Huu Haukka Haukkaan lähti liikkeelle hersyvän hauskasti ja raikkaasti mutta kompastui ylipitkiin kohtauksiin.
Iso pala haukattavaksi
On pakko sanoa, että Huu Haukka Haukkaan -tanssiteoksen parasta antia oli käsiohjelma, joka oli taiteltu kirpun (tai mikä sen koulussa taitellun paperipelin nimi olikaan?) muotoon. Käsiohjelman teksteillä oli hauska leikitellä ennen esitystä samalla, kun istui Zodiakin odotustilassa aamutossut jalassa ja arvuutteli, miksi tällä kertaa ennen esitystä riisutaan kengät pois jaloista. Miksi käsiohjelmia ei voisi useamminkin tehdä perinteisestä poikkeavaan muotoon?
Itse esitys alkoi tanssijoiden esitelmällä siitä, mitä tuleman pitää. He lupasivat muun muassa, ettei alastomia tanssijoita tässä esityksessä nähdä. Samassa lavalle asteli alaston nainen, ja paikalla ollut koululaisporukka kihersi.
Ilmiselvä tarkoitus oli naljailla alastomuuden trendille, jota − iloksemme ja suruksemme − on nykyisin vähän joka esityksessä. Mutta kritiikki puraisi kuitenkin omasta nilkasta − alastomuuskohtaus mikä alastomuuskohtaus, taas se sieltä tuli. Voiko alastomuudella kritisoida alastomuutta? Entä, jos kerrankin alastoman naisen tilalla olisi ollut vaikka täyspitkään kaapuun puettu munkki?
Vähän puuduttavan ja pikkunäppärän alun jälkeen teos lähti liikkeelle hersyvän hauskasti. Tanssijat Sampo Kerola, Petri Kauppinen, Outi Markkanen ja Elena Ruuskanen hurmasivat yleisön sopivasti vinksahtaneella, raikkaan pirteällä liikehdinnällään. He ottivat kontaktia yleisöön rohkeasti katsomalla yksittäisiä katsojia läpitunkevan voimallisesti suoraan silmiin ja tulemalla lähes iholle. Tanssijoiden katsekontakti yleisöön oli aluksi jopa pelottava. Sitä oikein säpsähti, kun katsottava katsoikin takaisin. Kaikessa läpitunkevuudessaan se olikin ehdottomasti esityksen parhaita tehokeinoja.
Teoksen läpi kulkeneella totuus vai tehtävä -leikillä saatiin yleisökin mukaan esitykseen. Välillä kysymys vei vauhdikkaaseen ilotteluun, välillä pudottiin syvälle synkkiin sielun maisemiin. Ja sitten toisteltiin h-kirjaimella alkavia sanoja.
Idea oli hyvä, ja siinä oli kaikki potentiaali loistavaan lopputulokseen. Mutta usein kohtaukset venyivät liian pitkiksi ja teos muuttui puuroksi, josta alun raikkaus ja hulvattomuus pikkuhiljaa katosi. Tilalle tuli rauhaton, rikkonainen tunnelma. Draaman kaari tuntui lysähtävän teoksen puolivälissä, eikä se oikein sieltä enää noussut.
Pisteitä on kuitenkin annettava yleisötyökohtaukselle. Kun hulvaton ”hirvilauma” valtasi lavan ja antautui täysillä teoksen tunnelmaan, tuli selväksi, miten paljon trendikäs yleisötyö ja amatöörien lavalle mukaan ottaminen voi antaa koreografialle, tanssijoille ja ihmisille itselleen mutta myös yleisöllä. Ei siinä muuta voinut kuin ihailla.
Tiia Lappalainen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja intohimoinen tanssin katsoja ja harrastaja.
