Milla Koistinen, Bryssel – Ihmiset aloittavat aplodit ja lämpiö säpsähtää eloon. Hetkeksi pysähtynyt maailma käynnistyy uudelleen. Illuusio on kadonnut, vai onko se juuri alkanut?
Kerran kuussa ilmestyvä kirjoitussarja hapuilee ajatusten ja liikkeiden seassa.
Lavan tuolla puolen
Odotan esityksen loppumista hiljaisessa lämpiössä. Näyttämön äänet kaikuvat paksujen ovien läpi ja lämpiön puolella kahvilan tarjoilijat asettelevat viinilaseja hiljaa kuiskaillen. Koko talo on keskittynyt teatterisalin tapahtumiin, esiintyjät, yleisö ja media.
Tuntuu hauskalta istua kaiken ulkopuolella, keskittymän reunoilla. Häilyn teatterin ja arjen välimaastossa ja odotan ystävääni lavalta takaisin normaaliin elämään. Lopulta ihmiset aloittavat aplodit ja lämpiö säpsähtää yhdestä napin painalluksesta eloon. Ray Charles käynnistää oman osuutensa nauhalla, ovet avautuvat ja tapahtumat siirtyvät lavan ulkopuolelle. Kaikki jatkuu siitä mihin se oli jäänyt ennen esitystä, ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Hetkeksi pysähtynyt maailma käynnistyy uudelleen. Illuusio on kadonnut, vai onko se juuri alkanut?
Näyttämöllä nähdään aina valmis esitys, muokattu tuote, joka on tarkoitettu kulutettavaksi. Taiteilijat ovat pyrkineet täydellisyyteen ja hioneet esityksen niin virheettömäksi kuin mahdollista. Katsojille tarjotaan lopullinen versio jostain, minkä valmistusprosessista harvat saavat tietää. Huomion kääntäminen siihen mitä tapahtuu lavan ulkopuolella, harjoitustilanteessa ja luomisvaiheessa, saattaisi olla toisinaan erittäin avartavaa. Joskus jopa kiinnostavampaa kuin itse esitys.
Jos katsojilla olisi joskus mahdollisuus päästä seuraamaan varsinaista työtä, jota tunnin tai parin esitystä varten on tehty useita kuukausia, voisi kokemus ja näkemys olla aika toisenlainen. Itse esitys on kuitenkin vain pieni osa taiteilijoiden arkea ja vaikka se onkin näkyvin osa, ei se aina ole suinkaan tärkein.
Onhan näitä yrityksiä toki tehty erilaisilla presentaatioilla, kirjoittamalla avointa päiväkirjaa, yleisötyöllä ja hyvä niin. Se on varmasti palkitseva suuntaus. Itselleni prosessi ennen lavalle menoa on muotoutunut tärkeämmäksi kuin lopullinen versio. Lopputulos ei ole enää se mihin koko prosessi johtaa, vaan jotain mikä syntyy hiljalleen ja siksipä varsinaiset työkuukaudet haluan tehdä niin kiinnostaviksi kuin voin. Työstä nauttiminen syntyy mielekkäästä prosessista.
Myös työryhmän näkeminen harjoitusvaiheessa on mielenkiintoista. Salissa kuulee ja näkee mitä kummallisimpia juttuja ja ne ovat lopullisenkin teoksen pohjalla. Ihmisistähän hienot taideteokset ovat syntyneet. Ne ovat muokkautuneet työläisistä, improvisaatioista, lounaspausseista, huonoista jutuista, nauruista, ahdistuksista ja viinilasillisista harjoitusten jälkeen. Aidon harjoitustilanteen luominen katsojien tarkkailun alla voi olla hankalaa, mutta ehkä ei kuitenkaan mahdotonta.
Ystäväni koripalloilijatuttava oli käynyt katsomassa Anne Teresa de Keersmaekerin ja Rosasin esityksen. Hän oli myöhemmin jokseenkin pettyneenä pohtinut näkemäänsä: “En oikein nähnyt siinä mitään ihmeellistä, en mitään mitä kuka tahansa ei voisi tehdä. Ja se kohtaus, jossa tanssijat juoksivat ympyrää oli kummallinen. Miksi ne eivät voineet mennä suoraan seuraaville paikoille. Mietin vain, että mihinköhän ne ovat menossa?”
Niinpä niin, ihan hyvää pohdiskelua ja pieni heräämisen paikka itse kullekin. Katsojille teokset voivat näyttäytyä varsin outoina ja harmillisen usein siksi, että harjoitussalin oivallukset ovat jääneet matkan varrelle. Vastaukset on unohdettu laittaa lavalle, koska tekijöille ne ovat olleet niin itsestäänselviä. Ja vaikka vastauksetkin olisivat saatavilla, eivät ne ole samanlaisia kaikille. Kysymykset ovat aina paikallaan.
Teosten alkuperänkin kyseenalaistaminen voisi olla tervettä. Isojen koreografijättien taustoilta saattaisi löytyä hyvinkin pienet sormet poimimassa puuvillaa, jos nyt asiaa ajatellaan vertauskuvallisesti. Kuka tekee ja mitä ja kenen nimi saa kiitokset? Taidekaan ei aina ole puhdasta ja virheetöntä, vaikka se teatterin valaistuksessa voi siltä epäilyttävästi näyttääkin. Mutta antaa edellisen olla, siinä on ainesta useampaankin artikkeliin.
Joka tapauksessa, jos taiteilijoilla olisi mahdollisuus näyttää työtään muussakin muodossa kuin valmiina esityksenä, se voisi poistaa paineita itse esityksistä. Katsojat näkisivät muutakin ja ehkä tällä pelastettaisiin muutama taitelijaraasu hermoromahdukselta. Tai ainakin heidän ystävänsä ja perheensä harmailta hiuksilta ennen ensi-iltaa. 
Milla Koistinen
Kirjoittaja on tanssija ja Liikekieli.comin vakituinen kirjoittaja. Hän on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004. Tällä hetkellä hän työskentelee Belgiassa useiden eri nykytanssikoreografien tuotannoissa.
