Täydenkuun tanssien maanantai 23.7. tarjosi kolme lähtökohdiltaan, tyyliltään ja tunnelmaltaan täysin erilaista teosta: Xaris
Kokonaisuutena päivän esitykset muodostivat pienoiskatsauksen siihen, miten laajalla skaalalla suomalaista nykytanssia tehdään. Tekijöistä täysin uusi tuttavuus nimenä oli Xaris Finland, kirkkoihin ja kirkon tapahtumiin tanssia vievän kansainvälisen Xaris -verkoston suomalainen jäsen. Ryhmän Hetkiä valossa -teos esitettiin Pyhäjärven Pyhän Annan kirkossa ja se jätti ristiriitaisen tunnelman jälkeensä. Ryhmän tausta-ajatus on tietysti hieno ja kunnioitettava: viedä tanssia kirkkoihin ja yleisöille, joiden suhtautuminen tanssiin voi olla negatiivinenkin.
Ryhmän perustaja, tanssija ja koreografi Titta Tunkkari kertoi lehdistötilaisuudessa, että esityksen tekeminen aloitetaan aina yhdessä esiintymispaikan tarjoavan kirkon kanssa. Näin siis aina lähdetään myös kirkolle ja uskonnolle tärkeistä aiheista. Pyhäjärvellä ryhmän teoksen lähtökohtana oli siis Pyhä Anna ja kirkon valoisuus tilana.
Esitys koostui seitsemästä pienoisteoksesta, jotka odotettavasti käsittelivät hengellisiä aiheita, ryhmän mukaan ihmisen ja ikuisuuden kohtaamista. Esityksen jälkeen pidetyssä keskustelussa selvisi, että osa teoksista oli ryhmän vanhempaa materiaalia. Tämä valitettavasti näkyi liikekielessä, joka ei päässyt yllättämään missään vaiheessa. Täytyy tietysti myöntää, että itselläni oli omat ennakko-oletukseni ryhmän liikekielestä, kuten korotukset korkeuksiin, keveys, kaihoisat ilmeet ja suuret kaaret.
Tätä kaikkea kirkon alttarin eteen rakennetulla näyttämöllä myös nähtiin hengellisen musiikin säestämänä ja valkoisissa keveyttä ja puhtautta huokuvissa asuissa. Tietysti välillä liikkeissä oli voimaa, alaspäin suuntautuvaa vetoa ja painoa, mutta lopulta kuitenkin liikkeet johtivat kehosta ylös ja ulospäin. Alkuun ristiriitaiset tunteet heräsivät lähinnä siitä, että miten tähän esitykseen ja liikkeen ennalta-arvattavuuteen pitäisi suhtautua. Toisin sanoen: minkälainen asenne pitäisi itselle ottaa, että teosta voisi katsoa siten kuin sitä on ehkä tarkoitettu katsottavaksi. Liike, musiikki ja puvustus herättivät alkuun ainoastaan vahvoja mielleyhtymiä naisvoimistelun kevätnäytöksestä.

Esityksen myötä pyrin katsomaan teosta siitä näkökulmasta, että näkisin nykytanssia ensimmäisen kerran, paikassa jossa se ei ole itsestäänselvyys ja että musiikilla ja sitä kuvailevilla liikkeillä olisi sanomaa, joka koskettaa. Tästä näkökulmasta katsottuna loppua kohden Mari Mäkelän koreografia ja tanssi Helmimeri tekikin vaikutuksen intensiivisyydellään ja keskittyneisyydellään. Liike ei tuonut mitään uutta, mutta Mäkelän antautuminen vei mukanaan. Lopulta kuitenkin jäin pohtimaan, kantaisiko ryhmän liikekieli, jos teos olisi muussa tilassa tai yhteydessä kuin kirkossa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin tuntui, että liike kuvitti musiikkia, että ryhmä on perustamisestaan lähtien, vuodesta 1996, tehnyt samaa.
Valoisuudesta ja keveydestä huolimatta teoskokonaisuudesta jäi tunkkainen olo. Festivaaliohjelmistossa ryhmä selkeästi edusti niitä tanssitoimijoita, joilla on todella kohdennettu yleisökunta, joka vaikuttaa vahvasti ryhmän teoksiin. Omalla kohdalla suurin osa esitysajasta kului siihen, että yritin löytää yhteyden tähän kontekstiin ja ymmärtää ryhmän liikekieltä sitä kautta, jotta en olisi heti tuominnut sitä ennalta-arvattavana, kliseisenä ja vanhahtavana. Toisaalta kuitenkin jään miettimään, eikö niin sanottu kirkkoyleisökin ole valmis ottamaan vastaan haastavampaa, vähemmän selittävää liikekieltä. Tietysti totta on myös sekin, että kirkko esitysympäristönä sisältää itsessään vahvoja merkityksiä, jotka helposti siirtää siellä näkemäänsä esitykseen, on sitten lähtökohta ja aihe mikä tahansa.
Xaris Finlandin jälkeen keskuskoululla esitetty Virva Talosen Vakiovieraita tuntuikin raikkaalta, hengittävältä, inspiroivalta ja oivaltavalta teokselta. Lehdistötilaisuudessa Talonen kertoi teoksen aiheen lähteneen hänen itsensä kokemasta vierauden ja eristyneisyyden tunteesta ollessaan residenssissä Japanissa ja joutuessaan kahdeksi viikoksi luopumaan puhelimesta ja internetistä. Liikkeen lähtökohtana ovat tavat, ihmisten väliset kohtaamiset ja vieraan tekeminen tutuksi.

