Olli Ahlroos: Varjoryhmän ja Harri Kuorelahden teoskokonaisuus Harvat ja valitut on loistava esimerkki siitä, mitä establismenttiin kriittisesti suhtautuvilla periaatteilla voidaan parhaimmillaan saavuttaa.
Harri Kuorelahti & Varjoryhmä: Harvat ja valitut
Konsepti ja koreografia: Harri Kuorelahti
Tanssijat: Anne Hiekkaranta, Vera Nevanlinna, Tuovi Rantanen, Suvi Ruotoistenmäki, Liisa Ylä-Outinen
Kuvataiteilijat: Elina Brotherus, Mi Duncker, Outi Pieski, Seppo Renvall
Valosuunnittelu: Marianne Nyberg
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Tuotanto: Zodiak ja Varjoryhmä, yhteistyössä HIAP Helsinki International Artist-in-residence Program
13.2.2008 Kaapelitehdas C4, Helsinki
Katso ihmistä
Ensin suuri kiitos Varjoryhmä -kollektiivin toimintaperiaatteille: teoskokonaisuuksien, tekijäkokoonpanojen ja aiheiden yhtei(sölli)syys, jatkuvuus (vaikkakaan ei varmasti muuttumattomuus), kehittely ja vaaliminen. Ymmärtääkseni näiden periaatteiden ollessa työskentelyn lähtökohtana pyrkimys on murtaa vallitsevia teoskaanonin epätoivottavia ja joskus jopa luovuutta rajoittavia ja pelkästään tottumukseen perustuvia muotokriteerejä. Kuten Varjoryhmä itsestään tiedottaa: pyrkimys on yhdistellä taiteenaloja ja taistella tanssitaiteen pirstaleisuutta ja kertakäyttöisyyttä vastaan. Varjoryhmän ja Harri Kuorelahden teoskokonaisuus Harvat ja valitut on loistava esimerkki siitä, mitä establismenttiin kriittisesti suhtautuvilla periaatteilla voidaan parhaimmillaan saavuttaa.
Teoskokonaisuus levittäytyi tilassa Zodiakin harjoitussaliin, HIAPin projektihuoneeseen, studioon sekä näitä yhdistäviin auloihin, käytäviin, eteisiin, kulmien taa, takahuoneisiin ja lasisvitriineihin. Ajassa se levittäytyi n. kahteen intensiiviseen, muttei yhteen muotoon pakotettuun tuntiin. Teos tiivistyi ajassa ja tilassa keskittäen huomion tiettyyn tilaan ja tapahtumaan vain avautuakseen taas muihin tiloihin ja tapahtumasarjoihin. Tämä oli teoksen rytmi; hengitys, jonka jokainen katsoja sai alkua ja loppua lukuun ottamatta itselleen määrittää. Sai kulkea vapaasti, hengittää itse ja juoda vaikka kahvit. Erittäin tärkeää kokonaisuuden kannalta oli se, että katsojat olivat aina mukana tapahtumissa istuessaan tai kävellessään käytävällä vastaan ja aina myös itse reaktioineen katsomisen, kokemisen ja näkemisen aktien kohteina. Itseämme katsoimme. Kuten Kuorelahti luonnehtii: pyrkimys olikin luoda eräänlainen ”esitysdokumentti” koskien ihmistä.
Luovan katseen virittämiseksi kaikenlaiset yksilöihin koodatut arvailumekanismit siitä, ”miten tämä nyt pitäisi nähdä” on aina hyvä saada hieman horjutetuksi. Tässä mielessä teos alkoi erityisen mallikkaasti. Lyhyiden puhe- ja liikefraasien toistelulla kieli ja läsnäolo saatiin tuntumaan beckettmäisen odottavassa tunnelmassa murentuvalta, hauraalta, merkityksettömältä skitso-ääntelyltä ja toistolta. Sama kokemus toistui liikkeessä leviten kehojen kautta lopulta kirkkaaksi kokemuksen välitykseksi. Voimakas lataus kesti läpi teoskokonaisuuden aivan sen viimeiseen ”kohtaukseen” saakka. Tämä teoksessa olikin niin mystistä: se oli niin välittömästi iholla, että siihen nähden suurien teatterisalien kohtumainen juhlavuus olisi tuntunut teennäiseltä pröystäilyltä. Kuitenkin teos piti otteessaan herkeämättä… tai ei pitänyt otteessaan, vaan sen avoimesta syleilystä ei halunnut pois.
