Ihmejuttu. (Kuusela) Tanssiteatteri Minimi

Ihme on kiehtova aihe tanssiteokselle. Siihen tarttuminen vaatii rohkeutta. Pitkän uran tehnyt koreografi Marjo Kuusela on lähtenyt kiinnostaville poluille ihmeen olemusta tutkailevassa teoksessa Ihmejuttu.

 


Ihmejuttu.

 

Ensi-ilta Tanssiteatteri Minimissä 3.10.09.
Koreografia Marjo Kuusela.
Tanssijat Reetta Hyvärinen, Sampo Kerola, Ahto Koskitalo, Antti Lahti ja Riikka Puumalainen.
Musiikki ja sävellys Hannu Oskala ja Jarno Tastula.
Valosuunnittelu Sam Siltavuori. Pukusuunnittelu Mirkka Nyrhinen.

Kuva: Petra Tiihonen / Studio Atlas

 


 

Ihmettä etsimässä

Marjo Kuuselan uudessa koreografiassa käsitellään ihmeitä tanssiteatterin keinoin.

Ihme on kiehtova aihe tanssiteokselle. Siihen tarttuminen vaatii rohkeutta. Pitkän uran tehnyt koreografi Marjo Kuusela on lähtenyt kiinnostaville poluille ihmeen olemusta tutkailevassa teoksessa Ihmejuttu.

Kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin lavalle ilmestyy tanssijoita vanhanaikaisissa kansanomaisissa puvuissa. Musiikki kuulostaa kansanmusiikilta. Katsoja ehtii kummastella, onko tämä paluu Raatikkoon ja 70-luvulle – ei suinkaan, yleisöä viilataan savolaisittain linssiin. Samalla Kuusela linkittää pilke silmäkulmassa menneisyyden tähän hetkeen.

Tanssijat puhkeavat kesken tanssinsa puhumaan ja ihmettelemään vaatteitaan. Niiden alta kuoriutuu nykyajan arkirealistisia, hillityn värisiä asusteita, farkkuja ja tunikoita. Lähdetään matkalle ihmettelyyn ja ihmeiden maailmaan.

Esitys on rakenteeltaan, vaikka ei ehkä aiheensa puolesta, perinteistä tanssiteatteria: liikutaan ja välissä puhutaan. Tanssi on oivaltavaa, monipuolista, luontevasti liikkeestä toiseen soljuvaa. Liikkeelliset ideat virtaavat runsaina ja esteettä. Koreografi on tottunut liikkeen käsittelijä. Kahden lavalla mukana olevan muusikon soittama musiikki tanssii ja räiskyy mukana, seuraa esityksen tunnelmia vahvana ja elävänä.

Puheosuuksissa pohditaan reippaan realistisella tyylillä esimerkiksi parisuhteen ja yleensä ihmisten yhteiselon ihmeellisiä koukeroita, uskoa ja älyllistä epäilyä, sekä levitaation mahdollisuutta. Verrattuna tanssiin, puheet jäävät kuitenkin pintaan. Ne eivät oikein vie esitystä eteenpäin, liike sen sijaan vie.

Herkullista tanssia

Teoksen viisi esiintyjää ovat paitsi teknisesti taitavia tanssijoita, myös omanlaisiaan persoonia, ja se näkyy herkullisesti monissa yhteis- ja soolokohtauksissa. Erilaisia tanssijanlaatuja käytetään hyväksi ja tuodaan esiin. Reetta Hyvärisessä on liikkujana energistä, luonnonlapsimaista voimaa. Hänen tanssiessaan runsashelmaisessa mekossa tahtoisi itsekin hypähdellä tyttömäisen kevyesti ja samalla vahvasti.

Miestanssijoiden yhteisenergia toimii loistavasti. Heidän duetoksi muuttuva triokohtauksensa on nautinnollista katsottavaa. Miesten liike räjähtää tilaan ja muuttuu vähitellen hienovaraiseksi toisilta saatujen impulssien kuunteluksi. He näyttävät nauttivan tanssiessaan yhdessä. Kun taidon lisänä on elävä herkkyys ja älykäs kuuntelu, katsomosta kuuluu tyytyväinen huokaus.

Sampo Kerolan ja Riikka Puumalaisen, esityksen rakastavaisten, duetto on täynnä kekseliäitä liikekulkuja ja taidokasta, kevyttä notkeutta. Silti en aistinut kontakti-improvisaatioon perustuvassa duetossa samanlaista vahvaa hetkessä elämistä kuin miesten kohtauksissa.

Reippaasti käsiksi ihmeisiin

Reippaan naivistinen tyyli esityksessä ja sen visuaalisessa ilmeessä on jossain määrin ristiriidassa ihmeaiheen virittämien odotusten kanssa. Tämä tyyli on näyttäytynyt monissa viimeaikaisissa suomalaisissa nykytanssiteoksissa. Ehkä tavoitteena on pyrkiä irti turhasta taiteellisesta vakavuudesta. Konstailematon mutkattomuus saattaa kuitenkin vetää mutkat turhan suoriksi ja lähestyä tekopirteyttä.

Voidaanko ihmeitä käsitellä arkirealismin avulla? Kenties voidaan, nimittäin sitä ihmettä, joka tietosanakirjan mukaan on synonyymi sanoille erikoinen, hämmästyttävä, outo. Syvempi, järjen ja luonnonlait ylittävä ihme on näiden eväiden avulla vaikeampi tavoittaa. Tuntuu siltä, kuin esityksessä haettaisiin jotain arkirealismin ylittävää, mutta ei aivan uskallettaisi kurottaa sinne asti. Lähimmäksi mystisen ihmeen tuntua tullaan kohtauksessa, jossa kädet tanssivat.

Juuri kun maanläheinen tyyli alkaa jo pikkuisen kyllästyttää, maailma muuttuu. Lavalle ilmestyy tummia verhoja ja hämyinen valaistus. Verhojen raosta ujuttautuu käsiä, jotka esittävät meille tuttuja, paljon kertovia eleitä. Asiayhteydestään eli ruumiista ”irrotettuna” eleet ja abstraktit kädenliikkeet muuttuvat joksikin suuremmaksi. Ne alkavat vaivuttaa katsojaa hypnoottiseen tilaan ja liikutukseen: miten paljon käsi voi ihmisestä kertoa, miten paljon tarinoita ihmisen käsiin kätkeytyy.

Kohtauksessa välittyy kauniisti ihmisruumiin ihme.

Ihmejuttua esitetään Tanssiteatteri Minimissä marraskuun lopulle asti.

Riikka Lindström