Milla Koistinen: Mustavalkoinen herrasmieskoreografia väreissä
Jos Tommi Kitin uudella Hyppy-teoksella olisi kasvot, ne olisivat vanhan miehen päivettyneet kasvot. Niissä olisi synkkien kulmien ja rypistyneen otsan alla ilkikurinen pilkahdus. Olemisen ja odottelun lomassa seinästä saattaa tulla kalteva katto ja katosta lattia, mutta se ei juurikaan hämmästytä ketään. Jokainen hetki ja asia otetaan sellaisenaan, todeten, havainnoiden ja antautuen. Lue
Karoliina Yli-Honko: Tunnelmointia Beckettin innoittamana
Tommi Kitin Hyppy virtaa eteenpäin pakottamattoman näköisesti. Räjähtävä voima, hiipuvat impulssit, surrealismi ja henkisenä kulissina käytetty näytelmällisyys synnyttävät kiehtovan ja viihdyttävän synteesin. Lue
Taru Tuhkanen: Tanssiteos kuin perhonen
Tommi Kitin Hyppy-koreografiasta jää katsojalle taskuun valtava hyvänolon ja keveyden fiilis. Sellaista energiaa on mukava viedä omaan elämäänsä. Lue
Kuvat: Marko Mäkinen
Hyppy
Koreografia Tommi Kitti
Musiikki ja esitys Iiro Rantala
Tanssi Satu Halttunen / Tommi Kitti, Virpi Juntti, Valtteri Raekallio, Mammu Rankanen, Inka Tiitinen, Eero Vesterinen
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila
Tuotanto Riemu ry, Zodiak – Uuden tanssin keskus
Ensi-ilta 18.5.2005
Zodiak, Kaapelitehdas
Mustavalkoinen herrasmieskoreografia väreissä
Tommi Kitin uusimman koreografian Hypyn lähtökohtana on ollut Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmä. Käsiohjelmassa Kitti toteaa: ”En kuvittele tekeväni Beckett-tulkintaa, vaan asettamalla jonkin lähtökohdan valitsen teokselle ’sävellajin’. Huomaan että irtauduttuani aluksi näytelmän kerronnasta, lopputuloksena on sijoittuminen näytelmään. Emme kerro mitä näytelmä kertoo, mutta olemme siinä mukana.”
Teos onkin hyppy Beckettin tragikoomiseen maailmaan ja katsojana sinne hyppää vaivattomasti Tommi Kitti & Co:n mukana. Hyppy jättää surullisen, mutta ei toivottoman olon. Sen maailmankuvassa, samoin kuin Beckettin näytelmässä, on synkkyyttä, mutta siinä on myös valoa ja hymyä läpi tumman sameuden.
Hypyssä nähdään kuusi hienoa tanssijaa, uskottavaa hattupäistä hahmoa, jotka liikkeellisestä runsaudesta huolimatta saavat aikaan verkkaisen olemisen tunnelman. Lisäksi lavalla on yksi uskottava pianisti, joka on ihan yhtä teoksen kanssa kuin tanssijatkin. Vain instrumentti on toinen.
Hahmot ovat saaneet esikuvansa Beckettin Vladimirista ja Estragonista, kahdesta kulkurista, jotka odottavat Godot’a saapuvaksi. Sama odottava tunnelma on tarttunut koreografiaan, jossa ei ole suuria juonenkäänteitä, ja joita on turha etsiä näytelmästäkään. Koreografia koostuu ikään kuin vuorosanoista, harvasanaisista lauseista. Välillä dialogi on hiljaista tuumiskelua, hymähdyksiä, välillä lähempänä väittelyä ja toisinaan jopa kimmastuneita huudahduksia.
Liikemateriaalia on paljon ja juuri kun tuntuu, että sitä alkaa olla melkeinpä liikaa, teokseen on luotu hieno särö. Riemastuttavan muutoksen sekä liikkeeseen että koko teokseen luo strobovaloilla toteutettu kohta. Välkkyvä valo saa aikaan sen, että liikkeet pilkkoutuvat katkoviivoiksi ja tanssijat muuttuvat hullunkurisesti eteneviksi hahmoiksi. Yhtäkkiä huomaa katsovansa 1900-luvun alun elokuvaa, jota projektori pyörittää katkonaisen räpsyvänä.
