Ihmisen asussa (Muilu/Sarkola), Zodiak 2009

Jossain vaiheessa ymmärrän, että esiintyjät ovat yhteisestä tapahtumastamme luultavasti hämmentyneempiä kuin minä. Tapahtuma ei olekaan aivan arkipäiväinen. Miltähän tuntuu seistä lavalla ja katsoa täyskatsomollista alastomia ihmisiä?


Ihmisen asussa
– asuani tunnustellen kohti toisten myötäelämistä


Ohjaus ja koreografia: Eeva Muilu ja Milja Sarkola
Esiintyjät: Joanna Haartti, Monika Hartl, Niina Hosiasluoma & Hanna Raiskinmäki
Visuaalinen suunnittelu: Kaisa Rasila & Monika Hartl
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen

Istun pehmeällä karvalla ja minulla on lämmin olo. Edessäni lavalla seisoo hymyilevä esiintyjä. Energia virtaa soljuen vapaasti minun, esiintyjän ja muiden katsojien välillä. Lavalta katsomoon jatkuva karvalavastus sulkee meidät kaikki syleilyynsä kuin suuri vaalea vaippa.

Käsivarsieni, kylkieni ja jalkojeni iholla aistin ilmavirtaa ja toisten ihojen lämpöä. Välillä ihoni koskettaa vieruskaverieni ihoa. Tuntuu hyvältä valinnalta istua kahden tutun ja turvallisen miehen välissä.

Sitten esiintyjiä onkin jo neljä: neljä hyvin erilaista naiskehoa, ottamassa erilaisia asentoja ja muodostamassa kuvioita tilaan. Välillä minulle hymyillään lavalta, naureskellaan oikeastaan. Yhteisymmärryksen merkeissä hymyilen takaisin.

Jossain vaiheessa lavalla myös huudetaan, poljetaan lattiaa ja itketään suurieleisesti. Hetken tuntuu, että voisin itsekin hypätä mukaan. Sitten palaan seuraamaan tapahtumia katsojana ja todistajana.

Jossain vaiheessa ymmärrän, että esiintyjät ovat yhteisestä tapahtumastamme luultavasti hämmentyneempiä kuin minä. Tapahtuma ei olekaan aivan arkipäiväinen. Miltähän tuntuu seistä lavalla ja katsoa täyskatsomollista alastomia ihmisiä?

Olen siis päässyt osalliseksi harvinaislaatuista tapahtumaa: Ihmisen asussa –poikkeusesitystä, jossa esiintyjien lisäksi myös kaikki katsojat ovat alasti. Oman kehollisen tutkimustyöni innoittamana varasin heti lipun tähän esitykseen kuullessani siitä. Pari läheistä kollegaani teki samoin, mutta yllättävän moni ei.

Toisin sanoen olin lievästi hämmästynyt illan yleisökokoonpanosta. Tanssi- tai esitystaiteilijoiden sijaan se sisälsi hämmentävän paljon vanhempaa miesväkeä. Syytä tähän ei tosin tarvinnut kauaa arvuutella: sen verran innokkaasti paikalle saapuneen (ja ilmeisesti hyvin ajoissa suurimman osan katsomoa varanneen) nudistikerhon jäsenet itseään markkinoivat.

Omassa tapauksessani markkinointi oli tosin vähän väärin suunniteltua. Esityksen jälkeen minua suostuteltiin liittymään mukaan mm. tällaisella perustelulla: ”ehkä tällaisen esityksen kautta vähän useammat ihmiset voivat suhtautua luonnollisemmin alastomuuteen, että ei siihen tarvitse liittyä mitään seksiä tai muuta likaista!”. Hmmm…

No ainakin voi toivoa, että tällaisen esityksen kautta myös muutama uusi ihminen saattaa suhtautua luonnollisemmin nykytanssiin ja esittävään taiteeseen. Että ei siihen tarvitse liittyä mitään sen kummallisempaa kuin esim. neljä alastonta esiintyjää ja täyskatsomollinen alastomia katsojia! Kuulemani yleisökommentit esityksen jälkeen olivatkin todella ylistäviä.

Esityksen jälkeen sain kuulla myös muutamia esiintyjien ja ohjaajien kommentteja. He pitivät iltaa täysin erilaisena kuin niitä iltoja, joissa katsomossa oltiin oltu vaatteet päällä. Suurin osa esiintyjien ja katsojien välisestä jännitteestä tuntui nyt kadonneen, ja tämä laimensi teoksen kokonaisilmentymistä.

