Keltaisia kavereita, naurua ja tanssia. Näihin sanoihin voi tiivistää ’100 tapaa nauraa’ -teoksen, joka käynnisti Helsinki Dance Companyn ja Jyrki Karttusen yhteistyön. Ja totta vie se nauratti. Lähdin teatterilta suupielet krampissa.
Keltainen, teletappia muistuttava paksureisinen avaruusolento istuu näyttämöllä. Jos se ei naurata niin mikä sitten? Vähitellen tanssijat tulevat lavalle yksi kerrallaan, ja keltainen kaveri häipyy. Koreografi, HDC:n tuore johtaja Jyrki Karttunen on tarttunut uudella tanssiteoksellaan nauruun. Hohottamiseen, kikattamiseen, tärinänauruun, pyrskähtelyyn ja mitä niitä tapoja nauraa nyt on? Naurava ihminen ei pysy paikallaan. Lopulta nauruliike muuttuu tanssiksi.
En oikein hahmottanut, mikä oli keltaisten kavereiden rooli eri tavalla nauravien tanssijoiden joukossa. Ehkä niiden tarkoitus oli tarjota yleisölle jotakin takuuvarmasti hauskaa. Toisaalta, voiko olla jotain ärsyttävämpää kuin rintanapeista tuttu keep smiling -naama, joka käskee meitä olemaan hyvällä tuulella.
Turha silti kai analysoida, mitä nuo keltuaiset olivat. Siinä vaiheessa, kun kaikki tanssijat vetivät päälleen keltaiset toppahaalarit, näyttämöllä nähtiin jotain niin hauskaa, etten muista aikaisemmin nähneeni tanssiteoksessa. Karttunen oli yhdistellyt kohtaukseen sirkusta ja sarjakuvaa ja lopputulos oli huima. Samoin lopun lyyrinen kohtaus, jossa Jenni-Elina Lehto lensi prinsessan lailla keltaisten kavereiden käsivarsilla, oli huikean hieno.
Toki teoksessa myös tanssittiin. HDC:n ryhmä toimi hienosti, ja vierailevat tanssijat Aksinja Lommi, Ville Oinonen ja Mikko Paloniemi toisaalta sulautuivat ryhmään ja toisaalta antoivat sille oman erityisen panoksensa. Itse olen aina nauttinut siitä, että HDC:n esityksissä on rohkeasti nostettu esiin kunkin tanssijan ominaislaatu ja tapa liikkua.
Tanssijoiden sooloista voisi nurista sen verran, että kun liike tapahtuu aivan eturivin nenän alla ja usein vielä lattiatasossa, ylempänä istuva saa arvailla vilahtelevien sormenpäiden ja käsivarsien perusteella, mitä näyttämöllä tapahtuu. Jos saa pyytää, niin metri taaksepäin, kiitos. Ehkä juuri tämä heikko näkyvyys esti pääsemästä kaikkiin sooloihin sisälle. Jäi olo, että liikkeen suunta oli toisinaan vähän hukassa.
Ei ole ihan jokapäiväinen näky, että suomalainen mies tanssii ja nauraa hohottaa puku päällä ja kravatti kaulassa. Hikisenä, paita rinnuksista ranteisiin märkänä. Siinä on huumoria kerrakseen. Kiitos erityisesti Eero Vesterisen, jonka hahmossa oli jotain tahattoman hauskaa.
Jos joku lähti etsimään koreografiasta jotain toista tasoa, syvyyttä, niin tässä teoksessa sitä ei ehkä sittenkään ollut. Itku ja nauru eivät lomittuneet toisiinsa, tunnetilat eivät heitelleet laidasta laitaan ja komedialle ei irvailtu. Jyrki Karttunen on sanonut suoraan halunneensa naurattaa ihmisiä. ’100 tapaa nauraa’ olikin parhaimmillaan hauska esitys. Mutta ei kukaan jaksa nauraa toista tuntia yhtä soittoa. Siinä ehkä oli teoksen ongelma. Millä jaksottaa hauskuutta, sillä tekonauru on helposti ärsyttävää?
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
