Tuomo Railo — Törkytorstai
Nigel Charnockin uusin teos peilaa tekijälleen tyypillisesti ajan henkeä. Charnock luo näyttämölle ja osin katsomoonkin variaatioita nöyryyttämisestä ja ylistää teoksellaan televisioviihteen uusimpia tuulia, joissa ihmisen mielikuvituksen inspiraationa ovat latteuden ja turhautumisen kokemukset. Lue
Anna Paavilainen — Kaikki rakkaudesta – tai ainakin minusta
Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän esitys käsittelee viihdyttävän ja nautittavan tarkkanäköisesti rakastamista. On virkistävää nähdä Suomessa taidokas ja värikäs show rakkauden itsekeskeisestä huumasta, jota itse esiintyminenkin tihkuu. Lue
Terhi Vaimala – Rakkaudeton maailma
Charnock on rakentanut uuden teoksensa aikaisempien tapaan karkealla otteella. Lähes puolitoistatuntinen esitys tuntuu edeltäjiään raskaammalta, mikä tässä tapauksessa on hyvä asia. Lue
Karoliina Yli-Honko – Parisuhdeleikkejä ja rakkauspelejä
Nigel Charnock on esittävän taiteen monilahjakkuus. Uusimpaan teokseen Helsingin kaupungin teatterin tanssiryhmälle hän on säveltänyt ja sanoittanut musiikkia, suunnitellut puvustuksen sekä hoitanut ohjauksen ja koreografian. Tästä huolimatta teos 777 – a Love Story ei saa katsojaa täysin valtaansa. Lue
Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Unto Nuora, Ville Sormunen (Kuva: Tapio Vanhatalo)
777 – A Love Story
Suunnittelu, ohjaus ja koreografia: Nigel Charnock
Valosuunnittelu: Vesa Ellilä
Äänisuunnittelu: Jyrki Sandell
Tanssijat: Sari Haapamäki, Sofia Hilli, Kirsi Karlenius, Harri Kuorelahti,
Kai Lähdesmäki, Janne Marja-aho, Kaisa Niemi (vier.), Unto Nuora,
Maria Saivosalmi, Ville Sormunen, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel
Ensi-ilta 4.11.2004 studio Elsassa, Ensi linja 2
Esityksen kesto 1 t 20 min
Törkytorstai
Nigel Charnockin uusin teos 777 – A Love Story peilaa tekijälleen tyypillisesti ajan henkeä. Charnock luo näyttämölle ja osin katsomoonkin variaatioita nöyryyttämisestä ja ylistää teoksellaan televisioviihteen uusimpia tuulia, joissa ihmisen mielikuvituksen inspiraationa ovat latteuden ja turhautumisen kokemukset.
Tuloksena on kavalkadi, jossa rakkauttaan muka tunnustavan ihmisen päälle syljetään, nainen pissii lavalle kuin mies, mies pistää tilille häntä pettänyttä miesystävää kysellen graafisia yksityiskohtia tämän seksuaalisesta aktista kolmannen miehen kanssa, katsomoon karataan vähän väliä hinkkaamaan katsojien reisiä ja strippaamaan, näyttämöllä simuloidaan iloa, surua, tympääntyneisyyttä, pettyneisyyttä, yhdentekeviä pikapanoja, lauletaan kirosanalauluja jne. Charnock käyttää aiemmista teoksistaan tuttuja keinoja ja pyrkii provosoimaan katsojissa äärimäistä tympääntyneisyyttä yhdistelemällä huonoa makua ja näennäistä herkkyyttä. Tämähän on leikkiä, älkää tästä nyt suuttuko, on Charnockin apea viesti.
Helsingin kaupunginteatterin tanssijat pistävät peliin kaiken ammattitaitonsa, mutta hekään eivät onnistu nostamaan esitystä ilmeisen innottomuuden tasolta edes yhden oivalluksen vertaa. Charnock osaa kyllä kärjistää, mutta hän on myös aikamoinen jankuttaja ja pitkästyttävä koreografi. Hän luomansa koreografiset osuudet ovat energisiä, mutta myös tautologisia ja ne sisältävät vain vähän dynaamisia vaihteluja. Kaikki liikehdintä on vaikuttaa joko sätkyttelyltä tai etäännytetyltä keimailulta.
