Karoliina Yli-Honko: Elämänläheistä
Varjoryhmän onnistunut yhdistelmä kuvataidetta ja tanssia ui vastavirtaan taiteen kentällä tuottaen aitoja ja innostavia elämyksiä katsojalle.
Harvat ja valitut
Varjoryhmä
Teoskonsepti ja koreografia: Harri Kuorelahti
Puvut: Työryhmä
Taiteilijat: Elina Brotherus, Maria Duncker, Matti Kalkamo, Outi Pieski, Heli Ryhänen
Tanssijat: Anne Hiekkaranta, Vera Nevanlinna, Tuovi Rantanen, Suvi Ruotoistenmäki, Liisa Ylä-Outinen
Ritarikatu 7, Helsinki 11.-28.11.2005
Elämänläheistä taidetta
Varjoryhmän onnistunut yhdistelmä kuvataidetta ja tanssia ui vastavirtaan taiteen kentällä tuottaen aitoja ja innostavia elämyksiä katsojalle. Harvat ja valitut koostuu viidestä erilaisesta tilakokemuksesta, kuvataideteoksesta sekä tanssisooloista. Esiintyjät ja katsojat ovat samassa tilassa, toistensa seassa. Tilanteessa on jotakin kutkuttavaa ja jännittävää, ilmassa oli seikkailun tuntua kun etenin huoneesta toiseen, tietämättä minkä tilanteen tai tunnelman keskelle astun.
Harri Kuorelahden ideoima ja koreografioima teos on jokaiselle katsojalle erilainen. Sokkeloisessa ja kiehtovassa tilassa saa liikkua vapaasti ja valikoida mitä katsoo ja kuinka kauan. Tästä syystä kirjoitan siis itse muodostetusta kokonaisuudesta, omilla valinnoillani syntyneestä kokemuksesta. Onneksi käsiohjelmassa korostetaan, että katsoja ei ole häiriöksi ja että esityksestä saa poistua koska haluaa ja ei ole pakko olla osallistuva. Oli ilahduttavaa purkaa mieleen iskostuneet perinteiset katsojamallit!
Ensimmäisessä huoneessa, johon tultiin suoraan ulkoa, on Maria Dunckerin videoteos Vaahtopää, joka on tehty Varjoryhmää varten. Teos koostuu videosta, jonka vaikutelma on lähes abstrakti. Videokuvasta välittyy aaltojen huojuva, edestakainen liike. Lattialla on tuuletin, joka puhaltaa säkkituolin täytteen murusia sinne tänne. Huoneen tanssijaksi on merkitty Liisa Ylä-Outinen.
Vavahduttava kokemus oli pitkänomainen hämärä huone, jonne satuin kurkistamaan sen ollessa vielä aivan pimeä. Matti Kalkamon Rajatila -installaation veistokset näyttävät kipsisiltä, mutta ne on tehty lujitemuovista. Vaaleat istuvat veistokset on ikään kuin peitetty kankaalla, muovin laskokset paljastavat ihmishahmon muodon. Hahmot ovat aavemaisia ja hieman pelottavia kasvottomina ja hiljaisina. Hieman myöhemmin palaan huoneeseen, jossa Anne Hiekkaranta istuu kynttilänvalossa ja maalaa kasvojaan ja käsiään mustaksi. Hän alkaa tanssia tummassa huoneessa mustassa, hieman vanhanaikaisessa puvussa. Tilassa ja tanssissa on jotakin mystistä. Minulle kaikista huoneista tämä oli ehdottomasti vaikuttavin.
Vera Nevanlinna hallitsee ikään kuin läpikulkutilana toimivaa kapeahkoa huonetta, jossa on Elina Brotheruksen videoita pienillä televisioruuduilla. Brotheruksen videot kuvaavat ihmishahmoja läheltä, kuin tutkien pieniä yksityiskohtia. Nevanlinna tanssii pätkittäin, harjoitusmaisesti välillä jutellen niitä näitä. Hän sai katsojan tuntemaan olevansa lähellä, hän puhui ja tuntui siltä, että hänen kanssaan olisi voinut alkaa vaikka keskustella. Esiintyjä on pudotettu jalustalta, tuotu etäiseltä näyttämöltä ihmisten pariin.
Heli Ryhäsen Suursyömäri on yhden huoneen keskiössä. Se on suuri ja punainen kangaspää, jolla on suuret silmät ja ulkona roikkuva kieli. Huoneessa liikkuu tanssija Tuovi Rantanen korkokengät jalassaan. Suurimmaksi osaksi näin itse hänen liikkuvan Suursyömärin takana tai kävelevän installaation ympärillä. Outi Pieskin tilateos Kiisselijärvi on kotoinen keittiö ja huone, jossa on myös Pieskin öljyvärimaalauksia esillä. Maalaisromantiikkaa ja nostalgiaa huokuvassa tilassa on myös outoja ja vieraannuttavia elementtejä, kuten outo lasikuitumainen ”kiisselikasa” lattialla. Suvi Ruotoistenmäki asuttaa huonetta, vajoten välillä sängyn nurkkaan ja välillä liikkuen nopeasti pienessä tilassa.
Tilassa on lisäksi kaksi komeroa, joissa toisessa on keinutuoli ja video raskaana olevasta naisesta ja toisessa valokuvia esiintyjistä sekä vihko, johon katsojat voivat kirjoittaa tai piirtää. On äärimmäisen hienoa, että tällainen projekti on ollut mahdollista toteuttaa. Harvat ja Valitut toivottaa katsojan mukaan kokemaan lämminhenkisessä, kannustavassa ja sallivassa ilmapiirissä. Esitys on hyvä esimerkki taiteen tuomisesta ihmisten pariin tavalla, joka tietyssä mielessä lähenee katutaidetta. Se on fyysisesti ihmisten keskuudessa ja jännittävyys syntyy siitä, että ei tiedä miten itse tulee olemaan osa esitystä. Esitys on kommunikoiva ja mieleenpainuva oman aktiivisen roolin ansiosta.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi