Teos
Hyvärinen Nina: Taivas niin korkea lintujen lentää
– kahden koreografian ilta Kaapelitehtaan Pannuhallissa 8.5.2009 klo 19
Impro
Tanssijat: Nina Hyvärinen, Jarkko Mandelin, Panu Varstala
Lauantaina 8.5 Kaapelitehtaan Pannuhallissa piti olla Nina Hyvärisen koreografioimana kahden tanssiteoksen ensi-ilta. Ensimmäisen teoksen eli Serpentesin tilalla nähtiin kuitenkin poikkeuksellisesti miestanssijoiden improvisointia. En puutu impron sisältöön tässä sen laajemmin, vaikka esitys nosti ajatuksiini kysymyksen valmiin ja ei-valmiin suhteesta. Improssa oli, kuten arvata saattaa, kiinnostavia kohtia, mutta kokonaisuus oli hajanainen. Hajanaisuutta voi olla myös valmiin teoksen rakenteessa. Jos meille ei olisi kerrottu etukäteen, että teos oli improvisoitu, niin olisimme luulleet sitä epäilemättä valmiiksi teokseksi. Valmiiksi teokseksi, joka leikittelee epävalmiilla ja on luottaa temppuihin. Oletettavasti impro oli koottu varman päälle tutuista liikeharjoitelmista, koska liikejatkumo ei tuottanut yllättäviä tilanteita. Herkullisinta antia olivat pienet yksityiskohdat ja rauhoittuneet tilanteet: etenkin lopussa, kun miestanssijat seisoivat lavan vasemmalla laidalla ja kallistuivat hitaasti samaan suuntaan ja sitten eri suuntaan: viivytetty kallistuma täynnä elämää, veljekset kuin ilvekset.
Huokaise – syvälle minuun
Koreografia: Nina Hyvärinen
Tanssijat: Satu Töyrylä, Panu Varstala, Heidi Lehtoranta, Nina Hyvärinen
Puvut: Erika Turunen
Valosuunnittelu: William Iles
Äänisuunnittelu: Petteri Mård
Lavastuselementit: Esa Vesmanen
Pukujen valmistus: Tipi Taskinen
Huokaise syvälle minuun oli kohtalokkaan aistillinen, dramaattinen, vakava ja täynnä satuhahmojen oudon maagista maailmaa. Se ei ottanut kantaa arjen maailmaamme, vaan kuljetti toisaalle. Teos oli tarina menninkäisten ja keijujen maailmasta, näkymättömästä rinnakkaismaailmasta tai unen hitaasta, usvaisesta maailmasta. En löytänyt itselleni paikkaa tuosta maailmasta, mutta sitä oli kaunista katsella.
Musiikkimaailma oli taikuutta kantava, yhtä teemaa kerrallaan venyttävä. Soittorasiamaisen soiton säestämä tiivis joukkokohtaus lavan etuosassa oli mieleenpainuva. Hieno oli myös kohtaus, missä tanssijat unelmoivat suurten vesikulhojen äärellä. Hyvärisen ja Varstalan lattiatasossa edennyt vesimaljalta alkanut duetto oli etäisen herkkä. Teoksen parasta antia olivat nämä yksittäiset, intiimit teeman kehittelyt.
Lehtorannan lyhyt soolo esityksen puolivälin paikkeilla oli ylidramamaattisessa, tutussa tanssikielessään jotenkin korni. Se oli ainoa kohta teoksen aikana, kun lumoukseni meinasi särkyä ja löysin itseni miettimästä, miksi tanssija tanssii juuri nyt niin kuin tanssii. Jossain muussa nykytanssikontekstissa olisin voinut hymyillä tälle draamalliselle liikekielelle, mutta tämä konteksti ei ollut naurun konteksti. Sen sijaan Töyrylän mustanpuhuva hieman repivämpi soolo antoi sopivaa kontrastia usvaiseen liikemaisemaan. Ehkä rajuutta olisi voinut ilmaisussa olla vielä enemmän. Teoksen dynamiikkaan olisi siten saanut vähän enemmän puhtia ja liikkeellistä kontrastia. Enkä usko että olisimme silti menettäneet usvaista satumaailmaa.
Teoksen liikekieli kumuloitui pitkälti käsivarsia taakse venyttävään, rintakehää avaavaan, kaularankaa taakse taivuttavaan ja lepattavaan liikkeeseen. Lavastus oli pelkistetyn puhuva, puvustus tuki teemaa ja valaistus oli osa esityksen rakentumista. Teoksen taikuuden luomisessa valaistus oli ehdottoman tärkeää. Epäonnistuneilla valoilla haettua illuusiota ei olisi syntynyt. Teoksen osakomponentit tukivat toisiaan saumattomasti. Ehkä hieman liiankin saumattomasti.
Katja Keränen on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.