Tanssitaiteilijat Maija Hoisko ja Diina Bukareva katsovat esityksiä Tanssivirtaa Tampereella -festivaalilla ja keskustelevat niistä. Litteroidut keskustelut julkaistaan Liikekieli.comissa. Laura Koistisen teos Speakin of oli vuorossa lauantaina.
Maija: Mua häiritsi, tai toisaalta se oli huvittavaa, kun mun vieressä istu mies, jonka oli ihan hirveen vaikee keskittyy. Se vääntelehti koko ajan, huokaili koko ajan. Olis ollu hienoo toisaalta saada se sinne lavalle sellaseks duettopariks siihen esitykseen.
Diina: Kyllähän niitä huokauksia kuulu muutenkin yleisöstä aina välillä: jaa-ha, joku huokaili. Mutta ehkä toi korosti, just se hiljasuus ja semmone, et tavallaan piti keskittyy kauheesti. Tuntu, et aika moni katsomossa ei ollu ihan siinä muudissa.
M: Tossa teoksessa tykkäsin eniten siitä ekasta osiosta. Ekassa osiossa se liikekieli oli kiinnostavaa ja sitten just ne pienet toisteiset liikkeet… ja kun se mies vääntelehti siinä mun vieressä niin se oli jotenki… No, mä olin lukenu etukäteen mitä tästä biisistä sanottiin: ”Soolossa käyvät keskustelua juuri tässä hetkessä tanssija ja yleisö ja tanssija ja liike.”. Kun se mies vääntelehti siinä mun vieressä…
D: …niin keskustelu tapahtu.
M: Siinä oli pieni hieno hetki.
D: Siinä alussa mä tykkäsin tosi paljon siitä, että se oli tosi herkkää se fyysisyys ja ei mitenkään selvästi määrättyy vaan just, et tapahtu tosi paljon detaljeja, pieniä yksityiskohtia ja erilaisia yksityiskohtia. Sitä oli mielenkiintoista seurata… Sitä äänimaisemaa mä jäin miettimään. Se hämäs mua jotenki. Mulle tuli fiilis, et mun tarvis nyt nähdä tässä jonkun näkönen estetiikka.
M: Se äänimaailma oli ärsyttävä, jos mä oon ihan rehellinen. Mä jopa mietin, että olisin halunnut nähdä ton teoksen hiljasuudessa. Äänisuunnittelu vei sen aivan ihmeellisiin suuntiin. Siitä tuli sen äänen kanssa tosi pateettinen, enkä tiedä oliko se tarkotus… tai ylipäätään toi liittyy, mikä oli ton teoksen ongelma: teoksen kokonaisdramaturgia. Miks valitaan tiettyjä asioita? Ja varsinkin suhteessa tähän etukäteisinfoon, mitä annetaan teoksesta.
D: Mulle se kokonaisuus hajos jollakin tavalla.
M: Et jotenki tarkempaa otetta… Miks valitaan tiettyjä asioita? Miks valitaan viinilasi, jossa on vettä? Ne on mun mielestä isoja kysymyksiä tommosessa teoksessa. Ehkä sitä oli mietitty, mutta…
D: …se ei auennu. Samaten, minkä takia alussa oli herkkää kinesteettistä asiaa ja sit yhtäkkiä ruvettiin tupeeraamaan tukkaa erittäin tietynlaisessa muudissa, esittävässä muudissa.
M: Ehkä siinä haettiin niitä esittämisen eri tasoja.
D: Mut se oli tosi selvä leikkaus liikekielessä ja sit lopuks se palas taas siihen hienovaraseen liikkeeseen. Mut siinä, oliko se nyt Bachia vai jotain muuta Bachin aikasta, se lopun äänimaisema, se toimi.
M: Joo. Tää on nyt tietty kiva lähtee ajattelemaan tällee ”et olisin kyl tehny”-tyyppisesti, mutta se koko teos ei olis ehkä kaivannu mitään muuta musiikkia kuin sen yhden musiikin. Ne musiikkivalinnat, varsinkin se missä oli tekstii, se biisi oli niin tårta på tårta. Ne oli hämmentäviä.