Kuorelahti osoitti alun ”kohtauksella”, että ihmisen oleminen ja liike on luovana voimana loputtoman mielenkiintoista vasta kun saavutetaan syvä kokemus kehosta ja sen toiminnasta (ääntelystä, kommunikaatiosta, liikkeestä) suurena arvoituksena: hetkenä jolloin merkityksettömyys lyö vasten kasvoja todellisena mahdollisuutena.
Eri tiloissa ja tapahtumissa yhteisenä tekijänä toistui ihmisen tematisointi katseen kohteena. Miten katsoa ja nähdä, kun on itse osa tapahtumaa? Miten katsoa kehoa teoksen mediumina, kun se tuijottaa takaisin? Katsetta alleviivattiin eri mediumien avulla: liikkuvalla reaaliaikaisella ja taltioidulla kuvalla, valokuvalla sekä erilaisin läpinäkyvin katsetta rajaavin pinnoin, joiden läpi katse piti kohdistaa (lasi, muovi, savu). Teos tuntui kysyvän toistuvasti: Miten katsot? Katsotko todella vai projisoitko? Niin, ja kuka katsoo kun katse näkee itsensä?
Eri esityskerroilla teoksessa on vieraillut erilaisia taiteilijoita. Nyt vieraana oli RIO improvisaatioryhmä. Vierailijat tuntuivat olevan täysin eri aaltopituudella Varjoryhmän ja muiden teoksen tekijäkaartin kanssa eikä heidän ammattitaidossaan muutenkaan ollut sen kummempaa hurraamista. Teos oli kuitenkin kokonaisuutena niin välitön, pakottamaton ja avoimesti hengittävä, etten ole ollenkaan varma kumpi on lähempänä totuutta (ehkä molemmat): joko improvisaatioryhmän läsnäolo ei kaikesta huolimatta haitannut ollenkaan tai sitten se jopa toimi, kaikessa epävireydessään, jonkinlaisena hedelmällisenä vastavoimana ja taustana Varjoryhmän saumattomalle yhteisvireelle.
Varjoryhmäläisistä haluaisin välittää erityisen kiitoksen Anne Hiekkarannalle (kiitos tosin kuulu myös koko tekijäkaartille ja teokselle, sillä vain tässä ainutlaatuisessa teoksessa olisi voinut tapahtua jotain tällaista). Hiekkaranta nimittäin tanssi yksin HIAPin pienessä, valkoisessa, läpinäkyvällä suojamuovilla vuoratussa studiossa pärskien raivokkaasti mustetta pitkin studion seinien ja katsojien suojaksi levitettyjä muoveja. Mustetta oli levitetty hänen ja hänen muovisen pukunsa päälle. Jäin studioon erään toisen katsojan kanssa kahden seuraamaan Hiekkarannan sooloa. NN sulki studiosta valot ja jatkoi liikehdintää täysin pimeässä (vain pimenevän Salmisaaren suoden ikkunoista himmeää valoaan Hiekkarannan takaa). Muovin rahina ja hiljainen, kauniin öinen äänimaisema korostuivat suojamuovien takaa äärimmilleen. Hiekkaranta muuntautui kasvottomaksi, täysin arvaamattomaksi mustaksi hahmoksi. Studiossa oli aivan käsittämätön kauhunsekainen tunnelma, enkä muista koska olisin viimeksi pelännyt niin paljon.
Teoksen loppu kiteytyi taas yhdeksi kohtaukseksi ja oli syvästi katharttinen. Yhtäkkiä esiintyjien jutellessa keskenään puheelle, yhdessäololle ja kosketukselle palautui jokin merkitys. Teos sulkeutui tanssilla ja puheella, joka tuntui juhlivan sekä merkityksettömyyden mahdollisuutta kuin merkityksellisyyttäkin.
Olli A. Ahlroos
Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut Liikekieli.comiin keväästä 2007 lähtien.
olli.ahlroos(at)liikekieli.com
Kuva: Johannes Romppanen
Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.
