”Suomessa valtiovallan toteuttaman kulttuuripolitiikan voi nähdä ahneuden suosimisena: se antaa suurille lisää, jotta ne voi entisestään paisua. Pienemmät jäävät nuolemaan näppejään.”
Koreografi, taiteilijaprofessori Alpo Aaltokoski kertoo suomalais-nicaragualaisen tanssiyhteistyöprojektin taustoista ja tunnelmista.
Artikkeli on ilmestynyt aiemmin Meteli-lehden numerossa 4/2006.
Kansainvälistä solidaarisuutta
Suomalaisten ja nicaragualaisten tanssitaiteilijoiden yhteistyöllä on pitkä historia
Sari Lakso – Onko solidaarisuudella enää samanlaista hohtoa kuin 30 vuotta sitten? Mitä solidaarisuus on tänään? Näitä asioita mm. kyselin taiteilijaprofessori Alpo Aaltokoskelta, kun kävimme läpi Tanssitaiteilijain Liiton hallinnoimaa Nicaragua-projektia. Nicaragualaisten, viiden eri tanssiryhmän johtajista koostuva ryhmä oli Helsingissä loka-marraskuun taiteessa. He tutustuvat suomalaiseen tanssitarjontaan, koulutukseen ja yhteiskuntajärjestelmään. TeMeläisiä heräteltiinkin solidaarisuuteen ja mm. majoittamaan vieraita.
1990-luvun alussa Pandin eli Taiteilijat rauhan puolesta -taiteilijaprikaati vieraili Nicaraguassa. Mukana oli eri alojen taiteilijoita ja tanssitaiteilijoista mukana olivat Tarja Rinne ja Jens Walentinsson. Luotujen suhteiden tuloksena Teatterikorkeakouluun saapui neljäksi vuodeksi opiskelemaan nuori, lahjakas tanssija Sandra Gomez. Kun kehitysyhteistyömäärärahoja leikattiin, loppui myös Pand-projekti. Sinnikäs Tarja Rinne on silti tutustuttanut lukuisan joukon suomalaisia tanssitaiteilijoita nicaragualaiseen tanssiin projektin lopettamisen jälkeenkin.
Miten sinä Alpo tulit mukaan Suomen ja Nicaraguan tanssiyhteistyöhön?
Se tapahtui vuonna 1994, jolloin opetin ja esiinnyin Managuassa ensimmäisen kerran. Yhteistyö sen jälkeen on perustunut täysin vapaaehtoisuuteen. Matkakassaa on täydennetty omista varoista. Ongelmana on ollut kokonaisnäkemyksen ja pitkäjänteisen suunnittelun puuttuminen. Hyvää työtä on kyllä tehty aina vierailu kerrallaan.
Nykyisen projektin historia alkaa vuodesta 2003, jolloin Sandra otti yhteyttä. Hän oli perustanut ryhmän ja pyysi apua. Tunsimme toisemme jo Teatterikorkeakoulun ajoilta, jolloin hän oli oppilaanani. Kuusiviikkoisen vierailun aikana opetimme yhdessä valosuunnittelija Tuukka Törneblomin kanssa ja valmistin tanssijoiden kanssa teoksen. Uusi yhteydenotto tuli hiukan myöhemmin; kehitystä ei ollut tapahtunut toivotussa määrin – voidaanko auttaa?
Tiesin, että kehitysyhteistyörahojen saaminen on vaikeaa, joten ehdotin, että he kokoaisivat ryhmät yhteen siellä päässä ja tehtäisiin pitempi projekti nicaragualaisen tanssin kehittämiseksi sen sijaan, että työskentelisin yhden ryhmän kanssa kerrallaan. Lupasin auttaa rahoituksen hankkimisessa ja pyysin Tanssitaiteilijain Liittoa hallinnolliseksi yhteistyökumppaniksi. Liitto on paras vaihtoehto, koska se edustaa koko alaa eri ammattiryhmineen.
Nicaraguassa pitkäjänteisen suunnitelmallisuuden puuttuminen ei ole yksistään kulttuurista johtuvaa. Poliittiset mullistukset ja luonnonkatastrofit, koulutuksen, instituutioiden ja rakenteiden vajavaisuus ovat pakottaneet lyhytjänteiseen toimintaan. Nyt on tapahtunut selkeä muutos. Suomen päässäkään ei ole osattu suunnitelmia ja tavoitteita tehdä kunnolla. Tosin täytyy muistaa, että kaikki on perustunut vapaaehtoisuuteen. Köyhä auttaa köyhää. Mutta miten siinä auttaa muita, kun itsekin kamppaillaan toimeentulosta? Jotta asioita voitaisiin tehdä kunnolla, se vaatii aikaa ja ajan irrottaminen taas edellyttää resursseja.
