. Alussa näyttämöllä on isosta valkoisesta paperilakanasta muotoiltu möykky, johon heijastetaan kuvia alastomasta naisvartalosta eri muodoissa. Valoilla muutetaan möykyn väriä ja teos näyttää kauniiltakin hetkittäin.
Camachon ryömiessä paperiseen mekkoon puettuna esiin möykyn alta ja sen hiljalleen avautuessa taustakankaaksi erilaisille kaupunkikuvien heijastuksille sitä jo kysyy, että miten nämä liittyvät identiteettiin. Lisäksi Camachon liikkuminen on hapuilevaa, vaikuttaa siltä kuin hän ei ihan tietäisi, mitä kehollaan haluaa tehdä. Aluksi mietin, että johtuukohan esityksen mitäänsanomattomuus kulttuurieroista. Toisin sanoen, itse miellän identiteetin eri tavoin kuin bolivialainen taiteilija esittää. Näin jälkeenpäin ajateltuna ohjelmistokokonaisuudessa esitys toimiikin parhaimmillaan näytteenä siitä, minkälaista nykytanssia syntyy, kun koulutus- ja tukirakenteet taiteelle eivät vielä ole niin kehittyneitä kuin meillä. Tällä tavalla kummatkin bolivialaiset esitykset festivaaliohjelmistossa ovatkin rohkea ja poikkeava valinta, vaikka taiteellisesti ne eivät mitään uutta tuoneetkaan.
Toisaalta Camachon esitys toimi eräänlaisena lämmittäjänä Alpo Aaltokosken Taikuri-soololle, jonka koreografia on Ervi Sirénin käsialaa. Esityksessä on Sirénille tyypillistä mystiikkaa ja symbolismia. Aaltokoski on kuin nykyajan shamaani kiertäessään näyttämöä eri muodoissa pyörivällä liikkeellä. Liikkeessä on herkkyyttää, haurautta, pienimuotoisuutta ja keskittymistä. Aaltokosken sulavaa liikettä jaksaa katsoa pitkään ja antaa unenomaisen maailman vaikuttaa. Vaikka osa esityksen symboliikasta jääkin hieman avautumatta, niin kokonaisuudessaan esitys saa miettimään toisaalta luonnon ja ihmisen välistä suhdetta ja toisaalta maailmankaikkeuden ja ihmisen välistä suhdetta, ja kuinka pieniä tekijöitä kummassakin suhteessa olemme.
Aaltokosken herkän ja koskettavan kiitosesityksen ja puheen jälkeen siirtyessä Varstalan, Kuuselan, Eskolinin ja Berghällin Kenen kädet -esitykseen tiesi jo joutuvansa tiputtautumaan seesteisestä olotilasta johonkin täysin muuhun. Esitys perustuu Masi W. Eskolinin Vihtori Rämänä kehittämälle yhteisen näyttämön periaatteelle, jossa jokainen näyttämöteoksen tekoon osallistuva vaikuttaa kokonaisuuden syntyyn valitsemallaan tavalla. Esitys yhdistelee teatteria, tanssia ja esitystaidetta. Eskolin kommentoi Varstalan ja Kuuselan esiintymistä näyttämöllä puhumalla, kirjoittamalla ja liikkumalla. Tätä kaikkea säestää Joakim Berghäll saksofonilla ja kitaralla.
Alkuun Eskolinin kommentoinnissa niin katsoja, kriitikko kuin taiteentekijäkin saa kuulla kunniansa tyhjien, ikuisesti käytettyjen merkitysten tuottamisesta, antamisestä ja analysoimisesta. Kommentoinnissa, kuten myös Kuuselan ja Varstalan esiintymisessä näyttämöllä on itseironiaa, joka saa nauramaan ja miettimään, mitä tästä teoksesta voi enää sanoa, kun kaikki sanotaan jo näyttämöllä. Alun ulkopuolisesta kommentaattorista Eskolin vähitellen lipuu osaksi näyttämön tapahtumia ja tasavertaiseksi tekijäksi muiden kanssa.
