Mila Moisio: Häkellyttävän hauska Naisten ilta
Naisten ilta Aleksanterin teatterissa osoittautui riemastuttavaksi kokemukseksi, mutta vei lopulta myös vakavien kysymysten äärelle.
Juhlapäiviä
Koreografia Jenni Kivelä
Tanssijat:Katri Soini, Joona Halonen, Jenni Kivelä, Nina Lindfors ja Eero Vesterinen
Lavastaja: Salla Salin
Äänisuunnittelija: Johanna Storm
Valosuunnittelija:Heikki Paasonen
Pukusuunnittelija: Karoliina Koiso-Kanttila
Ensi-ilta 3.11.2003 Zodiak, Helsinki
Kuva: Antoinette Mooi
Vermiculus
Koreografia Eeva Muilu
Lavastus, puvustus, valo- ja äänisuunnittelu: Eeva Muilu
Musiikki: Talking Heads I Zimbra
Esityksen tekninen totetutus: Jarkko Lievonen ja Maija Poskiparta
Ensi-ilta 27.6.2005 Amsterdam ITs-festivaali
Esitys:
Aleksanteri tanssii -festivaali: Naisten ilta 6-7.2.2007
Aleksanterin teatteri, Helsinki
Häkellyttävän hauska Naisten ilta
Naisten ilta Aleksanterin teatterissa osoittautui häkellyttäväksi ja hauskaksi, mutta vei lopulta myös vakavien kysymysten äärelle. Jenni Kivelän Juhlapäiviä ironisoi juhlien kangistunutta erityislaatuisuutta, jonka jälkeen lavalle astui riittämättömyyttä pohtiva Eeva Muilun soolo. Molemmat koreografit tavoittivat yleisön naurun jättäen pohdiskelevan hymyn vielä kotimatkallekin.
Jenni Kivelää on luonnehdittu koreografiksi, jonka teoksia on helppo seurata. Helppo ei tässä tarkoita yksinkertaista, vaan pikemminkin tavoittavaa, helppoutta olla yleisössä ja ottaa vastaan sekä osallistua teoksen rakentumiseen. Aleksanterin teatterissa tanssittu Juhlapäiviä osoittikin, kuinka myös taidetanssi voi olla samanaikaisesti sekä yleisöystävällistä että uudistavaa, uusia kysymyksiä herättävää.
Juhlapäivien tematiikka punoutuu juhlien, juhlatilaisuuksien ja -tilanteiden ympärille. Mikä tekee päivistä juhlapäiviä? Mikä tekee juhlapäivistä erityisiä? Kivelän teos vastaa näihin kysymyksiin tuomalla esiin loputtomat listat sääntöjä, koodeja, ohjeita ja muodollisuuksia, jotka tekevät juhlapäivistä erityisiä, juhlista juhlia.
Kivelän teatteria lähestyvässä koreografiassa tavoitetaankin katsoja tuomalla lavalle ne lukuisat, monelle tutut tilanteet, joissa juhlien toivoisi jo päättyneen. Odotukset ja innostus sekä erityislaatuisuus hautautuvat juhlapäivissä totunnaisten sääntöjen sekä konventioiden alle. Juhlapäivät pyrkivät muistuttamaan toinen toisiaan, seuraamaan samaa kaavaa. Juhlapäivissä onkin jotain niin tuttua, että nauraessaan teokselle saan katsojana nauraa myös itselleni.
Pohtiessaan juhlapäivien erityislaatuisuutta esittää Kivelän teos myös kysymyksen tanssin erityislaatuisuudesta. Mikä tekee liikkeestä tanssia? Teoksen monitasoisuuden voikin nähdä kulkevan arkisen kautta itse muotoja sekä liikettä pohtivaan tematiikkaan. Juhlapäivien liikkeen voima, sen dynamiikka sekä tempo tuntuvat vastaavan tanssin muotoja esittäviin kysymyksiin. Erityisen mieleenpainuvana koin Katri Soinin ja Joona Halosen dueton. Liikkeen voimassa ja siinä tunteessa, joka tanssijoiden välisen kommunikaation kautta välittyi katsomoon, tuntui olevan erityislaatuisuutta, vapautta säännöistä, tanssia.
Kivelän teoksen tavoin, myös Eeva Muilun soolo Vermiculus liikkuu eri temaattisten tasojen välillä. Teoksen ensimmäinen osa kuvaa hyperaktiivista Amandaa, jonka ilmeikäs liike saa yleisön nauramaan tavalla, jota en ole koskaan aikaisemmin modernin tanssin esityksissä kokenut. Naurun purskahdukset sekä hervoton hihitys kuuluvat koko katsomosta Amandan voimistellessa alusvaatteisillaan. Amandan hauskuus alkaa kuitenkin teoksen edetessä vaihtua mielettömyyteen, jonka aikana tanssijan kertomus katkeaa jatkuvasti huutoihin: ”Ei riitä! Ei riitä! Ei riitä!”.
Energinen, jaksava sekä suorittava Amanda vaihtuu soolon lopussa hidasliikkeiseen ja kouristelevaan hahmoon. Muilun teoksen voikin nähdä kantaaottavana esityksenä, jossa näytetään myös aktiivisen ja voimakkaan olemisen toinen puoli. Ihminen ei, paristokäyttöisen porsaan tavoin, joka Amandan rinnalla tepastelee, voi vain jatkaa loputtomiin. Amandan hahmon kautta Vermiculus pureutuu nyky-yhteiskuntaa ravistelevaan kysymykseen: Mikä riittää?
Niin Jenni Kivelän Juhlapäiviä kuin Eeva Muilun Vermiculuskin ovat kansainvälisesti arvostettuja ja palkittuja koreografioita. Arvostus on mielestäni ansaittua, ja oikeastaan ainoa asia, joka illan loputtua jää harmittamaan, on se, että se loppui. 
Mila Moisio on yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, joka askartelee vaatteita päivittäisen leivän toivossa. Taide, kulttuurisen ilmaisun muotona, marginaaleja unohtamatta, muodostaa aukon jonka kautta hän pyrkii tarkastelemaan maailmaa.