Välillä Charnock yrittää muka hieman moralisoida osoittamalla ihmisten haluttomuutta lähimmäisen auttamiseen, kuten kohtauksessa, jossa tanssijat kaatuvat selälleen kollegojen edessä kenenkään tekemättä laiskaa elettä enempää kaatujaa auttaakseen – ja kohta taas kutitellaan ja paneskellaan.
Ymmärtääkseni Charnock haluaa kyseenalaistaa esittävän taiteen olemuksen. Hän antaa ymmärtää, että katsojan toive teatterissa viihtymisestä on perverssi. Tämä ei ole kovinkaan omaperäinen ajatus ja vaikka reippaalle yleisön toiveiden kyseenalaistamiselle onkin aina tarvetta, ei Charnock onnistu esittämään johtoajatustaan kovin vakuuttavasti. Hän antaa ymmärtää halveksivansa yleisöä, kuten britit usein niin hurmaavasti tekevät, mutta Charnock ei tavoita oivallusta, johon pystyvät sellaiset yleisön ruoskinnan nerot kuten Leo Bassi tai Lenny Bruce. Jos haluaa pitää peiliä katsojan edessä, pitää pystyä näkemään tarkasti ihmissieluun, mutta Charnockin ’punch line’ tuntuu usein uupuvan kokonaan ja siksi koin hänen tulkintansa ihmisyydestä ja ihmiskunnasta 777 – A Love Storyssä kovin summittaiseksi ja pinnalliseksi.
Charnock aloittaa teoksensa nostalgisilla bileillä, joissa 70-luvun tyyliseen vaatetukseen pukeutuneet tanssijat tanssivat jazzmusiikin tahdissa hymyillen keinotekoista hymyä toisilleen ja yleisölle. Koreografia tuo mieleen tanssikoulun kevätnäytöksen ja jatkuu sen verran pitkään ja sen verran teennäisen tunnelman vallitessa, että kun ensimmäinen panokohtaus alkaa, huokaisee katsoja helpottuneena siitä, että tuttu vieraantuneen rivo toiminta vihdoin alkaa.
Charnock ei kuitenkaan salli yleisön huvittua kovin pitkään katsomossa yksin, vaan lähettää pian tanssijat katsomoon – kuten kaikissa aiemmissakin teoksissaan – riisuutumaan ja yleisöä lääppimään. Tätä ensimmäistä katsomovierailua seuraa alusvaatteissa esitetty riekkuva aerobicnumero, jossa tanssijoiden kehot huokuvat suorituskykyä ja voimaa. ’Aerobicin’ Charnock päättää siirappisesti esitettyyn soittorasialla säestettyyn viittomakieliseen lauluun. Katsoja terästäytyy, koska tuntemattomalla kielellä esitetyn laulun viesti vaikuttaa herkältä. Katsoja myös aavistaa, että näiden viittomien viesti saattaa ehkä olla lohdullisin viesti Charnockin kyynisessä maailmassa ja tuntee riittämättömyyttä voidessaan ihastella niitä vain esteettisin perustein. Vahvistaakseen tätä ’ymmärtämisen vaikeuden’ viestiä Charnock palaa lauluun teoksen lopussa, jolloin sen viittovat kaikki tanssijat unisonossa.