D: Oli.
M: Koska ne oli hirveen pateettisuuteen…
D: Aika ohjaavia. Tietynlaiseen esteettiseen tulkintaan ohjaavia.
M: Toivo, että olis jopa uskallettu olla vaan hiljasuudessa. Mihin niitä tarvittiin? Teoksen teema on tämmönen, niin mihin me tarvitaan tätä alleviivaavaa tai voimakkaasti tiettyyn suuntaa vievää äänimaailmaa?
D: Mua aina hämää verkkarit lavalla tai treenihousut tai jumppahousut tai mitkä tahansa tuulihousut, joilla tanssitaan näyttämöllä. Tuntuu, et se on semmone helppo: kun ei nyt muutakaan keksitty.
M: Tossa oli kuitenkin niin paljon loppupeleissä sellasta teatraalista kerrosta. Esimerkiksi se asuvalinta ei kaikelta osin ainakaan…
D: …ollu siinä linjassa.
M: Esimerkiksi äänisuunnittelu, johon on valittu noin johdattelevia musiikkeja. Se ei oo suhteessa esiintyjän…
D: …habitukseen.
M: Ei jääty yleisökeskustelun loppuun asti, mutta olis ehkä ollu mielenkiintoista kysyä, kuinka paljon he oli miettiny niitä valintoja: just se viinilasi tai asu tai musiikit vai oliko ne enemmän instant-valintoja.
D: Nääkin sano Kyytisen tapaan, et lähettiin tekemään jotain ja tuli jotain. Tossakin tavallaan näky se.
M: Jääkö se sitten keskiuomaan? Kun ei olla valittu mitään, niin ei voida tehdä mitään vastaankaan… ei voida tehdä omaa valintaa vastaan eikä myöskään sinne suuntaan. Sillon se jää harmaaseen alueeseen, missä mikään idea ei kirkastu.
D: Varmaan.
M: Ainakin itse mietin, et jos valitsen aiheen, voihan se olla tutkimuksellinenkin se aihe. Pitääkö sillon löytää joku väittämä?
D: Se olis ihan hyvin voinu pysyy siinä herkässä, tai siinä liikkumisen tyylissä, mikä se oli aluks ja vetää sillä vaan se 40 minuttii täyteen. Ei se olis kaivannu sen enempää.
M: Ei oliskaan. Se oli se herkku siinä… Mä oon vaan kiinni tässä esittelytekstissä, että ”käsitellään merkityksellisyyttä eri näkökulmista”.
D: No, ei siinä ollu ku pari näkökulmaa ensinnäkin ja siis merkityksiä…
M: ”Asioiden tärkeyksistä ja epätärkeyksistä”. No, jos tän tekstin kautta tarkastelee, niin kaikki on mahdollista. Tää on liian… ehkä on edetty epämääräisesti ja lopputulos oli epämääräinen.
D: Toi on yleisesti ottaen tanssitaiteessa tommonen, et tehään jotain ja sit pistetään joku kuvaileva suunnilleen sinne päin oleva teksti päälle. Tässä tapauksessa mä luen sen tämmösenä tilanteena, et joo, apurahahakemukseen pari lausetta, että näyttää kivalta.
M: Mun mielestä voi tutkii asioita.
D: Joo ja sitä tossa oli kyllä fyysisellä tasolla.
M: Mutta he ei ole itekään määrittänyt kauheen tarkasti, että mitä he tutkii. Se oli ongelma. Eli silloin kaikki on mahollista, mut mikään ei oo loppujen lopuks perusteltuu.
D: Tossa oli kyllä joku fyysinen aiherajaus selvästi. Voi olla, että se tapahtu vaan sen tanssijan tekemisen kautta tai sen kautta millä tavalla tanssija tulkitsi liikettä.
M: Liikekieli oli erittäin mielenkiintoista. Kaikki, vaikka tää on aika klassinen tää ylävartalon heilutus…
D: …mossaus..