Esityksen teemoja: alastomuutta, siihen liittyviä tabuja ja häpeää, surua, riemua sekä intiimiyttä käsiteltiin suurimman osan aikaa nimenomaan suhteessa yleisöön ja katseenalaisuuteen. Tekijät olivat ainakin tuoreeltaan sitä mieltä, että alastomalle yleisölle pitäisi tehdä toisenlainen esitys.

Myös mieskollegani (ne tutut ja turvalliset ihokontaktini) kokivat esityksessä, että esiintyjiltä puuttui katsomosta tietynlainen vastavoima, jota vasten peilata omaa työskentelyään ja alastomuuttaan. He halusivat ehdottomasti nähdä esityksen uudelleen, tällä kertaa vaatteet päällä. Itsekin harkitsin tätä, mutta valitsin toisin.

Olinhan päässyt osalliseksi omalaatuista alastomuus-happeningiä, missä ei tiennyt kumpi on hämmentyneempi, esiintyjä vai katsoja. Ja missä ehkä juuri tästä syystä koettiin voimakasta yhteisöllisyyden tunnetta ja tarvetta jakaa hämmennys itse esitystapahtuman sisällä ja vielä sen jälkeenkin.

Toisaalta oma hämmennykseni syntyi myös omasta kyvystäni edelleen turvautua katsojan positiooni. Vaikka olin alaston, koin silti ennen kaikkea katsovani toisia alastomia ihmisiä: ihmisiä, jotka olivat hyvin erikokoisia ja näköisiä ja joiden rintojen kokoon tai selän kaariin kiinnitin tahtomattani kohtuuttoman paljon huomiota.

Kaikesta yhteisestä vaippaan asettumisestamme huolimatta näyttämön tapahtumat olivat minulle edelleen näyttömän tapahtumia ja minä osallistuin niihin korkeintaan todistajana ja myötäeläjänä.

En missään vaiheessa täysin unohtanut omaa alastomuuttani ja sen tuomaa lisäväritystä. Silti koin, että saatoin välillä katsoa näyttämön tapahtumia juuri niin ulkopuolisesti kuin halusin tai siellä olevia ihmisiä juurin niin objektivoivasti kuin halusin (ja sitten kauhulla tutkailla ja reflektoida näitä omia haluamisiani – oma eettisyyteni pohdinta nousi keskiöön).

Onneksi monet näyttämön tapahtumat saivat hulvattomuudellaan minut myös unohtamaan tällaisen objektivoinnin. Erityisesti mieleen jäi se, kun esiintyjät kukin vuorollaan pohtivat vakavasti elämäänsä tai esim. omaa vanhenemistaan jutellen hiljaisella äänellä toisen esiintyjän kainalolle, selälle tai pyllylle. Tätä ehkä kannattaisikin kokeilla myös kotona?!

Ja kuitenkin esitysillan teki ainutlaatuiseksi nimenomaan oma ja vierustoverieni alastomuus, joka ajoittain mahdollisti kokonaisvaltaisen empatian ja samaistumisen kokemuksen suhteessa esiintyjiin. Heidän alastomuutensa ja ihollisuutensa olivat suoraan yhteydessä omiini. Heidän paljautensa ja haurautensa, tai pyrkimyksensä peittää tätä haurauttaan, oli suoraan yhteydessä omaan paljauteeni tai paljastumisen pelkooni.

Tämä empatian aalto muistutti minua liikutuksestani viime viikolla järjestetyssä  mielenosoituksessa. Se järjestettiin opetushallituksessa ja siinä puolustettiin lasten oikeutta tanssin oppimiseen peruskouluissa. Yksi hienoimmista teeseistä tässä tapahtumassa oli, että empatiakyky kehittyy nimenomaan kehollisen oppimisen ja kehollisten kohtaamisten kautta. Ehkä tähän voisi nyt alateesinä lisätä vielä ”ihmisen asussa” tapahtuvan kehollisen kommunikoinnin.

Että pitäisiköhän minun siis sittenkin harkita sitä nudistikerhon jäsenyyttä..??

Linda Priha on tanssin ja elämän ikuisuusopiskelija. ”Miten pysyä aina kiinnostuneena? Aina ihmettelevänä? – Etsien harmoniaa keskellä kaaosta ja kaaosta keskellä harmoniaa. ”. Priha valmistui tanssitaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta syksyllä 2008. Viime aikoina hän on mm. työskennellyt esiintyjänä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä tanssijana Pipaluk Supernovan (Tanska), William Petit´n (Ranska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat ranskalaisten feministifilosofien (mm L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (“écriture feminine”).