Milla Koistinen, Bryssel – Kun esiintyjä paljastaa itsensä tavalla, jota ei välttämättä haluaisi nähdä, on silloin katsojalla oikeus vetää verhot kiinni. Kaikkia esiintyviä paljastelijoita ei ole pakko katsoa, vai onko?
Kerran kuussa ilmestyvä kirjoitussarja hapuilee ajatusten ja liikkeiden seassa.
Paljastelijoita ja palvelijoita
Istuin keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa ja jossain vaiheessa päätin oikaista selkääni. Kävelin pahaa aavistamatta ikkunan ääreen katsomaan, oliko sateelle mitään loppua näkyvissäkään. Ennen kuin ehdin silmilläni pilvien reunoihin asti, näin ikäväkseni vastapäisen asunnon ikkunassa miehen housut nilkoissa, käsi jalkovälissä. Ällistyneen inhotuksen vallassa vetäisin verhot kiinni, jotta minun ei tarvitsisi palata ilmaismatineen pariin.
Kaikkia esiintyviä paljastelijoita ei ole pakko katsoa, vai onko? Teatterin penkiltä kynnys kävellä ulos on suuri, ainakin suomalaisen kulttuurin kasvattina. Mutta miksi istua ja kärsiä, jos katsominen tekee pahaa? Ranskalaisten rakastama harrastus, teatterissa mielensä osoittaminen ja uloskävely ei sekään ole aina paras vaihtoehto, toisinaan varteenotettava sellainen kylläkin.
Oma yleisökäytökseni on usein hiljaista alistumista, vaikka aivan hyvin voisin hiipiä ovesta ulos. Toisinaan tekisi mieli kävellä ulos esityksestä, joka on kertakaikkisen huono tai se sisältää elementtejä, joita ei haluaisi nähdä. Mutta miten usein tulee käveltyä ulos esiintyjän tai esiintyjien takia? Ehkä yksittäinen tekijä on helppo eliminoida omista aisteista ja esityskin voi olla kiinnostava, mutta jokin katseen ja kuulon supistaminen saattaa tapahtua lähes itsestään.
Puuttumatta nyt esitysten sisältöihin, teemoihin tai toteutukseen on mielestäni mielenkiintoista pohtia esiintyjien tapaa olla lavalla. Kuka paljastaa, mitä paljastaa, millä tavalla ja miksi? Kenen vastuulla on tarkkailla milloin raja ylittyy? Milloin mielenkiintoisesta katsottavasta tulee tyhjänpäiväistä räyhästelyä ja paljastamisesta itsetarkoituksellista roskaa, jota on hankala kuvitella kenenkään haluavan nähdä? Milloin esiintyjä vie oman esiintymisensä teoksen ohi ja alkaa esitellä itseään sen sijaan, että palvelisi esitystä?
Olin muutama viikko sitten koetanssissa, joka oli harvinaisen hauska ja ilmapiiri rennon leppoisa. Ehkä siksi, että osallistujakavalkadi oli laaja ja paikalla oli tanssijoita, näyttelijöitä ja kaikenlaista muuta taidehörhöä. Erilaiset esiintyjät oli helppo lokeroida tyyppeihin. Paikalla tuonakin aurinkoisena lauantaina oli ujoja ajattelijoita, perustasaisia esiintyjiä, muutama täysin taidoton, joiden paikalle ilmaantumista voi vain ihmetellä, ehkä kolme todella mielenkiintoista ja sokerina pohjalla pakollinen paljastelija-rivoilija, jota katsoessa ei edes enää tunne myötähäpeää vaan syvää kuvotusta.
Paljastelijatyyppi tuntuu kuitenkin usein vetoavan moniin katsojiin sekä ohjaajiin. Ehkä rohkeus, avoimuus ja rajojen ylittäminen on kiehtovaa, mutta ylenpalttinen riehuminen, paneminen ja huutaminen on vain vastenmielistä. Silloin tekee mieli sulkea silmät ja hyräillä ensimmäistä mieleen pulpahtavaa sikermää niin lujaa, että muut äänet eivät enää kantaudu omaan tajuntaan. Tämä on tietysti puhdas makuasia, mutta minun aistini eivät erota kokonaisen nyrkin nielemisestä tai huvin vuoksi alasti juoksentelusta kuin ikkunassa runkkaamiseen rinnastettavan ylilyönnin.
Esiintyvät taiteilijat voisikin jaotella karkeasti kahteen ryhmään, paljastelijoihin ja palvelijoihin. Paljastelijat tuovat itsensä lavalle välittämättä niinkään teoksesta. He tarkkailevat itseään suhteessa yleisön huomioon ja paidanrinnukset avoinna liihottelevat menemään, unohtaen mitä varsinaisesti olivat tekemässä. Tuolloin teos ei voi välittyä kokonaisuutena katsojille ja näkyvillä on vain esiintyjä hahmon tai teoksen sisällön sijaan. Tällaistakin esiintymistä kai myös tarvitaan ja se on helppoa viihdettä. Temput ja kaikenlaiset erikoisuudet sekä inhotukset vetävät aina puoleensa, mutta en usko niillä useinkaan olevan mitään tekemistä kokonaisuuksien kannalta, saati sitten loppuun asti ajateltujen taideteoksien kannalta.
Toinen esiintyjätyyppi on palvelijamainen esiintyjä, joka itsensä sijaan keskittää kaiken energiansa ja luovuutensa teoksen palvelukseen. Tällaisten esiintyjien kautta myös katsoja voi nähdä tarinan, esityksen tai abstraktin taideteoksen sellaisena kuin se on tarkoitus tai toivomus nähdä. Palvelija ei ole nöyristelijä tai marttyyri, vaan ahkera työläinen, joka jaksaa raataa välillä ilman kiitoksiakin uskoen omaan työhönsä. Hän on yhtä lailla itsensä palveluksessa, ei orjana ohjaajalle tai katsojille.
Jako kahteen on yleistävä ja karkea ja kukaan tuskin on täysin yhtä tai toista. Häilymme näiden kahden välillä, jotkut enemmän vasemmalla, toiset oikealla. Toiset kokevat omakseen toisen ja toisille päämäärä voi olla vastakkaisella suunnalla. Niin tai näin, ja kaikenlaisille esiintyjille on varmasti tilaa. Jokainen katsoja voi itse päättää, kenelle kaihtimensa avaa tai milloin pimennysverhot on parasta kiskoa ikkunan eteen. 
Milla Koistinen
Kirjoittaja on tanssija ja Liikekieli.comin vakituinen kirjoittaja. Hän on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004. Tällä hetkellä hän työskentelee Belgiassa useiden eri nykytanssikoreografien tuotannoissa.
