Täydenkuun tanssien keskiviikkona 25.7. ohjelmistossa oli vuorossa Ari Nummisen ja Tanssiteatteri Minimin ensi-ilta Heimo, Jaana Turusen soolo (Eli kimppakivaa vai hautajaiset), Soile Lahdenperän Päätelmii ja punkkiCo:n Pick Cells.
Käsittelyssä olivat niin sukujuuret, erosta ja menetyksestä selviäminen, tanssihistorian ja tekniikan vaikutus olemiseen tanssissa kuin kohtalonoikut abstraktin modernin liikekielen keinoin. Katsojalle kokonaisuus tarjosi naurua, itseironiaa, hämmennystä ja mitään sanomattomuutta.
Ari Nummisen yhdessä Tanssiteatteri Minimin, ohjaaja Juha Hurmeen ja muusikko Antti Raekallion kanssa toteuttama Heimo on humoristinen ja itseironinen sukellus sukujuuriin, alkukantaisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Esitys häilyy tanssiteatterin ja fyysisen teatterin rajoilla, perustuu työryhmän itse tekemiin sukututkimuksiin ja niiden perusteella kirjoittamiin tarinoihin. Esityksen dramaturgian on tarinoiden pohjalta Juha Hurmeen ja koreografia Ari Nummisen, mutta kokonaisuudesta välittyy katsomoon vahvasti vaikutelma kaikkien yhteisestä panoksesta. Suomalaisten tanssijoiden Antti Lahden, Riikka Puumalaisen ja Tuomas Juntusen lisäksi näyttämöllä ovat Belgiassa asuvat columbialainen Ana Cristina Velasquez ja brasilialainen Milton Paulo, joiden mukanaolo tuo absurdiin kokonaisuuteen oman lisänsä.
Antti Raekallio on näyttämöllä tasavertaisena yhden miehen orkesterina. Raekallio toimii alkuun tarinan kertojana maasta kuuhun lentäneestä Irmasta. Tämä on lähtölaukaus absurdille tapahtumaketjulle, jossa liikutaan Sonkajärveltä Etelä-Amerikkaan ja lopulta Louis Armstrongin kanssa kuuhun. Tanssijat muodostavat yhteisön, jossa jokaisella on oma tarinansa ja taustansa. Yhteisön liikkeissä on alkukantaisuutta ja eläimellisyyttä. Liikkeestä ja tanssijoiden välisista suhteista saa mielikuvan yksilöistä, jotka hakevat omaa paikkaansa suhteessa toisiin ja omaan historiaansa.
Omien juurien ja paikkansa etsiminen näyttäytyy yleismaailmallisena tilana, jossa alkuperästään huolimatta kaikki yksilöt ovat tasavertaisia. Esitys jaksaa kiinnostaa koko tunnin ajan ja sen maailma imee mukaansa. Yhteisön eksyksissä oleville hahmoille nauraa ja heidän tarinoitaan haluaa kuulla lisää. Liikekielessä ja esityksen tunnelmassa on Minimille ominaista hyväntahtoista liioittelua, eräänlaista naurua suomalaiselle kansallishengelle. Velasquezin ja Paulon mukanaolo luokin esityksen suomalaisuudelle hyvän kontrastin ja samalla muistuttaa, että minne tahansa menemme, olemme vieraina kulttuurissa ja kannamme oman historian mukanamme.
Lehdistötilaisuudessa Numminen kertoi Heimon teemojen käsittelyn lähteneen omasta avioerosta, jota ei kuitenkaan halunnut näyttämöllä käsitellä ja yleisölle purkaa. Kiinnostavasti Jaana Turunen on lähtenyt ensi-iltasoolossaan samasta lähtökohdasta, mutta täysin eri suuntaan. Turusen (Eli kimppakivaa vai hautajaiset) on henkilökohtainen kuvaus siitä, miten selviytyy 30 vuoden pituisen yhteiselon ja avioliiton päättymisestä. Samalla esitys tarjoaa yleisölle työkaluja erosta ja menetyksestä selviämiseen. Turusen lisäksi näyttämöllä on DJ SoLaurel eli Turusen oma poika Jasper Klevering. Tärkeä osa esitystä ovat myös Leena Neuvosen Turusesta itsestään otetut valokuvat, jotka projisoituvat näyttämön taustakankaalle ja kuvaavat eri tunnelatauksia.
