Olli Ahlroos: Näkisinkin mielelläni Kellokummun töitä lisää, varsinkin jos hän vapauttaisi itsensä nyt nähdyn kaltaisista epäluontevista, turhista ja ”muodikkaista” kioskitematisoinneista. Johannessenin teoksessa tunnuttiin luottavan silkkaan sentimentaalisuuteen ja sitä kannatteleviin kliseisiin metaforiin liikaa.
Heini Tuoresmäki: Kellokumpu on vakavasti otettava koreografi, ja tanssijatkin olivat puhtaasti taidokkaita ja kiinnostavia esiintyjiä. Harmi, ettei tästä erinomaisesta lähtökohdasta saatu mitenkään erityisen loistavaa kokonaisteosta.
HDC2
Daydream Junkies
Koreografia: Simo Kellokumpu
Tanssijat: Mikko Lampinen, Jarkko Mandelin, Mikko Paloniemi, Unto Nuora, Heidi Naakka, Sofia Karlsson
Lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Huitila
Puvut: Riitta-Maria Pirtilä
Äänisuunnittelu: Jyrki Sandell
Something Spooked the Horses
Koreografia: Ina Christel Johannessen
Tanssijat: Sofia Hilli, Jenni-Elina Lehto, Valtteri Raekallio
Lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Huitila
Puvut: Riitta-Maria Pirtilä
Äänisuunnittelu: Jyrki Sandell
12.1.2008, Studio Elsa, Helsinki Dance Company
Kioskiteoksia
Kellokummun teos oli näyttämökuvaltaan kylmä, mustavalkoinen ja sellaisena hyvin kaunis. Sama hillitty värittömyys toistui ”muodikkaassa” puvustuksessa. Teoksen musiikki oli hypnoottista ja toimi hyvin. Vaikka visuaalinen ilme olikin kiitettävän hillittyä, leimasi sitä aluksi hienovarainen mutta lopulta kirkuva ja määrääväksi nouseva, jonkinlainen musiikkivideo- ja/tai muotishow-tyyli.
Jonkinlaisen ”teemaan” sopivan ”draamallisen” kaarenkin oli Kellokumpu teokseensa sullonut. Otettiin vähän kokaiinia, juhlittiin hiukan, koettiin ehkä jotain narsistista lume-ekstaasiakin. Sitten olikin pian taas mälsää ja masentavaa.
Kellokummun liike on sinänsä kelvollista, yllätyksetöntä ehkä, teoksen alussa lisäksi harmillisen sovinnaista katsottavaa. Alun sovinnaisuus saattoi toki olla harkittukin ele, ehkä teoksen loppupuolen kanssa jännitettä luomaan. HDC:n tanssijat tietysti ovat Suomen parhaimmistoa. Itse teos sai taas pohtimaan yleisempiä tanssiteoksien ongelmia, joista nyt nähtiin esimerkkejä. Miksi teoksella oli se nimi mikä sillä oli? Sama kysymys koskee koko teoksen tematiikkaa: miksi?
Teoksen nimestä lähtien koko teema oli täysin irrallinen elementti teoksen tiukalle ”sisällölle” eli liikkeelle. (Jos edes on mahdollista puhua sisällöstä erillään teoksesta ja sen mediumista tai toisaalta puhua sisältöön nähden teoksen ”muista” elementeistä, ei tosiaan olla teosta imartelemassa!) Ehkä ”irrallinen” on liian vahva ilmaus, olihan teemaan joitain viitteitä liikkeessäkin, mutta nämä viittauksetkin jäivät irrallisiksi teoksen ensisijaiseen antiin ja kiistämättömään kauneuteen: liikkeeseen ja tanssiin nähden.
