Hanna Brotherus on koreografioinut teoksen En lähde täältä salaa, joka antoi hetken ihmisille ja heidän ihmisyydelle. Ei nostettu esiin tanssijoita tai laulajia. Teos vuorotteli yksilön ja ryhmän välillä. Tarkasteltiin ihmisten olemista ryhmässä, ryhmän liikuttamista, miten tila jaetaan ihmisten kesken, miten toiset huomioidaan ja mitä yksi ihminen on suhteessa toisiin. Yhden ihmisen tarina haluttiin näkyviin muiden keskeltä. Kukaan ei halua sekoittua, talloutua massaan, vaan ihminen haluaa myös ryhmän sisällä kokea henkilökohtaisia kontakteja, sellaisia, joita ei jaa kokonaisen ryhmän kanssa. Kohtaamisia, joissa katsotaan silmiin, pysähdytään toisen äärelle ja jaetaan kosketuksia. Haluttiin sanoa, että jokaisen ihmisen tarinalla ja kohtaamisilla ihmisten sekä elämän kanssa on väliä.
En lähde täältä salaa
Koreografia: Hanna Brotherus
Musiikki ja kuoron johto: Reijo Aittakumpu
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso- Anttila
Valosuunnittelu: Mika Haaranen
Tekniikka: Petteri Mård ja Anna Pöllänen
Juliste ja käsiohjelma: Tuomas Karppinen
Esiintyjät: Hanna Korhonen, Maria Nurmela ja Laura Vesterinen
& Koiton Laulu
Sopraano: Maria Hammarberg, Leena Hannula, Anna Järvinen, Jonna Kangasoja, Helena Karjalainen, Jaana Koivisto, Iris Mankila, Johanna Paalanen, Rosa- Maria Perä, Sirpa Riuttala, Marketta Salo, Pia Serkamo, Outi Silfverberg, Riikka Strandberg, Liisa Ylönen
Altto: Hanne Aho, Liisa Anttonen, Hannele Cantell, Katri Elfving, Helena Järvinen, Tuija Koskinen, Laura Kupari, Outi Lauhakangas, Annukka Liikanen, Aura Linnapuomi, Merikerttu Mutala, Eeva- Liisa Oksanen, Anna Paju, Pirjo Pulkkinen, Marjaana Veikkanen
Tenori: Ilari Hannula, Pekka Heinonen, Tuomas Karppinen, Arto Nyyssönen, Matti Pallasvuo, Ukri Pulliainen, Matti Seppänen, Petri Strandberg
Basso: Risto Blomster, Kari Hedman, Pekka Mattila, Pentti Määttänen, Juhani Paasonen, Jarno Sakki, Kimmo Salmio, Paul Silfverberg, Oskar Wigren
Esitys esitettiin Zodiakissa, Kaapelitehtaan Pannuhallissa.
Hanna Brotherus on koreografioinut teoksen En lähde täältä salaa, joka antoi hetken ihmisille ja heidän ihmisyydelle. Ei nostettu esiin tanssijoita tai laulajia. Teos vuorotteli yksilön ja ryhmän välillä. Tarkasteltiin ihmisten olemista ryhmässä, ryhmän liikuttamista, miten tila jaetaan ihmisten kesken, miten toiset huomioidaan ja mitä yksi ihminen on suhteessa toisiin. Yhden ihmisen tarina haluttiin näkyviin muiden keskeltä. Kukaan ei halua sekoittua, talloutua massaan, vaan ihminen haluaa myös ryhmän sisällä kokea henkilökohtaisia kontakteja, sellaisia, joita ei jaa kokonaisen ryhmän kanssa. Kohtaamisia, joissa katsotaan silmiin, pysähdytään toisen äärelle ja jaetaan kosketuksia. Haluttiin sanoa, että jokaisen ihmisen tarinalla ja kohtaamisilla ihmisten sekä elämän kanssa on väliä.