Esityksen tunnelmat, joiden välittämisessä musiikilla on tärkeä osuutensa, vaihtelevat teenjuontiin käpertyneestä itsesäälistä, raivon ja vihan purkauksien kautta itsenäistymiseen ja voimaantumiseen. Yleisöä osallistetaan lämpimällä ja hauskalla tavalla lähettämällä vessapaperirullia avautumaan pitkinä sideharsomaisina juovina. Hetkellisesti yleisöön tulee mukava yhteisöllinen hälinä samaan aikaan kuin Turunen itse tanssii pyörien ja hyppien oman avautuvan vessapaperirullansa kanssa. Kohtauksesta, kuten myös koko esityksestä välittyy tunne, ettei yksikään yleisön jäsen ole yksin kohdanneidensa menetyksien kanssa.
Turunen on avoin ja alaston yleisön edessä, niin henkilökohtaisella tavalla, että sen kokeminen koskettaa, mutta samalla omalla kohdallani jää hieman etäiseksi. Melkein toivon, että itsellänikin olisi jo 30 avioliittovuoden tuoma elämänkokemus, jotta vielä paremmin voisin esitykseen eläytyä. Lopulta Turunen pukeutuu isoon repaleiseksi leikeltyyn miehen pukuun ja asettuu yleisöön istumaan. Taustakankaalla alkaa pyöriä video Turusen ja ex-miehen yhteisestä kiihkeästä tanssiperformanssista. Samalla DJ sämplää Jukka Pojan Ei Satu Enää –kappaleen Massive Attackin Teardropsiin. Esitys päättyy Johnny Cashin Hurt-kappaleeseen DJ:n laulamana.
Lopulta itselleni kiinnostavammaksi esityksen anniksi jääkin Turusen ja DJ SoLaurelin välinen jännite näyttämöllä. Tietysti tähän vaikuttaa se, että lehdistötilaisuudessa kuulin kyseessä olevan Turusen oman pojan. Tässä mielessä omalla kohdalla koskettavinta esityksessä onkin DJ:n tarjoama tuki esiintyjälle näin henkilökohtaisessa aiheenkäsittelyssä. Kokonaisuudessaan esityksestä kuitenkin jää voimaantumisen sijaan kaihoisa tunne.
Turusen jälkeen yhteisillassa nähdyssä Soile Lahdenperän Päätelmii-teoksessa ovat myös käsittelyssä henkilökohtainen historia ja sen vaikutus, mutta tanssihistorian ja erilaisten tanssitekniikoiden näkökulmasta. Päätelmii on eräänlainen luentoesitys, jonka lähtökohtana Lahdenperällä on Teatterikorkeassa tekeillä oleva tohtorinväitöstutkimus Alexander-tekniikan käytöstä koreografin työssä.
Lahdenperän kanssa näyttämöllä on työn kirjallinen ohjaaja Anne Makkonen. Kummallakin on oma tanssi- ja liikuntataustansa. Esitys lähtee Alexander tekniikan esittelystä, mutta siirtyy pohdintaan miten kokemukset ja tottumukset esimerkiksi naisvoimistelun liikekieleen, Cunningham ja Graham -tekniikoihin näkyvät edelleen kehossa, tanssissa ja liikkeessä.
Esitys saa huvittaviakin piirteitä, kun Lahdenperä ja Makkonen demonstroivat aikoinaan harjoittamiensa ja käyttämiensä tekniikoiden perusasentoja. Karikatyyrimäiset näytteet naurattavat, mutta vaativat joitain taustatietoja. Esitys onkin helpommin lähestyttävä tanssitaiteen ammattilaiselle. Vaikka itsellekin osa tekniikoista on niin sanotusti teoriassa tuttuja, niin esityksestä jää jäljelle iso huvittunut kysymerkki. Katsojana jään kysymään: niin mitkä ne päätelmät olivatkaan? Toisaalta esityksen tarkoitus ehkä onkin olla vielä keskeneräisen oloinen katsaus omaan tanssihistoriaan, koska Lahdenperän väitös ei vielä ole valmis.