Esitys lähti liikkeelle arkisilla toimilla, pöydän siivouksella juhlien jälkeen, lattian luuttuamisella ja kulkemisella tiettyjä reittejä muita väistellen ja fyysistä kontaktia välttäen. Arkiset liikkeet ja toimet muuttuivat hiljalleen tarkaksi koreografiaksi. Kättelystä, uuden ihmisen kohtaamisesta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä tanssijat Esete Sutinen ja Vera Tegelman löysivät huvittavia yksityiskohtia, joista helposti saattoi tunnistaa itsensä. Liikkeessä ja esityksessä, äänimaailmaa myöten, oli jatkuvan tekemisen ja hääräämisen meininki. Kokonaisuudessa valaistus ja visuaalinen ilme täydensivät liikkeen ja musiikin luoman maailman. Tanssijoiden varjoista tuli hetkittäin osa koreografiaa kuin kuvaten saman asian tai tilanteen toista puolta.
Liike ja koreografia yllätti ja tarjosi katsojalle haasteita sopivassa määrin. Esitystä jaksoi katsoa kiinnostuneena, koska sen taustalla olleet lähtökohdat eivät itsestään selvästi tulleet liikkeestä esille. Tanssijat olivat kuin eksyksissä, etsien omaa paikkaansa, hakien kontaktia ja toisaalta väistäen sitä. Lopulta lavalle rakennettiin taas kahvipöytä. Koreografioidulla hääräämisellään tanssijat tekivät näyttämöstä ainakin hetkellisesti tutun paikan. Esityksestä jäi pirteä ja virkistynyt olo, vaikka hieman jäin pohtimaan, olisiko sen teema avautunut pelkän liikekielen kautta, jos en olisi tiennyt taustavaikutteista.
Talosen teosta vasten nähtynä päivän viimeinen esitys Katja Koukkulan ja Jussi Väänäsen Aftertaste tarjosi taas liikekieleltään selkeän ja tunnepitoisen kuvauksen parisuhteen eri vaiheista, rakastumisesta, kyllästymisestä ja vakiintumisesta. Kilpatanssitaustaisen parin välisen kontaktin ja jännitteen seuraaminen näyttämöllä oli omalla kohdallani esityksen kiinnostavinta antia, jonka kautta myös välittyvät vahvasti parisuhteen eri tunnelataukset. Vaikka teemana parisuhde tuntuukin välillä loppuunkolutulta, eikä ole mitenkään yllättävä aihe, niin kiinnostavaa olikin nähdä sitä käsittelevä teos paritanssijoiden tekemänä ja mitä monen vuoden pituinen kilpatanssitausta ja oma parisuhde siihen tuo.

Koukkulan ja Väänäsen välisestä kontaktista ja jännitteestä välittyi aidon kiintymyksen tunne, jollaista harvoin omalla kohdallani on välittynyt samaa aihetta käsittelevien nykytanssitaustaisten tanssijoiden teoksista. Koreografiassa oli myös selkeä tarinan kaari, jonka seuraaminen Talosen hieman abstraktimman nykytanssiteoksen jälkeen vaikutti myös teokseen eläytymiseen. Tähän lisättynä valaistuksella, äänimailmalla ja savukoneella luotu utuinen, elokuvallinen tunnelma ja parin tarina imaisivat mukaansa. Vaikka jotkin teoksen kohtauksista tuntuivat hieman liian pitkiltä ja jännite meinasi karata, niin kokonaisuudessaan Koukkulan ja Väänäsen tanssista jäi koskettunut olo. Kiinnostuneena odotan, mihin suuntaan heidän ”uusi paritanssinsa” vie, kantaako tanssijoiden jännite muihinkin aiheisiin kuin parisuhteen käsittelyyn.
Saara Moisio
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteestä ja Art Theory, Criticism and Management -maisteriohjelmasta valmistunut Tanssin Liikekieli ry:n rahastonhoitaja.
***
Xaris Finland: Hetkiä Valossa
Koreografia: Titta Tunkkari / Xaris Finland
Tanssi: Kati Korosuo, Anniina Koski, Mari Mäkelä, Johanna Halèn, Titta Tunkkari
Puvut: Marja-Leena Hautala, Kyllikki Lindman-Hekkala
Virva Talonen: Vakiovieraita
Koreografia: Virva Talonen
Tanssi: Esete Sutinen, Vera Tegelman, Virva Talonen
Skenografia: Raisa Kilpeläinen
Musiikki: PK Keränen, Jaakko Kujala
Äänisuunnittelu: Jaakko Kujala
Skenografin assistentti: Milka Timosaari
Katja Koukkula ja Jussi Väänänen: Aftertaste
Koreografia ja tanssi: Katja Koukkula ja Jussi Väänänen
Ohjaus: Jaakko Toivonen
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Pukusuunnittelu: Jenni Ahtiainen