M: …mutta se toimii aina. Se on aina mielenkiintoista ja Vera on tosi taitava tanssija. Ne liikkeelliset asiat, mitä siellä oli, oli mielenkiintoisia… ja toimi, mut mikään muu ei sit tuntu toimivankaan. Mietin esimerkiks sitä tekstikohtaa.
D: Se tekstikohta oli semmonen, et mun oli hankala pysyy hereillä. Sillo kun se meni makuulle, tuli ihan lukion historian tunnit mieleen, kun skarppaa kauheesti, et pysyy pystyssä, mut ei vaan pysty. Sinänsä ei voi syyttää materiaalii tai sitä, mitä sieltä tulee, koska ihan mielenkiintoista olis katsoo, mut ei se vaan onnistu.
M: Mulle tuli siinä, ja ehkä jossain muussakin kohdassa, semmone päiväkirjamaisuus. Nyt mä katon lavalla jonkun päiväkirjaa, mitä mä en ehkä haluais kattoo. Vähän kun iteki on kirjottanu päiväkirjaan jotain, niin se on noloo lukea niitä jälkikäteen. Siinä tuli ehkä vähän vaivautunu olo. Mä en tiedä mikä siitä kohtauksesta teki niin pateettisen?
D: Se patettisuus lähti siitä tavasta tupeerata tukkaa. Siinä putos joku.
M: Joo ja siinä tekstikohtauksessa soi Robbie Williamsin esittämä ”Mack the Knife”. Se oli myöskin äänimaailmallisesti hyvin omituinen valinta, että mitä tässä nyt haetaan. Esitetäänkö tässä nyt jotain luomisen tuskaa? Se oli vaivaannuttava kohtaus. Vai liikutaanko vaan genressä, että on pakko puhua mikkiin jossain vaiheessa?
D: Lopussa oli se kohta, jossa valot oli puolikaaressa… ensinnäkin se verho, joka roikku siellä alhaalla tangon päällä, se oli hyvä juttu. Harvemmin näkee niitä ripustustankoja roikkumassa keskellä näyttämöö. Se oli mielenkiintoinen. Tila toimi eri tavalla sen takia. Tavallaan takana jatku jotain ja näky tiiliseinää. Sit ku se nostettiin, palattiin taas vanhaan tylsään osastoon… ja sit oli ne lamput siinä puolikaaressa ja tanssija liikku. Se oli ihan Russel Maliphantin soolo. Paitsi, et Maliphant tekee sen hiukan paremmin. Koko soolon idea on, siis sehän on ihan vanha juttu. Siinä on monta lamppuu ja hän tanssii ja valosuunnittelija on pistäny lamput päälle ja pois tietyssä järjestyksessä. Siitä projisoituu eri näkösiä kuvia ja sit ne liikkuu ja hyppii eri tavalla. Se on ihan tykkii. Sit tässä oli samankaltainen kohtaus ja se kesti pari minuuttia ja varjokuvat oli laimeita. Se jäi kyseenalasieksi. Olis voinu viedä pidemmälle.
M: Olis ollu mielenkiintoista kuulla enemmän siitä, miten paljon he on työstäny asioita. Tietenki tää oli heidän ensi-ilta ja oltiin yhtäkkiä hypätty perinteiseen teatteritilaan. Mitkä valinnat oli semmosii, että työryhmäkin näki ne vasta ensimmäistä kertaa, että toimiiko vai eikö toimi. Tuli semmonen vaikutelma.
D: Mulle tuli kanssa, että osa ratkaisuista oli tehty ihan tänään.
M: Asiathan voi olla keskeneräisiä, mutta niinku Roininenkin siinä sanoi, tässä oli ehkä tavoteltu jotain keskeneräisyyttä, mutta lopputulos oli hirveen setattu tai se oli laitettu sellaseen muotoon. Vaikutelma oli, että kaikella on tarkka merkitys, mutta ne merkitykset ei vaan auennu.
D: Niistä oli vaikee nähdä, missä suhteessa ne oli toisiinsa myöskin.