Raisa Punkin punkkiCo:n Pick Cells -esitykselle illan viimeiseksi jääminen ja Lahdenperän esityksen jälkeen tuntui epäedulliselta. Mielessä olivat vielä niin vahvasti Lahdenperän ja Makkosen itseironisestikin demonstroimat modernin tanssin perustekniikat ja erityisesti Makkosen esittämä naisvoimistelulle tyypillinen syöksy, että Pick Cellsiä oli vaikea katsoa vakavissaan. Lisäksi esitys tuntui pudotukselta 20 vuotta taaksepäin niin koreografisesti, puvustuksellisesti ja lavastuksellisesti kuin valosuunnittelunkin osalta.
Käsiohjelmassa koreografin liikekielen sanotaan kuvaavan ”voimaa ja kykyä sietää kohtalon tunteettomia oikkuja pahimmillaan”. Valitettavasti tämä ei esityksestä auennut, koska olin niin häiriintynyt liikkeen ja valojen kliseemäisyydestä, yllätyksettömyydestä ja perinteellisyydestä. Lisäksi puvustuksessa ei ollut mitään yhtenäisyyttä. Esitys koostui viidestä eri osasta, joiden välille oli vaikea myös luoda yhteyttä. Esityksen jälkeen oli lähinnä tyhjä ja mitäänsanomaton olo.
PunkkiCo:n valinta ohjelmistoon hieman ihmetytti heti esityksen jälkeen, koska se tuntui niin kaukaiselta siitä, mitä oli muuten festivaalilla nähnyt suomalaisten tanssijoiden ja koreografien tehneen. Raisa Punkki toimii ryhmänsä kanssa San Francicossa, jonne hän lähti yhdeksän vuotta sitten. Jälkeenpäin ajateltuna esitys oli siinä mielessä kiinnostavaa nähtävää, että se näytti mitä voi syntyä, kun yhdeksään vuoteen ei ole ollut suomalaisen ja eurooppalaisen tanssitaiteen kehityksen vaikutuksessa. Esitys oli vahvasti abstraktia modernia tanssia. Jäinkin pohtimaan, mistä Punkin vaikutteet liikekielelle ja estetiikalle ovat tulleet, tätäkö syntyy amerikkalaisen modernin tanssin vaikutuspiirissä?
Saara Moisio
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteestä ja Art Theory, Criticism and Management -maisteriohjelmasta valmistunut Tanssin Liikekieli ry:n rahastonhoitaja.
***
Ari Numminen ja Tanssiteatteri Minimi: Heimo
Koreografia: Ari Numminen
Dramaturgia: Juha Hurme
Sävellys ja äänisuunnittelu: Antti Raekallio
Pukusuunnittelu: Jaana Kurttila
Valosuunnittelu: Sam Siltavuori
Tanssijat: Milon Paulo, Ana Cristina Velasquez, Riikka Puumalainen, Antti Lahti, Tuomas Juntunen
Jaana Irmeli Turunen: (Eli kimppakivaa vai hautajaiset)
Konsepti ja esitys: Jaana Irmeli Turunen
Valokuvat: Leena Neuvonen
DJ: SoLaureL
Editointi: Sari Koskinen
Soile Lahdenperä: Päätelmii
Teoksen konsepti ja tanssi: Soile Lahdenperä
Äänessä ja liikkeessä: Anne Makkonen
Musiikki: Ville Hukkinen
Puvustus: Terttu Torkkola ja työryhmä
punkkiCo: Pick Cells
Koreografia: Raisa Punkki
Musiikki: Albert Mathias, Joan Jeanrenaud
Pukusuunnittelu: Claire Pasquier
Valosuunnittelu: Christian Mejia
Tanssi: Jennifer Meek, Sarah Keeney, Raisa Punkki, Patric Cashman, Claire Pasquier