Pitäisikö Suomen lisätä kehitysyhteistyön määrärahoja?
Jos yhteistyö näinkin pitkään on säilynyt ilman rahallista tukea, se kertoo sitoutumisesta ja tahdosta molemmin puolin. Suomella on pitkät perinteet kehitysyhteistyössä ja kansalaisjärjestöillä on ollut itsenäistä kehitystyötä jo pitkään kumppanuusperiaatteella. Kansalaisjärjestöillä on tässä merkittävä rooli. Ulkoministeriön kehitysyhteistyön linjauksissa on tärkeitä asioita mukana: vähemmistöjen oikeudet, ihmisoikeudet, infrastruktuurin rakentaminen, kurjuuden ja köyhyyden poistaminen.
Maailmanrauhan saavuttamiseksi tärkein asia on nimenomaan köyhyyden poistaminen! Jostain syystä tavoitteiden saavuttamiseksi valituissa keinoissa korostuu talouden näkökulma ja henkinen kulttuuri on jäänyt vähemmälle. Miksei taiteen tukemista ja kulttuurien vuoropuhelua ja sitä kautta kulttuurien ymmärrystä katsota tärkeäksi?
Puuttuuko meiltä tässä suhteessa myös kansainvälisyyskasvatus?
Jos maan kulttuuri näyttäytyy vain kurjuuden, korruption ja rikollisuuden, siis ongelmien kautta, emme näe oikeita asioita. Näemme vain kapean kuvan. Paljon hyviä asioita jää näkemättä. Miksi ei nähdä, että taide ja kulttuuri tukisivat näiden em. asioiden parantamista? Asiaa pitäisi pohtia laajemmin.
Miksi ylipäätään kehitysyhteistyömäärärahamme ovat niin pienet? Kulttuuri toki mainitaan ministeriön kehitysyhteistyötavoitteissa. Taidepoliittisissa ohjelmissa todetaan että, mikä maa se sellainen maa on, jolla ei ole kulttuuria. Jokaisen kansakunnan peruspilareita ovat kansalliseepokset. Näistähän me olemme ylpeitä – niin säveltäjät, kuvataiteilijat kuin kirjailijat. Tähän asti kulttuuriyhteistyö maittemme välillä on ollut ruohonjuuritason yhteistyötä. Ei valtio ole tässä ollut mukana.
Jos suomalaiset tekevät jotain metsä- tai rakennusprojektia kehitysmaassa, siinä yleensä on ministeriö jollain tapaa mukana. Kirjastolaitoksen voisi nyt ainakin lanseerata mihin tahansa kehitysmaahan. Voidaan tietenkin kysyä kuinka aktiivisia meidän omat taiteilijajärjestömme ovat tässä asiassa.
Solidaarisuutta siis riittää rajojen ulkopuolelle, mutta ei maan sisällä toisillemme?
Sanotaan, että ahneus on päivän teema ja individualismi vallitsee. En kyllä niele tuota! Ehkä se näkyy osinkojen jaossa, mutta minä puhun käytännön tasolla. Ahneus ei lävistä koko kansakuntaa, vaan pääosin ne, joilla on jo yllin kyllin mammonaa. Voisi luulla, että taloudellisesta hyvinvoinnista ja rikkaudesta seuraisi myös henkinen rikkaus ja solidaarisuus. Minun lapsuuteeni kuului sanonta, että ”hyvä antaa vähästään, paha ei paljostakaan”. Tämän projektin yhteydessä kaikki, joilta apua on pyydetty, ovat olleet valmiita tekemään talkootöitä ja ottamaan nicaragualaiset vastaan. He ovat nähneet tämän projektin tärkeyden.
Tanssin alalla ei näy ahneutta. Ala on aliarvostettu ja huonoiten tuettuja taidemuotoja. Perusasioiden kanssa taistellaan yhä ja se vie paljon energiaa. Ehkä solidaarisuusvaje johtuu enemmän siitä. Valtiovallan toteuttaman kulttuuripolitiikan voi nähdä ahneuden suosimisena, kun se antaa suurille lisää, jotta ne voi entisestään paisua. Samalla pienemmät jäävät nuolemaan näppejään. Eikä ”laihan koiran haukku kuulu taivaaseen”. Voikin kysyä edistääkö nykyinen politiikka solidaarisuuden ajatusta.