M: Siinä oli hirveesti sellasii irrallisii elementtejä: okei nyt on takki, kynttilälamppu, viinilasi, tupeerataan tukkaa…
D: Sen takii se jää mulle hajanaiseksi koko setti.
M: …siellä oli tämmösii heittoja.
D: Ja sit: tämä biisi, mikki, varjokuvat, roudaustauko keskellä.
M: Juuri se kysymys: ”Miksi?”
D: Ja yhtälailla ne lamput siinä lopussa ihan niiku se äänimaisemakin.
M: Ehkä se teoksen kokonaisdramaturgia… tuntu, että sitä ei ollu millään tasolla.
D: Nyt mä pystyn sanomaan, että se on mulle hajanainen, mutta onko se siitä, että mä en vielä nää sitä kokonaislinjaa. Vai olisko siinä joku vai eiks siinä vaan oo?
M: Joo. Kyllä sen huomaa, kun on näitä keskusteluja käyny ja kirjottanu ylös niitä, niin miettii, enks mä oo tajunnu tai ajatellut tota asiaa tossa tai tajunnu… Jos kirjottais perinteistä teoskritiikkiä varmaa pohtis hetken ja sit sä ehkä näät sieltä jotain tai et nää.
D: Ja sit alkaa hahmottuu kokonaisuuksia, kun rupeaa kirjaan ylös niitä asioita. Tällee kun juttelee, niin ei muista itekään mitä on lätissy.
M: Niin. Se on ihan totta… on tässä käsiohjelmassa ”demonstraatiomainen”. Toi oli se ongelma, että se loppumuoto ei ollu demonstraatiomainen.
D: Ei.
M: Se oli hyvin teatterillinen ja iso osa siitä tuli siitä äänimaailmasta, jos se olis ollu hiljaisuudessa, se olis ollu paljon demonstraatiomaisempi.
D: En myöskään esiintyjän olemuksessa nähnyt demonstraatiomaisuutta.
M: Ehkä häivähdys siinä alussa.
D: Mä laittaisin kuitenkin aika paljon esiintyjälle tehtäväksi ton demonstraatiomaisuuden tai sen toteutumisen.
M: Mutta jos sua ohjataan tiettyyn suuntaan… Ehkä tää on heille itselleen esitys esityksen tekemisestä, mutta katsojalle tää oli just tosi setattu. Tai ehkä keinot mitä siinä käytettiin: siirrellään lamppuja. Ne on niin käytettyjä, että niistä on jo tullut tunnettuja teoselementtejä, mitä käytetään paljon. Sillon se ei enää tue tota ajatusta… ”Tuottavat erilaisia olemisen ja ilmaisun tapoja”. Tää on juuri se, mitä ei tapahtunu.
D: Joo, ei. Pari oli semmosta eri esittämisen tapaa.
M: Tää on tietty tosi raakaa. Sä oot just kattonu esityksen ja sit sä alat tavaa tätä teosesittelyy, mutta tää on ylipäätään osa-alue, missä pitäisi olla paljon tarkempi meidän alalla.
D: Joo.
M: Sitten ei ennemmin mitään…
D: Taikka vaan yhellä lauseella.
M: Tää on monelle ihmiselle, joka ei käy kattoon tanssia, tää on se ohjenuora katsomiseen.
D: Ja sitten tulee fiilis, että vitsi, mä en tajunnut tosta esityksestä mitään, kun ei nää yhteyttä… tai odotukset, mitä tommosen esittelytekstin perusteella itselleen asettaa katsojana, ei tuukkaan täyteen. Totta kai sitä on hankala kattoo.
Maija Hoisko ja Diina Bukareva
Maija Hoisko on tamperelainen tanssitaiteilija. Diina Bukareva työskentelee tanssin parissa esiintyjänä, koreografina ja opettajana ja asuu tällä hetkellä Tampereella.
Speaking of Tanssivirtaa-festivaalin ohjelmistossa 23.5.2015 Hällä-näyttämöllä, Tampereella
Koreografia: Laura Koistinen
Tanssi: Vera Tegelman
Äänisuunnittelu: Saku Koistinen
Valosuunnittelu: Mika Haaranen
