Juha Harjunpää: Mielikuvat maisemana
Jyrki Karttusen Human Imitations on monipuolinen teos, jonka juoni etenee taidokkaasti tapahtumasta toiseen.
Kuva: Ninna Lindström
Human Imitations
Koreografia: Jyrki Karttunen
Äänisuunnittelu: Jukka Huitila, Jyrki Karttunen
Musiikki: Kooste noin 15 musiikkiesityksestä, äänite
Lavastus- ja valosuunnittelu: Jukka Huitila
Pukujen toteutus: Karoliina Koiso-Kanttila, Tiina Pollari
Esiintyjät: Jukka Huitila, Jyrki Karttunen, Akseli Kaukoranta, Carl Knif, Antti Seppänen
Tuotanto: Nomadi-tuotanto
Aleksanteri tanssii -festivaali
Aleksanterin teatteri, Helsinki 10.2.2007
Lue myös Liikekieli.comin aiemmat arviot teoksen esityksistä Kuopiossa ja Helsingissä.
Mielikuvat maisemana
Human Imitations on yllättävän interaktiivinen teos huolimatta siitä, että katsojat saivat pysyä rauhassa roolissaan ja esiintyjät näyttämöllä. Heti ensi minuuteilla jaettiin yhteinen huoli ja nolous. Näytti siltä, että musiikki ei lähtenytkään tietokoneelta käyntiin. Teoksen edetessä korostui esiintyjien ilmeiden voimakas vaikuttavuus tanssiteoksen tulkinnassa. Katsojaa vietiin niillä tehokkaasti esitykseen sisään.
Teos tarjosi monipuolisen sisällön ja ”käsikirjoitus” eteni mielenkiintoisesti. Musiikki alkua lukuun ottamatta otti tunnelmaltaan esityksen siivilleen. Esitys loi illuusioissaan satiirisia ja jopa paradoksaalisia tunnelmia katsojassa. Ajoittain mentiin sivuuttaen kabareeta. Hauska hetken episodi oli Paul Lightfoot & Sol León (Nederlands Dans Theater) -tyylinen koreografinen ilottelu.
Tanssiteatterin tulkinnassa Carl Knif vei osuutensa lähes ilmeettömän yksinkertaisen rooli-minänsä vauhdittamana mainiosti läpi. Oli hieno seurata hänen tulkintansa ja tanssin varmuutta.
Akseli Kaukoranta piti yleisöön hyvin suoran otteen ja Jyrki Karttunen oli kuin olikin ryhmän kokoava voima. Tanssillisesti kohtaukset, jopa ilman musiikkia, olivat pääsääntöisesti hyvin harjoitettuja ja mielenkiintoista katsottavaa. Teatterin ja tanssin suhde oli toimiva.
Valojen käyttö ylti ajoittain jopa ainutlaatuisiin kohtauksiin, mutta välillä pudottiin mitäänsanomattomuuteen. Kokonaisuus oli kuitenkin toimiva. Edessä kehikkona ollut lamppurivistö kieltämättä häiritsi näkyvyyttä lavalle, muttei kuitenkaan häirinnyt niin paljon kuin katsomossa itkevä lapsi näytöksen alussa. Lapsen itkun tarkoitus on herättää aikuisen huomio itseensä ja se kyllä toimi tässäkin tapauksessa. Puvut tukivat teoksen hahmoja pääosin, mutta eivät muuten olleet teoksen tason mukaisia.
Näyttämön halki liitämisen toteutuksessa oli aistittavissa satiiria teatterien näyttämötekniikalle, mikä toimikin hyvin. Näyttämöä käytettiin laaja-alaisesti ja tapahtumien keskipisteet vaihtelivat luontevasti koko näyttämän alueella. Kokonaisuutena teoksen vahvinta antia oli koreografian juoni, joka taidokkaasti eteni tapahtumasta toiseen.
Juha Harjunpää
Kirjoittaja on siirtynyt tanssin ystäväksi Suomen Kansallisoopperan Alminsalin näyttämön kautta koreografi Sami Saikkosen ohjauksessa herra Greenin tanssiroolissa Jailhouse Rockin uusintaesityksessä 2006. Hän on myös erikoistunut neljän vuoden ajan ”kännykkäkriitikkona”; lähettäen tuoreeltaan ensi-illan nähtyään arvosteluja 20-30 teatterin ystävälle ja harrastajalle. Ammatiltaan kirjoittaja on meriupseeri.