Kun resursseja on vähän, kuten esim. Nicaraguassa, ei kannata taistella toisiaan vastaan, vaan tehdä yhteistyötä. Jos nälkiintyneille heittää ranskanleivän, kaikkihan sen kimppuun hyökkää. Mutta moniko on valmis jakamaan sen solidaarisesti?
Mitä solidaarisuus mielestäsi on?
Solidaarisuus liitetään valitettavan usein vain poliittisiin liikkeisiin, mutta minulle se pohjimmiltaan on kaunis ajatus ihmisyydestä – empatiaa ja myötäelämisen kykyä ja siitä pulppuavaa yhteistyöhalua. En ole mikään kehitysyhteistyön ammattilainen ja ainoat kokemukseni ovat Nicaraguasta. Mutta ihmisten ja kulttuurien kohtaaminen ja asioiden jakaminen todella kasvattavat.
Oman kulttuurin ymmärtäminen kasvaa samalla, kun kohtaa toisen kulttuurin. Se on hedelmällistä ja palkitsevaa. Vuosien kuluessa monet asiat ovat parantuneet huomattavasti. Aluksi kurjuuden näkeminen oli masentavaa. Pakostakin ajattelin, että mitä minäkin täällä tanssia opetan. Tanssijat totesivat siihen, että vaikka he ovatkin köyhiä, niin eivät he ole henkisesti köyhiä.
Mistä nykyisen projektin rahoitus on saatu?
Tanssitaiteilijain Liitto haki ensin kehitysyhteistyörahaa, mutta sieltä tuli kielteinen päätös. Päätöksenteon avoimuutta toivoisi, sillä olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitkä esim. olivat hakemuksemme heikkoudet ja olisiko joitain asioita voitu parantaa? Itse asiassa kielteistä päätöstä ei ole virallisesti tullut vieläkään.
Ulkoasiainministeriön kulttuuriosastolle hakemuksemme siirtyi Nicaraguan lähetystön suurlähettiläs Marja Luodon välityksellä ja sieltä saimme 20 000 euroa tälle vuodelle projektin käyttöön. Hiukan pelottaa, jos rahoitusta ei saada tuleville vuosille. Projekti pysähtyy taas. Koulutushan on jatkuva prosessi ja se olisi tärkeätä oivaltaa.
Voisiko projekti tulevaisuudessa saada kehitysyhteistyörahaa?
Ajatuksena on ollut ehdottaa liitolle uuden hankehakemuksen tekoa, jolloin voitaisiin tehdä 3-5 vuoden koulutusprojekti. Kulttuurivienti on ollut viime aikoina pinnalla. Se on hieno asia ja sitä pitää tukea. Samalla pitää myös miettiä miksi. Mikä siinä on tärkeää? Se ei voi olla tärkeää tulojen vuoksi. Se olisi lyhytnäköistä ajattelua.
On hyvä pitää keskustelussa mukana toinenkin puoli. Eikö ole yhtä arvokasta esiintyä tai opettaa kehitysmaassa kuin esim. jossakin Keski-Euroopan metropolissa tai Yhdysvalloissa? Taiteilijat kautta historian ovat olleet kansainvälisiä ja taiteen merkitys yhteiskunnassa on ollut mittava. Silti työskenteleminen kehitysmaassa ei ylitä uutiskynnystä. Jos taas puhutaan meidän alasta, joka on täysin aliresurssoitu, kehitysmaissa esiintyminen lohkaisee ison osan resursseista. Tuloja siitä ei saa, mutta voi saada jotain muuta arvokkaampaa – vaikkapa edistää kulttuurien välistä ymmärrystä ja sitä kautta maailmanrauhaa.
Edellisessä Metelin pääkirjoituksessa puheenjohtaja Minna Sirnö otti esille YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ja yksilön oikeuden taiteeseen. Kansanedustajille voisi tässä samalla esittää kysymyksen, miten kulttuurin ja taiteen asioita on tänä vuonna viety eteenpäin?
Haastattelu:
Sari Lakso
Tanssitaiteilija
Suomen Tanssitaiteilijain Liiton puheenjohtaja
