Kuulun Katrin Soinin lailla sukupolveen joka aloitti kansakoulussa ja lopetti peruskoulussa. Siksi olin mitä otollisinta yleisöä Leikin alku -teokselle. Nostalgian voimaa ei kannata aliarvioida.
Katri Soini saapuu lavalle aikuisen naisen korkkareissa. Housut ja paita ovat samaa siistiä tyyliä. Niissä voisi huoletta työskennellä vaikka bisnesmaailmassa.
Arja Raatikaisen ystävälleen koreografioimasta teoksesta on puhuttu paljon liittämällä se Soinin 50 vuoden ikään. Ja syystäkin, sillä viisikymmenvuotias, aktiivisesti alalla työskentelevä ja esiintyvä tanssija on edelleen harvinaisuus.
Teoksen henkilökohtaisuus, muistot, videopätkät ja pienet tarinat joita Soini omaäänisesti kertoo, naulaavat Leikin alun vahvasti kiinni tanssijan henkilöhistoriaan. Tapahtumia on helppo seurata, koska tarinat ovat niin tuttuja. Tarinoiden kautta Soinista tulee yksi meistä. Näkymätön verho näyttämön ja katsomon väliltä katoaa, kun muistoista tulee yhteisiä. Tarinointi sujuu rennosti ja niin kauniilla äänellä – puheteatterin keinot ovat myös sujuvasti hallussa.
En tiedä ketään viisikymppistä, joka tavalla tai toisella ei haluaisi katsella taaksepäin. Miten tähän on tultu? Kuka minä olen? Näitä kysymyksiä Raatikainen ja Soini teoksessa käsittelevät. Erityisen vahvasti ja hauskasti ammatillisen identiteetin kehitys näkyy kohdassa, jossa Soini kertaa kaikkia niitä tanssityylejä, joita on uransa aikana läpikäynyt. Ja niitähän riittää lapsuuden balettitytöstä aina aasialaiseen butotanssiin.
Soini on kotonaan lavalla. Siinä hän seisoo omana itsenään, laulaa välillä lempivirttäänkin kovaa ja korkealta, yksin, tuolilla seisten. Olemuksessa ei kuitenkaan ole uhmaa, lempeää hyväksyntää ja huumoria kylläkin. Vaikka teoksessa on monia kohtia, joissa yleisö hörähtää nauramaan, en silti sanoisi sitä humoristiseksi. Pikemminkin elämänmakuiseksi, ja elämään kuuluu myös huumori.
Entäpä sitten tanssi? On moneen otteeseen kerrottu, kuinka Soinin polvi hajosi kesken esityksen. Kuinka hän harkitsi alan vaihtoa, mutta keräsi sitten tahdonvoimansa riekaleet kasaan ja päätti kuntoutua takaisin näyttämölle. Huomaan katseeni harhailevan aika ajoin Soinin polveen. Miksi kummassa – ihmettelen – ja siirrän katseeni vaivihkaa pois polvesta. Mutta tiedänhän minä: Haavoittuvuus, draama ja onnellinen loppu tuovat tarvittavaa särmää taitelijan elämänvaiheisiin. Sitä minäkin polvesta etsin. Kipupistettä. Että mahtaako vielä aristaa vai tuntuuko miltään?
Soini tanssi kevyemmin kuin muistin. Hän lipui lattian pinnassa, ilman pienintäkään ääntä. Jostakin mieleni pohjalta nousi muisto, että tanssijana Soini olisi aiemmin ollut maanläheisempi, kamppaillut aktiivisemmin painovoiman kanssa, mutta ainakin nyt hän lähes lensi. Oli ilo katsella niin avointa ja helppoa liikkumista. Soini intoutui jopa korkeisiin jalannostoihin ja spagaattiin. Niissä hetkissä näin sen pienen tytön, joka tajuaa että liikkuminen, kenties jopa tanssi on se hänen juttunsa. Katsokaa, mä osaan!
En tiedä, voin vain arvata, miltä tanssijasta itsestään tuntuu kun hän tajuaa, että nyt tämä toimii ja että täällä näyttämöllä on hyvä olla. Jotensakin siltä se katsomoon näytti.
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
Koreografia: Arja Raatikainen
Tanssi: Katri Soini
Valosuunnittelu: Pekka Pitkänen
Äänisuunnittelu: Janne Hast
Skenografia ja pukusuunnittelu: Alisha Davidow
Tuotanto: Nomadi / Arja Raatikainen & Co
Kuva: Uupi Tirronen
Ensi-ilta 17.9.2015 KokoTeatteri, Helsinki
Upea kokonaisuus,,,joka sekuntti. Tämä ei unohdu.