Unisono tuntuu olevan Charnockin ainoa koreografinen rakenne ryhmäkohtauksissa. Vaikutelmani on, että ihminen ei ole hänelle koskaan yksilö, vaan pelkkä kimppu identtisiä ominaisuuksia muiden ihmislauman jäsenten kanssa. Kun Charnockilla on käytettävissään niin kokenut ja pystyvä ensemble kuin Kaupunginteatterin tanssiryhmä, on vaikutelma kuin kaksitoistapäisestä hirviöstä, joka on luotu kauhistuttamaan. Tässä mielessä Charnock edustaa mielestäni brittiläisen imperiumin kulttuuria, jossa lasten pelottelu on varsin kehittynyttä. Brittiläinen töykeys, arroganssi, julkisen nolaamisen ja seksuaalisen ahdistuksen perinteet saavat 777 – A Love Storyssä Kaupunginteatterin tanssijoilta aerobisen ja itseään säästelemättömän tulkinnan. Sääli, ettei Charnock ole ehtinyt hiomaan viestiään muotoon, joka tuntuisi tuoreelta. Dickensmäinen ’puolustuksen puheenvuoro’ uupuu Charnockin dialektiikasta, siksi myös katsoja uuvahtaa loputtomien, ankeiden, kliseisten, tyhjää nauravien ja toisiinsa liittymättömien kohtausten seuratessa toisiaan. Kun on tällainen aparaatti käytössä, toivoisi joskus näkevänsä laajemman kaaren sisältävän kokonaisuuden. En pyydä valoisampaa taidetta, jokaisella on oikeus synkkyyteensä, mutta ikävystyttävyys pitäisi mielestäni olla paremmin perusteltua.
Koreografi Tuomo Railo johtaa yhdessä Simo Heiskasen kanssa espoolaista vapaata tanssiryhmää, Glims & Gloms dance companya. Hänen viimeisin teoksensa, Näkki, oli ensi-illassa Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla kesäkuussa 2004. www.glimsgloms.com
Kaikki rakkaudesta – tai ainakin minusta
Nigel Charnock ja Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmä ovat valinneet vaatimattomasti aiheekseen rakkauden. Mitä on rakkaus? Miksi rakastamme ja rakastumme? Love is a drug.
HKT:n tanssiryhmän esityksessä kaikki on mahdollista. Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Esitys alkaa Charnockin sävellyksellä Overture. Varsinaisessa ensimmäisessä tanssinumerossa kauniit tanssijat hyppelehtivät kotihipoissa nauttien rakkauden ruusunpunasta ja pilvilinnasta. Rakkaus on kivaa, fantsua.
Kohta ollaan taas kotibileissä, tällä kertaa puolialastomana, vapaassa rakkauden tilassa lääppimässä lähintä lihakimpaletta. Joukko-orgiaa seuraa kotiintulleiden vanhempien minimalistinen duetto Fly me to the moon. Tapahtumien välissä tanssijat ovat rynnänneet yleisöön tarjoamaan itseään, anomaan yleisön rakkautta ja hyväksyntää. I am what you want me to be. Tell me what you want me to be! Ihmisen tarve olla rakastettu ja tulla määritellyksi sen kautta saa itseironisen sävyn. Rakkaussuhde se on yleisön ja esiintyjänkin suhde. Paradoksaalista: silloin kun rikkoo rajan katsojan ja esiintyjän välillä (edes muodollisesti astumalla rampin toiselle puolelle), sen vasta tosissaan huomioi. Yleensä ”yleisön mukaanottamiset” ovat kiusallisia hetkiä yleisössä istuvalle, mutta minut se herätti hinkutuksineen päivineen. Minut otettiin mukaan rakkaustarinaan.
777- a love storyn pääpaino on ilmiöiden kuvaamisessa, jonka taitavat ja valovoimaiset tanssijat toteuttavat. Eniten pidin kuitenkin hetkistä, joissa liikkeet ja tekijät eivät kuvanneet jotain tunnetta tai ihmistyyppiä vaan esiintyjät olivat todellisen, konkreettisen haasteen edessä. Heittäytyminen, kaatuminen, rimpuilu. Falling in love. Selkä edellä kaatuvaa tanssijaa vastassa oli rakkauden sijasta kova lattia. Kaverit seuraavat vierestä eikä kukaan auta. Ihminen oppii vähitellen varomaan, eikä enää kaadu yhtä vapautuneesti. Paitsi kun joku taas ottaa vastaan.
Olisin voinut seurata loputtomiin juoksua, jossa heittäydyttiin tikkusuorana toisen juostessa perässä yrittäen parhaansa mukaan pelastaa kaatuja. Nautittava oli myös ”takaisin kohtuun”-kohtaus, jossa mies yrittää tunkea itsensä naisen paidan sisään. Ähellystähän siitä tulee. Nainen seuraa kärsivällisenä jalat harallaan miesten temmellystä, mutta päätyy itkemään kuolleen uroksen äärelle kuin Lemminkäisen äiti konsanaan. Monet selkeästi tanssilliset osuudet eivät liikekieleltään herättäneet kiinnostusta ja ajatuksia, vaan näkökulma ja väite näkyi asetelmissa, puvustuksessa, musiikissa… Siksi on vaikeaa arvostella esitys nimenomaan tanssibiisinä.