Esityksen parasta antia onkin seurata sopivan kaoottisessa tilassa olevan näyttämön tapahtumia, joiden kokonaisuus kuitenkin pysyy tasapainossa ja tästä syystä jaksaa kiinnostaa. Sitä odottaa mitä ja miten Eskolin seuraavaksi kommentoi, mitkä ovat Varstalan ja Kuuselan seuraavat liikkeet suhteessa kommentointiin ja miten Berghäll tätä kaikkea säestää. Omalla kohdallani kuitenkin tästäkin kokonaisuudesta yksittäiseksi helmeksi ylitse muiden nousee Kuuselan katutanssisoolo.
Lopulta esitys päättyy juuri oikeassa kohtaa ja oikealla tavalla. Teatterisalista poistuu energisoituneesti hykerrellen ja sama innostus on aistittavissa muissakin yleisön jäsenissä. Jälkeen jää tunne, että esityksen haluaa nähdä uudestaan, nähdäkseen miten se muuttuu ja elää. Toisaalta myös jännittää siirtyä Tero Saarinen Companyn esityksiin, koska niihin asennoituminen vakavasti juuri näkemänsä ja kokemansa jälkeen tuntuu haastavalta.
Tämä jännitys kuitenkin osoittautui turhaksi heti Saarisen Man in a room -soolon alkaessa. Itse näin teoksen nyt toista kertaa ja onneksi näin, koska ensimmäisellä kerralla Aleksanterin teatterissa istuin niin huonolla paikalla, ettei teoksesta välittynyt mitään tunnetta. Nyt Inmet-areenalla pääsin kunnolla haltioitumaan Saarisen liikkeestä, käsien ja kasvojen ilmeikkyydestä sekä kokonaisvaltaisesta läsnäolosta, jonka kokemisesta tulee etuoikeutettu olo. Man in a room on Carolyn Carlsonin koreografia Saariselle, minkä näkeminen yhdessä Saarisen oman Absent Presence -koreografian kanssa on kiinnostava yhdistelmä.
Teoksen uudelleennäkemisessä on aina se onni, että joka kerta siitä avautuu jotain uutta. Man in a room käsittelee taiteilijuutta, joka teoksessa rinnastetaan uhkapelaamiseen. Esityksen aikana kuullaan kahteen kertaan Gavin Bryarsin ja Juan Muñozin nauhoitus A Man in a Room, Gambling, josta itselleni elävästi jäi mieleen lause uhkapelurin kiintymyksestä ennemmin voiton mahdollisuuteen kuin itse voittoon. Tämän yhdistyessä Saarisen ilmaisuun voin hyvin kuvitella, että taiteilijuudessa ja taiteen tekoprosessissa on kyse samasta viehätyksestä. Toisin sanoen, taiteilijaa kiehtoo ennemmin taiteen tekemisen tarjoamat mahdollisuudet ja itse prosessi kuin yksittäinen valmis teos. Loppumaton kierre, jonka sisässä varmasti Saarinen itsekin on.
Tämän kautta nähtynä Saarisen oma koreografia Absent Presence illan toisena teoksena ja ryhmän tanssijoiden tanssimana avautui omalla kohdallani uudella tavalla. Teos käsittelee nimensä mukaan poissaolevaa läsnäoloa, sitä miten usein nykyään olemme ”mukaläsnä”; paikalla, mutta kuitenkin jossain muualla moninaisten ärsykkeiden vaikutuksesta. Itse kuitenkin näin liikkeessä ja tanssijoiden hahmoissa jatkuvasti jälkiä Saarisen vuonna 2008 tekemästä Next of Kinistä. Absent Presence onkin Next of Kinistä lähteneen teossarjan kolmas osa, jossa nyt voi nähdä liikekielen ja aiheen käsittelyn kirkastuneen ja jalostuneen. Next of Kinin haamut ja zombiet ovat edelleen läsnä, mutta toisella, helpommin lähestyttävämmällä tasolla.