Teema – nimineen – oli ikään kuin tarralappu, joka oli vain litattu teoksen päälle. Pahimmillaan tällainen olisi tulkittavissa täydelliseksi epäluottamukseksi tanssin merkitystä kohtaan taiteena ja Kellokummun omaa ammattitaitoa kohtaan taiteilijana. Tällainen epäluottamus ei pitäisi olla Kellokummun kohdalla varsinkaan perusteltua. Näkisinkin mielelläni herran töitä lisää, varsinkin jos hän vapauttaisi itsensä nyt nähdyn kaltaisista epäluontevista, turhista ja ”muodikkaista” kioskitematisoinneista ja luottaisi enemmän tanssin ja liikkeen merkityksellisyyteen sinänsä ja itseensä koreografina. Vain niin voi syntyä taidetta. (Eiväthän Kadinskyn ”improvisaatiotkaan” tarvitse mitään teennäisiä nimiä ollakseen merkityksellisiä. Miksi sitten uskotaan, että kehon liike tarvitsee? Jos toisaalta Kadinsky onkin jonkin abstraktin maalauksensa nimennyt esim. ”meritaisteluksi”, silloin sen joka ikinen värin, viivan ja muodon leikki kannattelee teoksen teemaa.)
Sisällölle vieras, myöhäsyntyinen ja päälle litattu teema, joka ohimennen sanoen kuuluu olemuksellisesti esim. kaunoluistelun estetiikkaan, tuskin synnyttää taidetta.
Jos oli Kellokummun teoksen visuaalinen ilme kylmä ja väritön, oli Johannessenin taas lämmin ja värikylläinen. Samat ongelmat teoksen tematisoinnin suhteen, joista kirjoitin Kellokummun teoksesta, haittasivat myös osaltaan Johannessenin teosta. Toisessakin suhteessa teokset olivat yllättävän samanlaisia, nimittäin hypnoottisen musiikin suhteen.
Teoksessa tunnuttiin luottavan silkkaan sentimentaalisuuteen ja sitä kannatteleviin kliseisiin metaforiin mielestäni liikaa. Vai mitä voi sanoa lämpimistä värisävyistä seinillä ja valoissa, lavalle levitetyistä kukkasista ja sitten vastapainoksi rikkipaiskatusta lasipullosta jne. Merkityksien kannattelijoina toki painavia elementtejä, mutta jos niitä näin kliseisellä tavalla käytetään, ei niillä luoda yhtään mitään.
Liikemateriaali olikin jo sitten astetta mielenkiintoisempaa ja kompleksisempaa katsottavaa vaikkei sille onnistuttu kiteyttämään puitteita, joissa siitä olisi todella voinut saada kaikken mahdollisen irti. Päähuomion vei tässäkin HDC:n kelpo tanssijat.
Olli A. Ahlroos
Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut Liikekieli.comiin keväästä 2007 lähtien.
olli.ahlroos(at)liikekieli.com
Kuva: Johannes Romppanen
Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.
Ärsyttämistä ja järkyttämistä?
Helsinki Dance Company tarjosi kahden teoksen yhteisillan, joista ensimmäisenä nähtiin Simo Kellokummun Daydream Junkies. Kellokumpu on vakavasti otettava koreografi, ja tanssijatkin olivat puhtaasti taidokkaita ja kiinnostavia esiintyjiä. Harmi, ettei tästä erinomaisesta lähtökohdasta saatu mitenkään erityisen loistavaa kokonaisteosta. Daydream Junkies kuvasi intohimoisia ja hetkessä eläviä elämänjanoajia, joka katsojan silmissä näytti kuitenkin vain aistiharhoissaan vellovilta, itsensä hukanneilta lihanhimoajilta. Kyseisen teeman on jo nähnyt Kaupunginteatterin tanssiryhmän esityksissä aiemminkin, ja aihe on kulutettu loppuun. Missä olivat ne unelmiin kurkottavat ihmiset? Kauneudesta ja intohimosta elämää kohtaan näkyi vain pieniä välähdyksiä, vaikka siitä olisi voinut kasvattaa jotain syvempää ja aidompaakin tematiikkaa. Tai sitten ’daydreaming’ oli vain ironiaa kuvattuna huumenarkomaanien silmistä, enkä tätä ymmärtänyt.