Kaikin puolin niin valot, lavasteet kuin puvutkin on toteutettu tyylikkään pelkistetysti. Iiro Rantalan musiikki on yhtä suuressa osassa kuin koreografiakin, ja ne ovat tasapainoisessa suhteessa keskenään. Välillä musiikki ohjaa Hypyn jonnekin menneeseen ja sitten taas nykypäivään. Jokainen elementti teoksessa luo samaa tunnelmaa ja puhuu samoja vuorosanoja, joten tuntuu turhalta eritellä niitä sen enempää.
Jos tällä teoksella olisi kasvot, ne olisivat vanhan miehen päivettyneet kasvot. Niissä olisi synkkien kulmien ja rypistyneen otsan alla ilkikurinen pilkahdus. Teoksessa on pohdiskelevaa antautumista olemassaolon painolle ja oman painon antamista olemassaololle. Hyppy on mustavalkoinen herrasmieskoreografia väreissä huolimatta siitä, että hattupäiset kulkurit eivät välttämättä olekaan oppineet hienostuneimpia tapoja. Olemisen ja odottelun lomassa seinästä saattaa tulla kalteva katto ja katosta lattia, mutta se ei juurikaan hämmästytä ketään. Jokainen hetki ja asia otetaan sellaisenaan, todeten, havainnoiden ja antautuen. 
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
Tunnelmointia Beckettin innoittamana
Tommi Kitin Hyppy virtaa eteenpäin pakottamattoman näköisesti. Räjähtävä voima, hiipuvat impulssit, surrealismi ja henkisenä kulissina käytetty näytelmällisyys synnyttävät kiehtovan ja viihdyttävän synteesin.
Pehmeän sävyinen valaistus täyttää avaran ja pelkistetyn näyttämön. Punainen väliseinä rajaa pianistille oman nurkkauksen ja tekee tilasta hieman epäsymmetrisen. Lattialla on huopahattuja. Hetken aikaa kuvittelen olevani hämyisessä jazz-kapakassa. Hyppy kahmaisee helposti mukaan tunnelmointiin jo teoksen ensi hetkiltä alkaen.
Kitti kertoo käsiohjelmassa koreografian lähtökohdan olevan Samuel Beckettin modernistisessa näytelmässä ”Huomenna hän tulee”. Hypyssä Beckett vaikuttaa pääosin taustalla, enemmän inspiraationa ja ajatuksen tasolla kuin itse koreografiassa. Tanssijoiden hieman hämmentyneen ilmeen ja levottoman olemuksen voi liittää odotuksen tematiikkaan, epätietoisuuteen ja kärsimättömyyteen. Beckettin mieltymys slapstick-huumoriin ja erityisesti Buster Keatoniin paistaa läpi myös Hypyn huumorissa sekä strobovaloilla toteutetussa pätkässä, joka muistuttaa Charlie Chaplinin ja Keatonin vanhoja elokuvia . Pukuliiviin ja suoriin housuihin puetut tanssijat sitoo toisiinsa koreografiassa ensisijaisesti yhteinen tilanne, jossa he ovat. Esiintyjät vaikuttavat hieman etäisiltä toisilleen, vaikka myös kontaktia on.
Koreografia on tasapainoisen vaihteleva, tanssijat ovat näyttämöllä vaihtelevissa määrissä ja kokoonpanoissa. Vain muutaman kerran koko Kitin ryhmän määrällinen kapasiteetti on kokonaan käytössä. Liikesarjat ja tanssijat vaihtuvat huomaamatta toisiin ja liittyvät saumattomasti yhteen teoksen rytmin katkeamatta. Eräässä kohtaa koreografia keskittyy aavistuksen verran liikaa sinänsä yllättävään ja hauskaan lavaste-elementin käyttöön. Tämä kohta on kuitenkin hyvä liikkeiden puolesta ja yleisessä absurdiudessa, mutta se jarrutti muuten erinomaisen rakenteen kulkua.