En lähde täältä salaa korosti sitä, että esiintyjä oli lavalla omana itsenään, omana henkilökohtaisena ihmisenä. Siihen pyrittiin, mutta esittämisestä ei sittenkään ollut kyetty riisuuntumaan. Kukaan ihminen ei oikeasti jaksa kokea, ja kokea niin vahvasti sellaista tunneskaalaa ja niiden vaihtelua kuin esityksessä tehtiin. Se ei riitä, että esiintyjät kävelevät yleisön edessä alusvaatteisillaan, paljaana ja luonnollisina omina itsenään, jos ilmeille, eleille ja muulle esiintymiselle ei ole tehty mitään. Jos esittämistä ei ole pudotettu. Suuriin tunteisiin väsyi. Ne olisivat tuntuneet paljon isommilta katsojalle, jos esiintyjät eivät olisi kokeneet kaikkea jo ennen häntä. Ja samalla olen väärässä. Hyvältä esiintyjältä vaaditaan, että hän esiintyy ja jakaa läsnäolonsa lavalla omien ajatustensa, tunteidensa ja kehonsa kautta. Se on silloin ilmaisua ja uskottavaa. Teoksen aikana tuntui kuitenkin usein siltä, että kokemista esitettiin enemmän kuin tunnettiin. Ja erotan sanat esittäminen ja esiintyminen. Vaikka lavalla korostettaisiin esiintyjien omana itsenään olemista ja ihmisyyttä, he ovat siellä kuitenkin esiintymässä. Teoksessa esiintyminen tuntui välillä kuitenkin esittämiseltä, ja tässä on ero.
Mikään ei silti vienyt pois esityksen kauneutta ja koreografin kykyä liikuttaa ihmismassaa ilman, että missään kohtaa tila olisi vaikuttanut täydeltä tai ahtaalta. Ja harvoin missään tanssiesityksessä on mahdollisuutta nähdä 50 esiintyjää lavalla. Muistikuviin piirtyi hetki ihmisistä raahautumassa lattiaa pitkin kohti seinä vierustaa. Se oli kuin valuvaa nestettä tai kuhiseva ötökkäparvi. Yksi hienoista hetkistä oli myös, kun kaikki esiintyjät makasivat lattialla ja lauloivat. Silloin heistä oli riisuttu kaikki ylimääräinen, he vain kuuntelivat toisiaan ja antoivat tilan soida. Teoksessa liike ja ääni olivat sulautuneet yhteen. Näyttäytyi se, kuinka kehollista äänen tuottaminen on, ja kuinka paljon siihen tarvitaankaan fyysisyyttä. Se vietiin esityksessä pidemmälle. Tuntui, että kuorolaiset eivät olisi kyenneet tuottamaan aina tietynlaista ääntä, jos eivät olisi saaneet kävellä, työntää tai silittää samalla toista. Äänen tuottamisessa suhteessa kokemiseen saavutettiin aitoutta ja hyvin vahvaa läsnäoloa.
Mainittiin, että Brotherus kuvaa teoksessa nousukauden jälkeistä Suomen henkistä maisemaa. Kuulostaa karkealta, mutta minulle teoksesta syntyi assosiaatioita valo- ja elokuviin juutalaisvainoista natsi-Saksan aikaan. Molemmista heijastuu se, että ihmiset olivat samassa tilanteessa jakamassa jonkun hetken, ja se yhdisti heitä siitä syystä. Heistä tuli ryhmä, ja heidän välilleen tuli lämpöinen ja välittävä side, vaikka heillä ei ennen kyseistä hetkeä olisi ollut mitään yhteistä. Esityksestä välittyi toisista välittäminen ja toisten huomioiminen.
Katsojalle annettiin vain vastuu. Katsoiko ryhmää yleisesti, jonka tekemisestä muodostui hienoja kuvia ja tilanteita, vai seurasiko sivussa liikkuvaa yksilöä, joka tanssillaan halusi tulla huomatuksi?
Heini Tuoresmäki
