Hiihtoa iholla – Skiing on Skin 2009, osa 1

Kansainvälinen kontakti-improvisaatiofestivaali Fiskarsin Kisakeskuksessa antoi mahdollisuuden keskittyä viikoksi vain tanssimiseen. Toista kertaa järjestettävän festivaalin sana oli kiirinyt maailmalle ja niinpä sadasta osaanottajasta noin kahdeksankymmentä oli saapunut Suomen ulkopuolelta. Talviset olosuhteet tekivät viikosta erityisen etenkin lumeen tottumattomille.


Kontakti-improvisaation lasketaan syntyneen vuonna 1972, kun yhdysvaltalainen Steve Paxton alkoi yhdessä oppilaidensa ja muiden tanssijoiden kanssa kehittää tanssia, joka ei perustu koreografioituun liikemateriaaliin vaan tanssijoiden väliseen fyysiseen dialogiin. Näin kehittyi uusi tanssin muoto, jossa liike syntyy kosketuksen ja painon aistimuksista. Koskettaminen ja painon jakaminen, itsen ja muiden kohtaaminen ikään kuin erilaisina kappaleina tilassa loi kokemuksen maailmasta, joka ei jakautunut enää hierarkkisiin, valmiiksi määriteltyihin roolisuhteisiin. Kontakti-improvisaatiofestivaaleilla tanssijat kokoontuvat eri puolilta maailmaa tanssimaan yhdessä sekä ohjatusti workshopeissa ja intensiiveissä että vapaasti jameissa.

Saavuimme Kisakeskukseen Karjaan asemalta bussilla, jo junassa tapasin paljon tuttuja ja matka sujui leppoisissa tunnelmissa. Olin koettanut puhdistaa mieleni turhista odotuksista, sillä ensimmäinen S.O.S.-festivaali oli itselleni todella mieleenpainuva kokemus. Nyt kun palasin takaisin samaan paikkaan samaan aikaan vuodesta, koetin pitää mielessä että kokemus tulisi todennäköisesti olemaan hyvin erilainen. Sadan ihmisen joukossa oli toki paljon tuttuja naamoja viime vuodelta ja muilta festivaaleilta, mutta yhtä paljon seassa vilisi myös uusia kasvoja. Ja tanssin reitit ovat aina tuntemattomat…

Maanantai-ilta jatkui asettumisella “koteihin”, asumukseni oli rivitalossa Rexilässä, jossa meitä oli yhteensä kuusi kappaletta. Huoneistoomme kuului omien huoneiden lisäksi sauna, keittiö ja olohuone, joista kahdessa jälkimmäisessä en tainnut oleilla kertaakaan viikon aikana. Saunassa sen sijaan tuli vietettyä lukuisia hetkiä.

Kotiutumisen jälkeen vuorossa oli päivällinen, ruoka oli yhtä hyvää kuin viime vuonnakin, joten tämänkin viikon aikana oli hyvät olosuhteet keskittyä elämän kahteen perusasiaan, syömiseen ja tanssimiseen. Ruoan jälkeen olikin aika siirtyä siihen jälkimmäiseen, eli ohjelmassa oli festivaalin avausrituaalin jälkeen ensimmäiset jamit eli “vapaat tanssit”. Jameissa voi tanssia yksin tai kaksin tai ihan millä kokoonpanolla huvittaa tai sitten voi vain keskittyä juttelemiseen tilan reunoilla ja tanssien katseluun. Niin kuin olisi coctail partyillä, joissa ihmiset keskustelevat kehonkielellä, kertovat välillä jotain itsestään ja historiastaan, välillä keskustelun painopiste ajautuu enemmän ympäristöön.

Festivaalin alussa kun integroituminen on vielä kesken, tykkään juosta ensimmäisissä jameissa tilassa. Ihmiset ja tilanteet vilisevät silmien ohitse samalla tavalla kuin sillä hetkellä mielessäni nuo kaikki uudet kasvot ja uusi miljöö. Ja juostessa minun on pakko huomioida myös itseni, hengitän, väistelen, tunnen jalkapohjien rullauksen, ilmavirran hiuksissani ja vaatteissani.

Jamit jatkuivat pitkälle yöhön, itse lähdin puolen yön aikaan kotiin nukkumaan. Ennen nukahtamista mietin vielä kotia, saapumista sinne, integroitumista, ihmisiä jotka luovat kodin, liikettä joka tuottaa kodin. Jollain tapaa koti on myös kiireettömyyttä, huolehtemisesta vapaa paikka, suoja, rauhan tyyssija. Tanssiminen ja elämä tuntuivat etenkin nyt olevan täysin toisiinsa vertautuvia tapahtumia, tunsin että tulisin oppimaan tällä viikolla niistä molemmista paljon lisää.

Ja eipä mennytkään monta tuntia kun jouduin oppimaan niistä molemmista aimo annoksen. Aamuvenyttely kylmällä lattialla ja edellisten päivien runsas tanssiminen yhdistettynä rinkka selässä juoksemiseen (kyllä minulle tuli kiire junaan…) ja vieraassa sängyssä nukkumiseen eivät olleet mikään paras kombinaatio. Niskani sanoi “krunts”. Tämän rusahdusäänen jälkeen pari päivää menivätkin ihan eri tunnelmissa mihin olin festivaaleilla tottunut. Rusahduksesta nimittäin seurasivat yläselän kivut ja armoton päänsärky.

Kuvat: Öjvind Diderichsen

Kirjoittaja on opiskellut mm. Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa käsikirjoittamista ja elokuvaohjausta. Hän työskentelee pääasiallisesti liikkeen kanssa, toimiii pilatesohjaajana,tanssijana ja koreografina.