Maria Saivosalmi (kuva: Tapio Vanhatalo)
Kuka sitten saa arvostella, kuka määrää mitä arvioidaan? Kiusaus on suuri kirjoittaa ja analysoida mitä minä näin ja mistä teos kertoi minulle. Samalla pitäisi kertoa, mitä rakkaus minulle merkitsee, millainen on minun rakkaushistoriani, millaisia onnen täyttymyksiä ja pettymyksiä minä olen kokenut. Lisäksi pitäisi valottaa millaisista esityksistä minä tykkään, mikä on minusta mielenkiintoista lavalla, mikä on minusta taiteen merkitys.
Kaikki tämä paistaa aina läpi arvosteluissa. Mutta vaikka arvostelu on aina yhden ihmisen mielipide, pitäisi sen edetä yleisemmälle tasolle, pystyä herättämään keskustelua, jatkaa siitä mihin esitys jäi. Koska en ole tanssin ammattilainen, tuntuisi hölmöltä arvioida tanssiesitystä kuten tanssiarvosteluissa ”yleensä”. Lähtökohdan pitää olla toinen.
Toisaalta, miksi tämä 777 – a love story pitää määritellä tanssiesitykseksi, jota vain tanssin asiantuntijat voivat arvioida? Miksi minulla on paine kirjoittaa ”tanssiarvostelu”? Koska sitä esittää Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmä? Koska esiintyjät ovat opiskelleet tietyn koulun tietyllä laitoksella? Koska esityksessä on tietty prosenttimäärä tanssia? Entä mikä osa tämän esityksen fyysisestä olemisesta on taas näyttelemistä?
Siitä lähtien kun on itse tehnyt esityksiä, muiden esitysten katsominen on muuttunut hankalammaksi. Vaikka kuinka haluaisi mennä esitykseen ”vain kokemaan ja ottamaan vastaan lapsen lailla”, peilaa jatkuvasti esitystä ja sen ratkaisuja omiin ideaaleihinsa, päivittää omaa taidekäsitystään. Tietysti sama pätee laajemmin: jokainen katsoja päivittää omaa maailmankatsomustaan, moraalikäsityksiään jne. Ja se on taiteen tehtävä – tai ainakin minusta. Mutta ei kadunmiestä pyydetä kirjoittamaan kritiikkiä esityksestä suhteessa hänen maailmankatsomukseensa. Kenen asiantuntemus on oikea arvioimaan esitystä, jota ei voi rajata osittain keinotekoisiin määritelmiin teatteri-, tanssi- tai musiikkitaide? Millä asetuksilla minun pitää katsoa ja tulkita?
Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän 777- a love story on hyvä esimerkki monipuolisesta osaamisesta, eri taitojen ja taiteiden hyödyntämisestä. Enkä tarkoita että tyylilaji olisi joku talent show, että katsoja voi tulla ihailemaan ”ohhoh, osaapas laulaja tanssia” tai ”ooo, näyttelevät aika hyvin tanssijoiksi”, vaan esityksessä voi tapahtua mitä hyvänsä, joukkokoreografiaa seuraa kahden hengen dialogikohtaus ja sitten tuleekin kuoronumero. Jos ulkomailla näkee samankaltaisen esityksen, pystyy vapaammin ottamaan vastaan mitä tulee sen kummemmin määrittelemättä kuka osaa mitäkin ja kuinka crossaillaan.
Mielestäni tanssiryhmän esitys käsittelee viihdyttävän ja nautittavan tarkkanäköisesti rakastamista. Se on varieteenomainen esitys ihmisen epätoivoisesta rakkaudentarpeesta sketseineen, tansseineen ja laulunumeroineen. On virkistävää nähdä Suomessa, jossa edelleen vallitsee ajatus, että tanssijat ja näyttelijät pysyköön omilla puolillaan, taidokas ja värikäs show rakkauden itsekeskeisestä huumasta, jota itse esiintyminenkin tihkuu.