Näyttämö on valoisa ja tanssijat on puettu valkoisiin jakkupukuihin. Liikkeessä ja koreografiassa on arkista rutiininomaista toistoa, mutta myös yllättäviä elementtejä, ryhmäkohtauksia, duettoja ja sooloja, joissa ihmisen alitajunta ja eläimellisyys tulevat näkyviin. Erityisesti näissä Next of Kinin ”haamut” vielä näyttäytyvät ja ovat vahvasti läsnä. Liikkeessä ylevyys yhdistyy mataluuteen. Teoksessa on kuin kaksi tasoa, ilmeetön ulkokuori ja eläväinen, alitajuinen sisäpuoli. Tämä kaksijakoisuus ilmentää hyvin teoksen aihepiiriä, mutta lopulta aiheen käsittelyprosessi tuntuu vielä jäävän keskeneräiseksi.
Parissa kohtaa esityksen aikana teos alkoikin tuntua hieman liian pitkältä, vaikka se onnistuneesti päättyykin ympyrän sulkeutuessa ja tanssijoiden jäädessä tekemään samaa liikettä kuin mistä teos sai alkunsa, edestakaisin ja kiihtyvällä tahdilla. Poistunkin areenalta miettien, mihin itselleni selkeästi Next of Kinistä lähtenyt aiheen käsittely ja liikekieli seuraavaksi vie, mikä on Saarisen taiteellisen prosessin seuraava vaihe.
Lopulta Täydenkuun tanssit saivat onnistuneen päätöksen. Viiden päivän ja 20 esityksen jälkeen on väsynyt, mutta tyytyväinen olo. Vaikka kaikkien kohdalla esityksen vaikutus ja katsojan ymmärrys eivät kohdanneetkaan, niin monipuolisuus ja tunnelmien vaihdokset esityksestä toiseen ovatkin festivaalia parhaimmillaan. Täytyy myöntää, että välillä tuntui puuduttavalta katsoa toinen toisensa kaltaista ennalta-arvattavaakin liikettä ja vähän yllätyksettömiä teemoja, mutta jokainen kuitenkin antoi jotain pohdittavaa. Nykyajan hektisyys, juurettomuuden tuntu ja oman itsensä löytäminen tuntuvat olevan niin ulkomaisia kuin kotimaisiakin tanssitaiteilijoita askarruttavia teemoja.
Saara Moisio
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteestä ja Art Theory, Criticism and Management -maisteriohjelmasta valmistunut Tanssin Liikekieli ry:n rahastonhoitaja.
***
Maria José Rivera Camacho: Identiteetti liikkeessä
Koreografia ja tanssi: Maria José Rivera
Musiikki: Alejandro Montes de Oca, Steve Reich, Murcof, György Ligeti, Rodrigo Qowasi ja Café Tacuba
Lavastus: Arian Dylan
Valokuvaus: Christian Zamorano
Video: Maria José Rivera ja Roberto Frausto
Ervi Sirén: Taikuri
Koreografia: Ervi Sirén
Tanssi: Alpo Aaltokoski
Valosuunnittelu ja projisoinnit: Matti Jykylä
Pukusuunnittelu: Cris af Enehielm
Äänisuunnittelu: Aake Otsala
Marjo Kuusela & Panu Varstala: Kenen kädet
Muusikko-säveltäjä: Joakim Berghäll
Tapahtumisen tulkki: Masi W. Eskolin
Valosuunnittelija: Tiiti Hynninen
Pukusuunnittelija: Anne Kotola
Koreografi: Marjo Kuusela
Tanssija-koreografi: Panu Varstala
Carolyn Carlson: Man in a Room
Koreografia ja lavastus: Carolyn Carlson
Tanssi: Tero Saarinen
Musiikki: Gavin Bryars, Apocalyptica
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Puvustus: Rachel Quarmby-Spadaccini
Tero Saarinen Company: Absent Presence
Koreografia: Tero Saarinen
Tanssi: Satu Halttunen, Henrikki Heikkilä, Carl Knif, Saku Koistinen, Natasha Lommi, Maria Nurmela ja Heikki Vienola
Musiikki: Jarmo Saari Solu
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Puvustus: Erika Turunen
Koreografin assistentit: Satu Halttunen ja Sini Länsivuori
Pukujen toteutus: Tipi Taskinen
Illan tekninen johto: Ville Konttinen
Tenkinen toteutus: Juho Itkonen, Klaus Eklund, Jere Mönkkönen