Hetkessä olemisen kauneutta ja karismaa

Johanna Tuukkasen koreografia Map of Scars tuo Ouluun Kulttuuritalo Valven saliin esteettisesti eheän teoksen, joka toimii todellisena ja aitona naiskehon näyttämönä.

Katsomo on aseteltu neliön muotoisen näyttämötilan kahdelle vierekkäiselle sivulle. Tila jakautuu osiin neljän katosta roikkuvan läpinäkyvän muoviseinämän myötä. Hämärä valaistus ja selkeä Zen-Buddhalaista meditaatiohuonetta muistuttava kokonaisuus tuo mieleen rauhan, tilan ennen jotain.

Ensivaikutelman tukemana pääsemme todistamaan nykynaisen rituaalin, intiimin hetken jossa Sannamaria Kuula samanaikaisesti Pirjo Yli-Maunulan ja Tuovi Rantasen kanssa riisuutuu lähellä seinämää. Punaiset korkokengät jalassaan Kuula näyttäytyy Ainu Palmun hienovaraisessa valaistuksessa kauniina ja kertovana. Varjo lankeaa säärille ja luo intimiteettiä, jossa yksityiskohdat pääsevät edukseen. Todistamme naiseuden ajan kypsyttämää läsnäoloa, jota Kuulan olemus hengittää joka huokosella. Hän työstää kehoaan moniulotteisesti ja hienovaraisesti kuin veistäjä. Kaunista katseltavaa.

Teoksen keskiosa tuo vastapainoksi rytmiä ja huumoria. Yli-Maunula räväyttää lähes shamanistisen tanssin provosoidessaan kanssasisariaan leikkiin läpi näyttämön; eikä kyse ole mistään naisten leikistä vaan lapsekkaasta taantumuksesta. Katsojana jään kuitenkin kaipaamaan lempeämpää siirtymää tai jonkinlaista johdattelua muutokseen, sillä teoksen alussa havaittu luontevuus muuttuu melko äkkiä esittävyydeksi, eikä kohtauksen farssimaiseksi äityvä tanssi-iloittelukaan pelasta tilannetta.

Esitystaiteen saralla työskennellyt Tuukkanen tuo taidokkaasti katsojan olemisen kauneuden pariin. Hän esittää paljaan kehon lämpimän luontevana. Kolme lähes alastonta tanssitaiteilijaa jakavat suorana kohtaktina yleisön kanssa omien arpiensa tarinat merkkaamalla arven mustalla maalilla. Rinnat paljaana Rantanen tulee lähelle yleisöä kertomaan jälleen yhtä arpiensa tarinaa ja kysäisee ohimennen, että
onko yleisöstä jollakulla arpea jonka haluaisi näyttää. Hänen alastomuuttaan on helppo katsoa, se ikäänkuin unohtuu.

Teoksen loppua kohden palataan alun seesteiseen tunnelmaan, jossa naiset riisuvat loputkin vaatteet päältään. Kehojen ääriviivat piirtyvät kulmikkaitten lavastuselementtien lomassa silueteiksi, kuvaksi joka piirtyy muistiin taideteoksena. Tätä kohtausta katsoessa limittäytyvät omat ajatukset menneestä dialogista ja oman elämän arpien tarinoista. Kauniin ja koskettavan, lähelle tulevan kohtauksen toivoisi jatkuvan pidempään. Tunnelma muuttuu nopeasti kovaksi neliömäisten valoalueiden jyrkentyessä, ja alastomien kehojen pyrkiessä valoalueelle, tulee vartalo esiin kovana, jonain jota on vaikea katsoa. Katsojana herää kysymys, että miksi tämä lempeä hetki juuri elämän kokemusten vaihdon jälkeisessä tunnelmassa riistetään. Se mitä jäi käsiin joutuu jollain tasolla rikotuksi.

Liana Potila
Kirjoittaja on Liminkalainen buto-tanssija ja monitaiteilija.

¤¤¤