Karoliina Yli-Honko – Tero Saarisen syksy on työntäyteinen, sillä työn alla on kaksi kantaesitystä samaan aikaan. Omalle ryhmälle valmistuva teos saa tammikuussa ensi-iltansa Aleksanterin Teatterissa suljetuin ovin.
Kuvat: Marita Liulia
Haastattelussa Tero Saarinen
Liikekieli.com tapasi Täydenkuun tansseilla vierailleen Tero Saarisen juuri festivaalin jälkeen Helsingissä, Aleksanterin teatterissa. Ryhmällä on täysi tohina päällä, koska Täydenkuun tanssien jälkeen alkaa heti Stravinsky-illan intensiivinen esitysperiodi kotiteatterissa. Lisäksi Saarinen tekee kahta uutta teosta, kantaesitystä omalle ryhmälle sekä ranskalaiselle Ballet de Lorrainelle.
Millaiset ovat tunnelmat nyt festivaalin jälkeen?
“Tietysti aika tyhjät fiilikset sen takia, että tällä kertaa meillä oli Sini Länsivuoren kanssa joka aamu kahden ja puolen tunnin opetukset. Meillä oli lähes 30 oppilasta, opetusperiodi oli mielenkiintoinen ja hyvä. Mutta aika raskastahan se oli kun oma esitys oli vasta festivaalin lopussa eli omat harjoitukset oli myös pidettävä. Ja sitten tietysti tämä muu festivaalitoimintaan liittyvä puoli eli ostajien tapaamiset – plus vielä keskustelutilaisuus, jossa me avasimme [toiminnanjohtaja] Iiris Aution kanssa tätä meidän ryhmän ‘casea’.”
Paljonko omia esityksiä harjoiteltiin festivaaliviikon aikana?
“Minun pitää vetää Hunt läpi joka päivä, pitää saada se stamina ja fyysinen puoli kasaan taas. Ja sitten tietysti oli Wavelengths-dueton ja Westward< Ho!:n harjoitukset. Meillähän oli uusi tanssija jälkimmäisessä mukana, eli Saku Koistinen teki Pyhäjärvellä ensi-illan.
Meidän ajattelutapamme on sellainen, että tanssijalle on annettava aikaa paitsi koreografian oppimiseen, myös henkiseen puoleen ja yhteiseen luottamiseen. Pitää siis olla paljon harjoituksia, että voidaan maistella ja hakea yhteistä totuutta lavalla.”
Millaista kotimaisella festivaalilla vieraileminen oli verrattuna ulkomaihin?
“Hyvin harvoin ollaan samassa paikassa näin pitkää aikaa. Ulkomailla mennään yleensä yhteen paikkaan, on rakennuspäivä, seuraavina päivinä näytökset ja niitä seuraavana päivänä pois. Pyhäjärvi on siinäkin mielessä erilainen, koska Inmet-areena on teoksillemme aika haasteellinen paikka. Teknisen puolen valmiiksi saaminen vaatii oman aikansa ja siinä on oma jännityksensä. Kaikki sujui onneksi siltä osin loistavasti.
Hauskaa Pyhäjärvellä on myös se, että siellä on paljon muita suomalaisia tekijöitä, eli näimme taas aikamoisen kirjon siitä, mitä on meneillään. Koska meillä on niin paljon toimintaa samaan aikaan – kierrämme oman ryhmän kanssa, teen kantaesitystä tai lämmitämme muille ryhmille teoksiani – en useinkaan ehdi näkemään, mitä Suomessa tehdään. Pyhäjärvellä näimme hyviä ja vahvoja teoksia, jotka muuten olisivat jääneet näkemättä.”
Oletko ehtinyt pitämään ollenkaan lomaa kesällä?
“Vähän aikaa, kävin Porissa vanhempia katsomassa. Aika vähäiseksihän se loma jää oman toimenkuvan laajuuden takia. Silloin kun tietää, että pitää pitää itsensä kunnossa ja näytös on tulossa, niin on vaikea pitää lomaa. Se on kuin maratoniin valmistautumista – sitä ei viikossa tehdä. Nyt meillä on tulossa Stravinsky-illan esitykset ja kahdet eri castaukset ja siihen liittyvä haaste pitää oikeastaan aika valppaana.”
Millä tavalla rentoudut kiireen keskellä?
“Ei minulla oikeastaan ole mitään metodia, osaan kyllä rentoutua töidenkin keskellä. Sitä voi laittaa vaikka saunan päälle tai kuunnella musiikkia, jotain mikä rauhoittaa. Mielestäni on myös hyvää johtamista huolehtia itsestään, se palvelee kaikkia.”
Stravinsky-illalla on elokuussa pitkä esitysperiodi, kolme viikkoa. Toinen teos on soolosi HUNT, joka on tehty Stravinskyn Kevätuhri-sävellykseen. Esitys on voimakas ja siinä joutuu esiintyjä antamaan kaikkensa. Miltä tuntuu esittää HUNTia monta iltaa peräkkäin?
