Sini Peura: Koukkuja varjosta valoon
Tanssitaiteen laitoksen opiskelijoiden tanssi tempoo niin vastustamattomasti, että yleisössä istuva vaihto-opiskelijakin kuiskii sen mukana ”Oh yeah. I like it, I like it…”. Lue
Karoliina Yli-Honko: Nuorta intoa ja voimaa
Teatterikorkeakoulun eri vaiheissa olevat tanssijaopiskelijat näyttivät kyntensä paljon huomiota saaneissa teoksissa. Lue
Kuvat: Laura Vuoma
Huukit
Koreografia: Tero Saarinen
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Valosuunnittelijan assistentti: Hanna Käyhkö/VÄS
Pukusuunnittelu, maskit ja kampaukset: Terttu Torkkola
Äänisuunnittelu: Matti Kemppainen
Harjoittajat Henrikki Heikkilä ja Sini Länsivuori
Esiintyjät: Kolmannen vuosikurssin tanssiopiskelijat Unna Kitti, Elina Kivioja, Leila Kourkia, Veli Lehtovaara, Laura Norppa, Kati Punkeri, Jenna Ringell, Saara Töyrylä, Panu Varstala, Laura Vesterinen, Aino Voutilainen ja Mikko Paloniemi (maisteriopisk.)
Keväästä talveen
Koreografia: Marjo Kuusela
Musiikki: Astor Piazzolla: Vuodenajat
Valosuunnittelu: Antti Rehtijärvi/VÄS
Puvustus: Kati Rantalainen
Lavastus: Marjo Kuusela, Antti Rehtijärvi
Esiintyjät: Toisen vuosikurssin tanssiopiskelijat Saara Junttila, Natasha Lommi, Pekka Louhio, Mika Raitanen, Pälvi Salminen, Katja-Maria Taavitsainen, Jukka Tarvainen
Teosten yhteinen ensi-ilta 18.1.2006, Teatterikorkeakoulu, Helsinki
Koukkuja varjosta valoon
Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitoksen kahden tanssiteoksen illassa on hienoja aineksia. Tero Saarisen Huukit on teos 3. vuosikurssin tanssinopiskelijoille, ja vähänkin Saarisen teoksia nähnyt tunnistaa hyvin pian liikekielen, jota Sini Länsivuori ja Henrikki Heikkilä ovat opiskelijoille harjoittaneet.
Alkukohtauksen tragikoomisuus tehoaa. Ryhmän maskottimainen hahmo kähisee epätoivoista yksinäisyyttään ja ilmeikäs esitys irrottaa yleisöstä heti alkuun naurun pyrähdyksiä. Mikki Kuntun kelmeässä valokiilassa piirtyy oleellinen asetelma; yksilö ja takana kiihtyvää rytmiä huokaava yhteisö. Näillä elementeillä teos kulkee kohtauksesta ja kuvasta toiseen, esitellen yksitellen ryhmän kurjimuksia ja opiskelijoiden taitoja, sillä kyseessä on kandidaattitutkintoa suorittavien opiskelijoiden opinnäytteen taiteellinen osa.
12 tanssijaa rokkaavat, rienaavat ja raatelevat riivatusti. Yhteisön hahmot ovat riippuvaisia toisistaan, se ylläpitää intensiivistä liikettä sisään – ulos, kohti – pois. Ryhmä kuljettaa koko ajan uusia koukkuja ja kiihtyviä rytmejä. Teoksessa kuullaan vahvaa musiikkia, loistavan huonoa laulamista ja runoutta, joka saattaa yhteisön sokeaan hurmokseen ja huvittaa yleisöä. Silti useat runot eivät oikein istu teokseen, varsinkaan mikrofoniin puhuttuna. Eino Leino on ihan hyvä idea kokeiltavaksi, mutta kunpa siitä olisi raaskittu luopua. Sen sijaan voimapaperi on hieno elementti; rikkoutuva materiaali ja fyysisesti vahva ääni, josta tulee oudolla tavalla vilu. Paperi kiusaa ja aplodeeraa tanssijoiden käsissä, se ei rikkoudu, vaikka kuinka hakkaisi. Rypistyneillä papereilla kruunatun tanssijan tähtihetki on kauhuelokuvallinen; katsojalla on julma rooli yleisönä, jonka eteen viskatun yksilön fantasiat paljastetaan ja sitten raadellaan.
Yhteisön kiihottava rytmi liimaa Saarisen ryhmän repertoaarista kootut kohtaukset omaksi kokonaisuudeksi. Nostatukset ja suvantovaiheet ovat linjassaan, tosin joidenkin tanssijoiden osuudet ovat liian pitkiä liitoksia tai muuten vaan epäuskottavia ”tanssivuoroja”. Teos on opiskelijalle vaativa haaste, he selviytyvät siitä hyvin. Erityisesti muutaman tanssinopiskelijan taito ja tyyli sopivat Saarisen teokseen.
Välillä 12 tanssijaa ahmii liikaa tilaa itselleen, kuvat ja kohtaukset ovat täyteen ahdettuja. Joukosta tulee muodoton massa liikkeen ja valon luonteelle liian pienessä tilassa. Opiskelijoiden keskenään erilainen liikkeen laatu tekee kokonaisuudesta hieman sekavan, mutta tanssi tempoo niin vastustamattomasti, että yleisössä istuva vaihto-opiskelijakin kuiskii sen mukana ”Oh yeah. I like it, I like it…”.