Kaiken tykityksen päätteeksi tekijät kokoontuvat harmoniseen kuoroon ja rauhoittavat yleisön. Let it be – miksi se nyt on niin vaikeaa rakastaa ja olla rakastettu?
Anna Paavilainen opiskelee sen tietyn korkeakoulun teatteritaiteen laitoksella näyttelemistä.
Kuva: Laura Malmivaara
Rakkaudeton maailma
Charnock on rakentanut uuden teoksensa aikaisempien tapaan karkealla otteella. Dynamiikassa luotetaan vahvaan energialataukseen tyylilajin ja tematiikan ollessa taattua Charnockia. Aiempiin ryhmäteoksiin verrattuna tunnelma on kuitenkin tällä kertaa vakavampi teoksen ratsastaessa edeltäjiään vähemmän vapautuneella koheltamisella ja groteskilla huumorilla. Lähes puolitoistatuntinen esitys tuntuukin edeltäjiään raskaammalta, mikä tässä tapauksessa on hyvä asia.
Teos alkaa pimeässä kuuluvalla riipivällä huudolla naisäänen anellessa kumppaniltaan: ”Ville, älä lähde!” Lyhyen monologin aikana katsojalle syntyy kuitenkin vahva tunne siitä, että niin toivo kuin Villekin ovat jo menetetyt, käsillä ovat menetyksen tuskan väkevät alkuhetket. 777 ei ole rakkaustarina, se on tarina rakkauden menettämisestä.
777:n maailma on rakkaudeton maailma, sillä sitä, mikä rakkaussuhteessa on olennaisinta, mikä tekee siitä rakkaussuhteen, ei näytetä. Tanssi- ja puhekohtausten lomassa huvitellaan välinpitämättömästi fyysisellä rakkaudella, vuosia kestäneet suhteet kariutuvat tuskaisesti yhteen vessanaintiin vieraan kanssa, lähimmäiset ohitetaan puutunein elkein, ja jos ei rakkautta läheiseen mikään muu tuhoa niin viimeistään sen tekee kuolema.
Tämän päivän länsimaiseen yhteiskuntaan ja sen arvoihin kohdistuva kritiikki on 777:ssa ilmeistä ja helposti avautuvaa. Teos on rakenteeltaan katkelmallinen ja kulmikkuudessaan erittäin selkeä, suorastaan asetelmallinen. Humoristinen ja taidokkaan energisesti esitetty teos on pituudestaan ja runsaudestaan huolimatta helppo katsoa ja vastaanottaa, sillä tasadynaamisuudessaan jyräävät ryhmäkohtaukset vuorottelevat duettojen ja hienosti esitettyjen laulujen kanssa, joista osa on Charnockin omia sävellyksiä.
Inka Tiitinen, Kirsi Karlenius, Sofia Hilli, Maria Saivosalmi, Unto Nuora, Kai Lähdesmäki (Kuva: Tapio Vanhatalo)
Visuaalisuutensa ja energiansa puolesta 777 tuo ajoittain mieleen 90-luvun alkupuolen fyysisen tanssiteatterin. Sex Pistols -kohtaus, jossa tanssijat hyppivät seinille mustissa punaisin yksityiskohdin varustetuissa vaatteissa värikkäät peruukit päässä on hupaisa ”maiharinykytanssiparodia”. Samoin yksilöiden kohtaamattomuutta käsittelevä kohtaus, jossa pelataan kaatumisella, muistuttaa liikekielensä suhteen tästä ajasta ja tyylilajista.