“Eihän se helppoa ole, mutta eihän työ voi olla sellaista, että esiintyy ja sitten pitää viikon paussin. Ihan samalla tavalla kuin näyttelijä valmistautuu Otelloon tai Macbethiin joka ilta viikossa – esiintyminen kuuluu ammattiin. Toisaalta pitkässä esitysperiodissa kokeillaan myös omia rajoja ja samalla se tarjoaa mahdollisuuden jalostaa teosta ja viedä sitä eteenpäin. Eli odotan kiinnostuneena esityksiä. Tietysti se on raskasta ja siinä on omat paineensa, kun ei ole olemassa toista osajakoa. Kaksitoista näytöstä on myös aika määrä, mutta sen jälkeen ei taas olekaan pitkään aikaan näytöksiä.”
Stravinsky-illan täydentävä Petrushka-teos on ilmeisesti muuttunut edellisistä esityksistä. Kerrotko siitä vähän?
“Se on kehittynyt matkan varrella ja tie tarinan kaaressa on kirkastunut. Olen halunnut muuttaa sitä niin, että aitouden kautta Petrushka on voittaja, vaikka hän häviää. Olemme kehittäneet näiden kahden muun leikkijän, Maurin ja Ballerinan rooleja. Olen halunnut, että heistä ei tule loppua kohden vain pelkkiä pelaajia, vaan myös he ovat omien halujensa ja viettiensä uhreja. Petrushka on repertuaarissani siinä mielessä jännä, koska se ponnistaa klassisen baletin taustoistani. Meillä on nyt kaksi uutta tosi hyvää ja erityyppistä castia.”
Sinulta on tulossa uusi kantaesitys omalle ryhmälle vuoden 2008 alussa. Miltä on tuntunut tehdä uutta teosta?
“Ainahan se on hauskaa, se on uusi ja erilainen matka. Uuden tekemisessä alkutilanne on jännä: kaikki on mahdollista! Se on ihan käsittämättömän hieno asia. Aina tässä vaiheessa kun teen teosta, mukana on paljon eri makuja ja en oikeastaan tiedä vielä, että mikä sieltä nousee isoimpana esiin. Tällä hetkellä jo Borrowed Light -teoksessa mukana ollut yhteisöllisyys sekä omille juurille meneminen, buto-estetiikka ja sitä kautta pelkotilat ja kaikki tällaiset risteilevät mielessäni. Jotenkin kummallisesti minulla on koko ajan päässä Kurt Joossin Vihreä pöytä, ne poliitikot ja ainainen pelaaminen ja toisaalta ihmisen intuitio. En pääse siitä eroon, joten se selvästi tuo jonkun maun tähän teokseen.”
“Nimeä olen miettinyt tietysti paljon, jossain vaiheessa se oli Origins, alkutila, mistä halusin lähteä ja nyt se on Next of Kin, lähiomaiset. Eli kuka on sitten lähiomainen loppujen lopuksi, onko verellä jotakin merkitystä vai ei, mikä ajaa ihmisiä yhteen? Kuulostaa hienolta, mutta en tiedä mitä siellä loppujen lopuksi näkyy.”
Oliko Aleksanterin teatteri ensi-iltapaikaksi tietoinen valinta?
Toiminnanjohtaja Iiris Autio tarttuu kysymykseen:
“Tammikuun esitys ei itse asiassa ole virallinen ensi-ilta, vaan ennakkoensi-ilta. Sinne tulevat yhteistuottajat ja lähipiiri. Virallinen maailman kantaesitys on näillä näkymin Saksassa toukokuussa 2008, jonka jälkeen jatkamme Lontoon Queen Elisabeth Halliin. Sen lisäksi varmistuneita yhteistyötahoja ovat Joyce-teatteri New Yorkista sekä Helsingin juhlaviikot. Ranskalaisen ja saksalaisen partnerin nimiä ei voi vielä julkistaa, mutta näillä näkymin teoksella on siis viisi rahoittajaa.”
Saarinen jatkaa:
“Lähtökohta on ollut tarjota teokselle intiimi, pienempi tila ja sen takia Aleksanterin teatteri tuntuu hyvältä paikalta. Olemme teatterin residenssiryhmä, se on kotinäyttämömme ja tunnelmaltaan teokselle sopiva. On arvokasta, että pystymme harjoittelemaan teosta useiden viikkojen ajan näyttämöllä ja hakemaan siellä myös teknisiä ratkaisuja. Yhteistyö Aleksanterin teatterin kanssa on ollut meille loistava asia.”
Tammikuinen ensi-ilta Aleksanterin teatterissa on siis yleisöltä suljettu?
