Jenni Sainio: Kohtaamisia klubi-illassa
Näyttämön etureunan yli valuu ihmiskeho rikkoen esitystilan ja katsomon rajan. Se on kuin nestettä, joka kutsuu katsojan osalliseksi musiikin, tanssin ja hetken pyhyyden kokemukseen.
Helsinki Meeting Point
Muusikot: Abdissa ”Mamba” Assefa, Jason Carter, Jyrki Laiho & Teemu Korpipää
Tanssi: Vera Nevanlinna, Riikka Theresa Innanen, Liisa Pentti, Paula Tuovinen
Valosuunnittelija: Ainu Palmu
Väliaikaesitys: Sami Kukka
UMO Jazz House, Helsinki 15.2.2006
Kohtaamisia klubi-illassa
UMO Jazz House, keskiviikko 15. helmikuuta: alkamassa on kuukausittainen improvisaatioilta Kohtauspaikka – the Helsinki Meeting Point. Olen antautumassa iltaan, jollaista en ole ennen kokenut.
Lavalla on neljä miesmuusikkoa ja neljä naistanssijaa sekä valopöydän takana valomies. He improvisoivat esityksen, joka koostuu kahdesta erillisestä puolen tunnin mittaisesta sessiosta. Väliajalla kuullaan edellisistä irrallinen osio, laulelmia kaksiäänisesti kitarasäestyksellä.
Illan tekee kiinnostavaksi poikkeuksellinen esitystilanne ja ammattilaisten improvisointi. Puitteet ovat pelkistetyt. Keskiössä on musiikin ja liikkuvien kehojen yhteinen tutkimusmatka nyt-hetkessä. Tilanne muistuttaa happeningiä tai performanssia, joka tapahtuu tanssin osalta perinteisestä poikkeavassa esitystilassa antaen katsojalle mahdollisuuden saapua paikalle myös kesken esityksen. Esityksen voi nähdä tanssi- ja musiikki-improvisaation mahdollisuuksia tutkivana laboratoriona. Vaikuttaako tällainen esitysmuoto enemmän katsojiin vai esiintyjiin? Vapaa klubi-ilmapiiri herättää ajattelemaan onko tämä viihdettä, taidetta vai jotain muuta.
Tanssijat ja muusikot tukevat toisiaan improvisoidessaan. Liikkeen suuruutta rajoittaa näyttämötilan ahtaus muusikoiden ollessa tanssijoiden kanssa samassa tilassa. Koen liikkeen alkuvoimaisena, kaunistelemattomana. Tanssijat liikkuvat lattiatason ja pystyasennon välillä sekä nostavat toisiaan ja kierivät toistensa kanssa. Päätyypä yksi tanssija välillä myös kiemuralle kitaristin jalkoihin, toinen puolestaan sivelemään erään muusikon hiuksia, kasvoja ja kaulaa rekvisiittana olevalla pensselillä.
Liikeilmaisu on ainoastaan tanssijoiden osa-alue. Muusikot keskittyvät näinäkin hetkinä soittamiseen. Rekvisiittaa tanssijoiden käytössä on ensimmäisessä osassa tyyny ja pensseli, toisessa osassa vadelmanpunainen karvalakki ja lapaset. Minua ilahduttaa tanssijoiden ulkoisen olemuksen arkisuus. Heillä on yllään paita sekä hame tai housut, jollakin jalassa tennarit ja kaikilla hiukset auki. Tältä osin he ovat kuin keitä tahansa meistä yleisössä istuvista.
Improvisoidun tanssin kiinnostavimpia elementtejä on tanssijoiden välinen kontakti. Katsojana pystyy näkemään milloin kontaktia on ja milloin tanssija liikkuu itsekseen. Kontakti, kohtaaminen toimii improvisaatiota kokoavana elementtinä. Se on kuin pysähtyminen, joka tekee liikkeen näkyvämmäksi.
Tanssijoiden ammattitaito näkyy siinä, miten he luottavat kunakin hetkenä tuottamaansa liikekuvioon lepäämällä siinä ja kasvattaen sitä, sekä siinä miten herkästi he tarttuvat toiselta tanssijalta tulleeseen ideaan jatkamalla sitä. Havahdun ajattelemaan kuuntelun ja toiston merkitystä improvisaatiossa. Ammattitaidosta kertoo myös liikelaajuuden koko spektri: ilmaisullisesti liike kantaa suuresta revittelystä pienimpäänkin hipaisuun. Tällainen improvisaatio valottaa jokaisen tanssijan ominaislaatua, omaa tapaa liikkua. Huomaan ajattelevani sitä mitenköhän kunkin tanssitausta ja improvisaatiokokemus vaikuttaa esitykseen.
Improvisaation synnyttämät merkitykset avautuvat katsojalle hetken välähdyksinä. Koen tanssin mitä yllättävimpine siirtymineen mukavan absurdiksi. Pienet hetket, joina katsojana koen jotakin näkemästäni tutuksi tuottavat iloa ja tyydytystä. Itse tulkitsen näkeväni näyttämön etureunaa edestakaisin viilettävässä tanssijassa kaupunkilaisen kiirettä, kontakteissa läheisyyden ja kaipuun teemoja, liikeessä vilahduksia hauraudesta raakuuteen. Jälkimmäinen puolituntinen on sekä tanssin osalta että perkussiosoittimien vasta tällöin osallistuessa esitykseen ensimmäistä puoliskoa napakampi ja iskevämpi.
Vertauskuvallisesti tämän esityksen voi nähdä eräänlaisena rituaalina: tanssijat, muusikoiden myötävaikutuksella, tekevät hetkeen heittäytymällä itsensä ylittämisen teon, jonka todistajia katsojat ovat. Rituaalin kautta näyttämön voi nähdä alttarina, jolla esillä oleva ”fyysinen uhri” mahdollistaa väkevän elämän ja yhteisöllisyyden kokemuksen illan osallistujille. Yhteisöllisyys laajemmin ajateltuna yli kielirajojen korostuu siinä, että ilta on juonnettu englanniksi. Instrumentaalimusiikkia ja tanssia sanattomina taiteenlajeina on helppo lähestyä ilman suomen kielen taitoakin. Voiko tällainen esitysmuoto suunnata kohti sitä, mitä tanssi pelkistetyimmillään on?
Lähden klubilta verkkokalvollani muistikuva hetki sitten näkemästäni. Näyttämön etureunan yli valuu ihmiskeho rikkoen esitystilan ja katsomon rajan. Se on kuin nestettä, joka kutsuu katsojan osalliseksi musiikin, tanssin ja hetken pyhyyden kokemukseen.
Jenni Sainio
Kirjoittaja on helsinkiläinen tanssin katsoja, joka opiskelee toista vuotta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Stadian esittävän taiteen koulutusohjelmassa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri ja liike sen kaikissa muodoissaan.