Tanssijat kaatuvat toistensa edessä suorin vartaloin taakse. Toistuessaan liike alkaa maustua teatterillisilla elementeillä, kun katsojien rivit myöhästyneesti reagoivat kaatumisiin. Reaktiossa on helppo tunnistaa tapa, jolla ihmiset usein arkielämässäkin reagoivat, jos jotakin saattuu: Jättäytyvät sivummalle, toivoen, että joku muu ottaa vastuun ja auttaa ensin. Vihdoin, Harri Kuorelahden kaaduttua useita kertoja, astelee Kai Lähdesmäki tomerana apuun. Mutta Harri ei haluakaan apua, hän lähtee karkuun. Pian näyttämön täyttää kaatuilevien ja toisiaan pakenevien tanssijoiden joukko. Kohtaus rakentuu oivaltavasti sekä liikkeen että sisällön kannalta: lähimmäisen kohtaamisen ja auttamisen vaikeus yhdistyy suomalaiseen ”ei tässä muiden apua kaivata” -mentaliteettiin.
Sukupuoliroolien ja -stereotypioiden tarkastelulle on omistettu pitkähkö jakso, joka alkaa Kaisa Torkkelin miehekkäästi kusaistessa lavalle takinliepeidensä lomasta. Siihen miehekkyys sitten loppuukin, sillä pian ryhmän naiset hermoilevat kukin tavaallaan miestä odotellessa. Mies ei tietenkään tule, puhelin ei soi. Herkullista kohtausta seuraa coctailmekoissa esitetty tanssi, jossa Aretha Franklinin laulaessa ”you make me feel so good inside” naiset peittävät kasvonsa hameenhelmalla tehden itsestään kasvottomia, paljastettuja, viettelevästi liikkuvia kehoja.
Naisten riistäessä hilpeiltä miehiltä näiden valkeat häämekot sekä peruukit miehet vajoavat uikuttaviksi pikku koiriksi, joita naiset ruokkivat ja komentavat. Charnock ei tunnu antavan kovasti arvoa kummallekaan, stereotyyppiselle miehelle tai naiselle. Nainen, yhtäaikaisesti miehen äitinä, huorana ja toverina, ottaa jalat levällään vastaan hameensa alle kuin kohtuun kömpivän miehen, joka sitten, aktin jälkeen, liukuu hameen alta kuolemaan. Ironia kehittyy aidon menetyksen tuskan kuvaukseksi naisten itkiessä yksinkertaisen vaikuttavassa kohtauksessa kuolleita miehiä. Kohtaus tuo väistämättä mieleen Lemminkäisen äidin. Teos rauhoittuu ja säilyttää vakavuutensa loppua kohti, ja tämä jättää katsojalle miellyttävän, täyden olon.
Terhi Vaimala on valmistunut Teatterikorkeakoulusta tanssijaksi 2003. Hän on työskennellyt tanssijana mm. Jyrki Karttusen, Tarja Rinteen ja Liisa Risun teoksissa.
Parisuhdeleikkejä ja rakkauspelejä
Nigel Charnock on esittävän taiteen monilahjakkuus. Uusimpaan teokseen Helsingin kaupungin teatterin tanssiryhmälle hän on säveltänyt ja sanoittanut musiikkia, suunnitellut puvustuksen sekä hoitanut ohjauksen ja koreografian. Tästä huolimatta teos 777 – a love story ei saa katsojaa täysin valtaansa.
Esiintymistila on rajattu kapeaksi ja leveäksi. Tämä korostuu varsinkin kaikkien kahdentoista tanssijan ollessa yhtä aikaa lavalla. Musta lattia on täynnä näkyviä punaisia merkkejä, joilla tuodaan esiin mikrofonien paikat, ulosmenot ja tanssijoiden paikat joissakin kohtauksissa. Näiden teippausten avulla tuodaan katsojalle näkyväksi lavaan liittyviä yksityiskohtia, jotka ovat merkitseviä esiintyjälle. Valokehikko on matalalla, mikä osaltaan korostaa ahdasta, kokoon puristettua tilaa, joka on välillä intiimi ja välillä ahdistava.
Teos alkaa huudolla, joka muuttuu lauluksi. Tanssijat esittävät yhtenäisenä kuorona Charnockin itsensä säveltämän kappaleen. Katosta roikkuu monia himmeitä lamppuja kuin tähtiä ja näkökenttä on hieman samea savusta. Alku on iloista ja kepeää, tanssijat hymyilevät kuusikymmentäluvun henkisissä värikkäissä vaatteissaan. Tunnelma muistuttaa kesäistä puutarhajuhlaa. Lattialla on valkoisia ilmapalloja siellä täällä, mikä kehystää alun purkkamaisen ilmapiirin. Liikkeet ovat ilmavia ja rentoja jalannostoja, pyörähdyksiä ja heilureita, jotka tuovat mieleen tasapainottelut Twister-pelissä. Välillä liikkeet vaikuttavat ruutuhyppelyltä.