Teoksen koreografiassa tilallinen ulottuvuus oli hyödynnetty ja tanssijoiden ’ryhmämuodostelmat’ olivat mielenkiintoisia ja harkittuja. Tanssi oli ilmavaa ja virtaavaa. Ihan kuin liikkeen energia olisi siirtynyt jatkuvana virtauksena tanssijasta toiseen, tanssijoiden hengittäessä yhteen. Onni kuitenkin oli, ettei ryhmä ollut mitäänsanomattoman tasainen. Ei siis mitään ryhmäkoreografian yhtenäisyyttä häiritsevää, vaan hienostuneita tyylillisiä eroja, joka teki tanssijoista ja teoksesta kokonaisuudessaan kiinnostavamman. Tämä ajatus päti myös yleisesti teokseen. Vaikka esitys rakentui erilaisille hetkille ja tunnelmien volyymeille, se säilytti kuitenkin yhtenäisyyden ja kylmänharmaan tyylikkyyden.
Molemmissa illan teoksissa oli keinonsa ärsyttää tai järkyttää ihmistä. Daydream Junkies –teoksessa oli käytetty kaikki vanhat kliseet korvia särkevästä musiikin volyymista ihmisten silmiin heijastetusta valosta, joiden tarkoituksena on varmasti ollut tukea teoksen teemaa. Jälkimmäisessä Something Spooked the Horses esityksessä oli kuitenkin efekti, johon ei ole vielä turtunut. Pelko lattialle hajotetun pullon lasinsirujen joutumisesta tanssijan jalkaan valtasi keskittymisen täysin esityksen loppupuoliskolla. Efekti oli rakennettu niin ovelan taidokkaasti, että tanssijat saivat tekemisellään aluksi katsojan luulemaan, että pelko oli aiheellinen.
Illuusiota sittenkin, eivätkä tanssijat olleetkaan fakiireja.
Something Spooked the Horses oli Ina Christel Johannessenin lämminsävyinen koreografia kolmelle tanssijalle. Teos rakentui pääasiassa tanssijoiden väliselle kontaktille, joka varmasti oli lisäämässä esiintyjien tekemisen läsnäoloa ja intensiteettiä. Yksilöllisestikin tanssijat olivat jotenkin erityisen maadottuneita ja ulkoistivat sisäisen liikkeensä tai olivat sisäistäneet ulkoisen liikkeensä.
Teoksen aihe käsitteli ihmisten haurautta ja haavoittuvuutta ihmissuhteissa. Haavoittuminen on pienestä kiinni, ja siihen voi riittää pelkkä katseen poiskääntäminen. Esitys välitti teemansa onnistuneesti, ja tanssijat kertoivat paljon. Joskin teemaa oli hieman ylikorostettu, ja tanssijat olivat välillä aika dramaattisiakin. Syntyi mielikuva ’ranskalaisista miimikoista Hitchcockin Linnut- elokuvassa.’ Esityksessä käytetyt ääniefektit toivat elokuvan mieleen. Muuten musiikki ei ollut erityisen mieleenpainuvaa. Onneksi tanssi ei ollut samankaltaistunut musiikin kanssa, vaan se oli kiinnostavasti aksentoitua ja rytmitettyä.
Something Spooked the Horses – teoksessa oli aivan nerokkaita valoja. Niillä luotiin erilaisia tilallisia ulottuvuuksia korostamalla tiettyjä tasoja ja pintoja. Tanssia oli esimerkiksi hauskaa katsoa välillä tanssijoista heijastuvien varjojen kautta. Lavastuksena käytetyt lasipullot ja peruskukat määräsivät myöskin tilaa, tehden sen jopa vähän ahtaaksi.
Kaiken kaikkiaan teos oli raikas, ja antoi katsojalle jotakin uutta nähtävää.
Heini Tuoresmäki
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston opiskelija, joka opiskelee pääasiassa
viestintätieteellisiä ja kulttuurintutkimukseen liittyviä aineita. Tanssi ja
kirjoittaminen ovat hänelle tärkeitä, ja siitä innoitukseni toimia niiden
asioiden parissa.