______________
Huukit- teoksesta siirtyminen Keväästä talveen on huima, se hämmentää ja ihastuttaakin. Marjo Kuuselan koreografiassa mittasuhteet ovat jotain aivan muuta. Maailmaa katsellaan ja tunnustellaan, tanssija on käpertynyt lähelle itseään. Kun sydän särkyy, lattiaan piirretään puolikasta sydäntä.
Teos on 2. vuosikurssin opiskelijoille ensimmäinen varsinainen tanssiteos, ja siinä on alusta asti miellyttävää eheyttä. Keväästä talveen perustuu Astor Piazzollan sävellykseen Vuodenajat. On selvää, että juuri musiikki luo kokonaisuudelle vahvat kehykset.
Kyynistä katsojaa teoksen aihepiiri ja paljon käytetty musiikki saattaa arveluttaa, mutta onneksi nähdystä ei saa itsestäänselvyyksiä ja märehdittyä tarinaa tekemälläkään. Neljä naista ja kolme miestä, rakkaus, vapaus, koti ja kaipuu. Lopputulos on vilpitön ja valoisa kuvaelma naisten ja miesten tunnelmista eri vuodenaikoina.
Pelkistetty puvustus tulkitsee hienosti elämää, jossa kaikki on päällisin puolin hillittyä, hiukset huoliteltu ja leningin viskoosi rypytön. Onneksi tango liikuttaa tunteita!
Puvustus ja lavastus muuntuu ajan kuluessa. Neljä levyä toimivat lattialla rajoittavina alueina, pesinä, josta hypätä vapaaksi. Levyt ovat kuin pieniä pelikenttiä tai näyttämöitä, jotka nostetaan yksitellen, ajan kuluessa pystyyn, seinäksi tai ikkunaksi. Katsoja itse valitsee minkä kodin ikkunasta haluaa katsoa sisään – ja se kyyninen katsoja nähköön nukkekodin vankeineen, sodan, aviopetoksen jne… Tanssi kuljettaa aikaa ja tunnelmia keveästi, mukana on sopivasti huumoria ja intohimoa, jota musiikki tosin vaatisi vieläkin enemmän. Tanssi tuntuu juuri sopivalta tälle ryhmälle. Koreografi ja tanssijat ovat tehneet teoksen kauniisti yhdeksi.
Sini Peura
Tanssin katsoja
Nuorta intoa ja voimaa
Marjo Kuuselan koreografiassa Keväästä talveen tanssivat ensimmäisessä varsinaisessa tanssiteoksessaan toisen vuosikurssin opiskelijat. Teos perustuu Astor Piazzollan Vuodenajat-sävellykseen, joka säestää teosta nauhalta.
Näyttämöllä vallitsee kaurismäkimainen tunnelma murretuissa väreissä ja harmaan sävyissä. Teoksen visuaalinen maailma toimii suurimman osan ajasta voimakkaana kontrastina musiikin tunnelmoinnille. Toisaalta silta osien välillä saattaa muodostua musiikin kautta, tangonhan sanotaan yhdistävän suomalaiset ja argentiinalaiset. Vastakkainasettelua luodaan ryhmittelemällä kolme miestanssijaa ja neljä naistanssijaa erilaisiin kohtaamisiin.
Keväästä talveen tuntuu hieman hajanaiselta ja liian pitkältä kokonaisuudelta. Nuoret tanssijat loistavat nopeissa aksenteissa ja hypyissä, mutta hitaammat ja pidemmät liikkeet kaipaavat vielä hiontaa. Ilmaisullisesti tanssijat vaikuttavat kevyiltä ja hieman epävarmoilta, mutta nuorille opiskelijoille tämä on täysin ymmärrettävää.
Esityksellään pääsivät loistamaan pidemmälle edenneet tanssinopiskelijat. Tero Saarisen koreografia Huukit toimi tanssijoiden kandidaatin opinnäytteen taiteellisena osana. Saarinen on tehnyt koreografian omalla tunnistettavalla liikekielellään ja tyylillään, mutta teos onnistuu silti yllättämään.
Huukit on myyttinen ja tummasävyinen esitys, joka vaihtelee meditatiivisesta toistosta rajuun toimintaan. Tanssijat muodostavat ikään kuin heimon omalaatuisen runonlaulajan ympärille. Teksti on hyvin upotettu osaksi teosta ja liikkeitä. Esimerkiksi sana ääneti hälvenee tavuiksi ja liikkeen mukana syntyneiksi äänteiksi. Ilmaisu ja liikkeen laatu on sulavaa ja hyvin sisäistettyä.
Tuntuu, että Saarinen on päässyt myös hieman leikittelemään ja kokeilemaan myös totutusta poikkeavia ideoita. Suosion ihanuuteen ja kamaluuteen viittaa selkeästi tanssijan saartaminen ja paperitutun repiminen eläimellisesti kappaleiksi. Jokainen haluaa päästä osaksi toisen suosiota ja riipiä siitä myös palanen itselleen. Vaikuttavinta teoksessa on loppu, etenkin rytmikäs tanssi paperin kahinassa.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