Myös liikelaadullisesti teos on erittäin vaihteleva, sillä tempo ja tekemisen tapa voivat muuttua lyhyenkin liikesarjan sisällä. Kitin liikekielelle on ominaista mielestäni rytmin manipuloiminen. Liike voi alkaa nopeasti ja särmikkäästi ja sen ekspansiivinen voima tuntuu kuljettava liikettä eteenpäin loputtomiin, mutta joka odottamattomasti hidastuu tai jää paikoilleen. Keskellä liikettä tai liikesarjaa on ikään kuin lyhyen hengityksen mittaisia taukoja. Välillä liikkeet tuntuvat pyrkivän rytmin edelle ja välillä laahustamaan perässä, kuitenkin koko ajan pysyen tempossa mukana. Teoksessa on käytetty paljon hyppyjä, mutta se ei jää vain niihin. Liike löytää kulkureittinsä välillä käsilläseisonnan kautta, välillä toisiin tanssijoihin tukeutuen tai lattialla pyörähtäen. Kädet ovat Kitin tapaan rennon täsmälliset rajatessaan liikeratoja.
Teoksen musiikista vastaa Trio Töykeistä tuttu pianisti Iiro Rantala, joka luo taidokkaalla ja soljuvalla soitollaan toimivan musiikillisen ilmapiirin. Pelkästään Rantalan soittoa voisi kuunnella pitkään, konserttimaisuudesta on tässä päästy eroon asettamalla Rantala selin yleisöön. Hän on enemmänkin kuin mykkäelokuvan henkiin herättävä säestäjä.
Hypyssä on lähes kaikki kohdallaan. Se tarjoaa hulluttelua ja surumielisyyttä, upeaa musiikkia ja erinomaisia tanssijoita sekä ripauksen komiikkaa ja akrobatiaa. Kitti osoittaa jälleen kerran kykynsä rakentaa toimiva kokonaisuus elinvoimaisilla liikesarjoilla, sen olematta tylsä tai ennalta arvattava. Hyppy ei ole kerronnallinen teos, se on enemmänkin eräänlainen mielentila, jota hallitsevat absurdit lait.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
Tanssiteos kuin perhonen
Hyppy oli valloittava ja kaunis, kuin perhonen. Tanssi pyrkii ilmavirran, musiikin, mukana ylöspäin ja alaspäin. Tanssi oli herkkää ja ah niin vähäeleistä, kuin kuunnellen yleisön reaktioita. Liikekieli on selkeästi tunnistettavaa Tommi Kittiä.
Koreografi Tommi Kitti on luonut kauniit, runolliset ja valloittavat tanssit. Tanssijat ovat erinomaisia. Vaikka tanssit eivät ole mies- tai naistanssijoille tehtyjä, loistivat Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio upeine hyppyineen esityksessä. Todella hauska osa oli kaitafilminomainen musta-valkomaailma ja siellä liikkuvat tanssijat. Ja hauskuudesta puheen ollen, se liikuteltava lavastus oli huippu! Naiset heiluivat ”seinällä” kummallisissa asennoissa tahdottomina tai valuivat kuin pikkulapset kelkkamäessä. Hervotonta!
Iiro Rantasen taiturimainen soitto on aina upeaa kuultavaa. Itse asiassa Tommi Kitti on antanut tilaa musiikille, sekä tässä Hypyssä, että aiemmin Pienen näyttämön jutussa. Musiikki on mukavasti toinen pääosan esittäjistä.
Tommi Kitin Hyppy-koreografiasta jää katsojalle taskuun valtava hyvänolon ja keveyden fiilis. Sellaista energiaa on mukava viedä omaan elämäänsä. En haluaisi analysoida Hyppyä enempää. Aamun auringon ensimmäiset auringonsäteet tai illan sininen hetki, eihän niitäkään selitetä sen kummemmin, niistä vain nautitaan.
Kunpa Tommi Kitin koreografioita näkisi myös jollakin isolla näyttämöllä, eilinenkin esitys oli loppuunmyyty!
Taru Tuhkanen, katsoja