Viattomuus karisee vähitellen suoriin kuvauksiin tappelusta ja naimisesta, minkä jälkeen tanssijat rantautuvat katsomoon. He puhuvat ja käyvät läpi rajuja tunteita (”mä kuolen!”, ”eiku mä vaan vitsailin”, ”mä oon onnellinen”) käyttäen kunnolla ääntä ja kehoa mukana. Puhe on kaikuvaa monologia, yhdessä lausuttua tekstiä. Yllättäen tanssijat alkavat riisua itseään alusvaatteisilleen katsojien joukossa. Ilmassa on hämmentyneisyyttä ja kiusaantuneisuutta. Kaikki tuntuvat ajattelevan samaa asiaa: miten tähän pitäisi suhtautua. Katsoja riisutaan turvallisesta etäisyydestä, hänelle tärkeimmästä aseesta kiusaantuneisuuden edessä.
Tanssijat riehuvat mustissa niukoissa alusvaatteissaan. Katsoja tuijottaa tanssijoiden treenattuja vatsalihaksia ja kiinteitä reisiä. He ovat lihaa, lihaksia, jotka ovat täynnä voimaa. Toisaalta katsojalle tulee tirkistelevä olo, toisaalta tämä toimii hyvänä muistutuksena raa’asta todellisuudesta. Myöhemmin teoksessa kysellään katsomolta, että eikö olekin kaunis ja seksikäs nuori nainen, jolla viitataan yhteen tanssijoista. Charnock haluaa tuoda ihmisten eteen tilanteita ja asioita, joista mieluummin ei haluttaisi puhua (miestanssija yleisölle: ”sä haluat sitä”, viitaten samaan hyväkroppaiseen tanssijaan). Teoksen adrenaliinin hajuisen mättämisen keskeyttää välillä rauhallinen hetki, jolloin lavalla on vain muutama tanssija, jotka soittorasian säestyksellä viittovat hitaasti ja rauhallisesti.
Charnock kuljettaa teoksen läpi kavalkadin tunteita ja tilanteita rakastumisesta pettymiseen, ilosta epätoivoon. Katsojan eteen ammutaan irrallisia kohtauksia toinen toisensa jälkeen. Charnockin teatteritausta tunkee esiin teoksen jäsentelyssä ja jossain määrin vähäisessä tanssillisuudessa. Tämän takia hahmotin teoksen rakentuvan juuri kohtauksista. Vähäisellä tanssillisuudella tarkoitan sellaista tilannetta, jossa jokin asia voitaisiin ilmaista liikkeellä, mutta jossa kuitein käytetään ehkä hieman perusteettomasti puhetta tai dialogia. En koe olevani mikään puristi puheen käytön suhteen, mutta tässä teoksessa se jotenkin jäi vaivamaan. Ehkä teos on enemmän fyysistä teatteria kuin tanssiteatteria.
Monet kohtauksista tuntuivat liioitellun pitkiltä, ne olivat hajanaisia ja niitä yhdistäväksi nimittäjäksi voi tulkita vain rakkauteen liittyvän tematiikan. Charnockin tyyli sopii tietyssä mielessä hyvin Kaupunginteatterin toimenkuvaan; halutaan tavoittaa monenlaisia katsojia. Kenellekään katsomossa ei varmasti jäänyt epäselväksi teoksen kunkin osan tai kohtauksen sanoma. Koomisuutta on helppo saada aikaan dialogilla, viesti menee perille hyvin yhdistettynä sitä korostavaan liikkeeseen.
Koreografi-ohjaaja-suunnittelija tekee intentionsa hyvin selväksi pienten osioiden kohdalla, mutta kokonaisuus jää epäselväksi. Teos on pitkä (n. 1 h 20 min) ja rönsyilevä, koska hän on halunnut ottaa mukaan suuren määrän erilaisia kohtauksia sosiaalisista tilanteista, jotka perustuvat sanattomiin sopimuksiin ja konventioihin. Kaikki on pohjimmiltaan peliä, jonka säännöt voi oppia vain antautumalla mukaan. Charnock pyrkii kärjistämään ja kääntämään ylösalaisin näitä tilanteita huumorin avulla.
Teos siis kertoo elämästä ironiseen sävyyn, kuten esimerkiksi naisen tunnustaessa rakkauttaan mies sylkee vettä hänen päälleen. Charnockin fuckshit-huumori tuntui lähinnä huvittavan katsomossa ollutta yläasteluokkaa, erityisesti kun Fuck Song -kappaleen (säv/san. Charnock) loppupuolella vaihdetaan kotimaisiin kirosanoihin ja lauletaan monta kertaa perättäin sanaa vittu ja paska. Esitys kommentoi itseään, kuten kun tanssijat tulevat toisen kerran yleisöön peruukeissaan ja alkavat taputtamaan ja ihmettelemään, että ei esitys voi vielä loppua. Vieressäni istunut vanhempi herrashenkilö rohkaistui sanomaan ääneen ”lyhyestä virsi kaunis”.
Parhaimmillaan Charnock on mielestäni silloin, kun hän antaa tanssille ja tanssijoille tilaa esittämisen sijasta. Teoksen kiinnostavimmassa kohdassa taustalla oli pelkkää kohinaa ja tanssijat makasivat ensin lattialla, josta he nousivat kouristelevaan ja impulssien hallitseman liikkeeseen. Toisessa onnistuneessa kohtauksessa naiset ovat lavalla eron jälkeisissä tunnelmissa. Almodóvarin elokuvista tuttu absurdi kuvaus sekavista naisista, jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Yksi ahnehtii suklaata, toinen siivoaa, kolmas sotkeentuu puhelimen johtoon, neljäs pyörii ruusuissa, viides yrittää kuristaa itsensä ja niin edelleen.
Charnockin teoksessa miehet eivät korostetusti eroa naisista tanssijoina. Lavalla on ensisijaisesti tasavertainen ryhmä, josta kukaan ei nouse toista enempää esiin. Miehet ja naiset peruukeissaan ja samanlaisissa vaatteissaan ovat androgyynejä. Tanssijoiden pariutuessa ei myöskään ole niinkään väliä sukupuolella. Toisaalta teoksen joissakin kohdissa sukupuoliroolit olivat korostuneita ja niillä leikiteltiin kärjistetysti.
Kuten jo aiemmin totesin, teoksen kokonaisuus jää hämäräksi ja se jättää ilmaan monia kysymyksiä. Osaltaan sitä edesauttoivat kohtaukset, joiden mukaan ottamista on hankalaa ymmärtää. Esimerkiksi sinänsä hauska pyörätuolikohtaus, jossa vammautunut on katkera määräilijä ja avustaja antaa hänen lipua päin seinää. Toinen minulle kysymysmerkiksi jäänyt osa on brittimiesten pakkomielteenä tunnettua naiseksi pukeutumista. Morsiuspukuihin sonnustautuneet miehet esittävät drag-musikaalishown I Enjoy Being a Girl -kappaleen tahtiin. Ylipäänsä kohtia, joissa on käytetty valmista musiikkikappaletta, hallitsee yhtenäisyys musiikin ja tanssin välillä. Ehkä tämä on tarkoitettu ironiaksi, mutta silloin sitä ei ole korostettu tarpeeksi (paitsi tietenkin drag-numerossa). Lisäksi teoksen nimen numerosarja ei avautunut. Tanssijoiden teoksen tietyssä osiossa käyttämissä paidoissa oli selkään painettu punaisella sama 777. Ehkä se on eräänlainen rakkauden helvetti. Teoksessa käytetty rekvisiitta on lopussa päätynyt kumpaankin lavan sivuun: banaaninkuoria, peruukkeja, vaatteita, huiveja kuin leikin jäljeltä sekaisin.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on 23-vuotias estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