“Tällä hetkellä näyttää siltä, että emme avaa esityksiä yleisölle vielä tammikuussa. Teos saattaa olla teknisesti vielä kesken ja näin meille jää enemmän aikaa hioa se valmiiksi. Mutta yhteistuottajille ja muille ostajille ennakkoensi-ilta on tärkeä asia, koska he näkevät, että ‘aha, tämmöiseen me ollaan laitettu rahaa’ ja se myös auttaa heitä omissa maissaan markkinoimaan teosta oikein perustein. Aika usein ryhmät, jotka kiertävät kanssamme samoilla areenoilla ulkomailla, tekevät niin sanotusti harjoituskiertueet ennen virallista ensi-iltaa – jo senkin takia, että biisi saa elämää alleen ja muokkautuu. Ensi-illasta tehdään hirveän tärkeä asia, mutta siitähän se teoksen matka vasta alkaa.”
Kotimaisen yleisön on siis odotettava ensi vuoden Helsingin juhlaviikkoja nähdäkseen uutuusteoksen.
Onko kansainvälinen menestys muuttanut työskentelyä? Ryhmähän on ollut alusta alkaen kansainvälinen ja samoin soolourasi ennen sitä.
“Kulttuurivienti on noussut tapetille vasta nyt – mutta kyllä, ryhmäni on alun perinkin ollut kansainvälisesti suuntautunut ja luonnollinen verkostoituminen ihmisten kanssa tapahtui jo kansainvälisen tanssijan urani aikana. Edelleenkin samat ihmiset jotka kiinnostuivat minusta tanssijana, seuraavat työtäni ja tilaavat teoksia. Rahoituksen parantuminen – ensemble-tuki ensin ja sitten valtionosuuslain piiriin pääseminen – on muuttanut toimintaa. Se on järkiperäistynyt ja johdonmukaistunut ja pystymme nyt suunnittelemaan toimintaamme myös pitkällä tähtäimellä.
Taiteellisesti meillä ei sen sijaan ole mikään muuttunut, samantyyppisesti tehdään töitä kuin alkuaikoinakin. Myöskään työnteon moraali ei ole muuttunut. Tietysti kun ryhmän toiminta kasvaa, on otettava huomioon suuri joukko erilaisia käytännön asioita. Kansainvälisyys ja vieminen ovat kuitenkin mielestäni tanssin ydintä: Minua kiinnostaa tavata uusia yleisöjä ja tutustua uusiin kulttuureihin. Onhan tämä myös jonkinlainen lähetyssaarnaajatyö, koska arvojahan minä viime kädessä vien eteenpäin.”
Onko menestys tuonut lisää paineita työhön, etenkin uuden teoksen tekemiseen?
“Ei, en usko että menestys tuo paineita. Jos teen flopin, niin teen flopin. Luulin, että teen Borrowed Lightissa elämäni suurimman flopin.. Asiat, mitä käsittelen ovat sellaisia, mitä haluan käsitellä, ja jos joku ei pidä lopputuloksesta, niin sitten ei pidä. Se on etiikkaani, eikä se asia muutu miksikään ikinä. Eikä saa muuttua, ja jos muuttuu niin sitten pitää lopettaa. Se, mistä kiitän itseäni on, että uskon omiin töihin, niiden sanomaan ja myös siihen, että ne ovat aikaa kestäviä. Itsekin luen samoja kirjoja läpi tai kuuntelen samaa musiikkia vuodesta toiseen, niin miksi tanssi ei voisi kestää aikaa?”
Teet parasta aikaa toistakin kantaesitystä, toiselle ryhmälle Ranskaan. Kerrotko siitä?
“Kyllä, taas yksi Stravinsky lisää. Eli Stravinskyn Häät, Les Noces. Elokuussa alkaa tämän tekeminen Ballet de Lorrain -ryhmälle Nancyssa Ranskassa. Ensi-ilta on joulukuussa.
Olen pitkään ollut kiinnostunut Les Nocesista ja Stravinskystä nyt en vaan pääse eroon – jostain kumman syystä se vaan koskettaa, varsinkin alkuajan tuotannot pistävät sukan pyörimään jalassa. Olen lähtenyt tutkimaan hieman myös suomalaisia hääperinteitä: surumielisyyttä ja jättämistä, sitä että äiti ja vanhemmat joutuvat luopumaan lapsestaan sekä jättäjän ahdistusta siitä, että joutuu lähtemään ihan muuhun todellisuuteen. Se ristiriita, raakuus ja julmuus, on kiinnostava Stravinskyn sävellyksessä.”
Teos on suorastaan jättimäinen produktio, Autio kertoo lavalla olevan yhteensä 60 ihmistä, joista 40 laulajaa ja 20 tanssijaa. Samalla hän sanoo kunnioittavansa tapaa, jolla Saarinen voi samaan aikaan tehdä kahta suurta produktiota.
Miten siis kahden teoksen tekeminen onnistuu rinnakkain?
“Ne jotenkin ruokkivat toisiaan, vaikka ovatkin keskenään hirveän eri tyyppisiä. Huomaan, että mukanani kulkee koko ajan monenlaisia maailmoja. Tietysti pitää olla hyvin pragmaattinen ja aikatauluttaa kaikki hyvin. Ranskan jutussa haasteena on se, että kyseessä ei ole oma ryhmä, mutta olen onneksi tehnyt heidän kanssa ennenkin töitä. Ja tietysti oma paineensa tulee siitä, että laulajat ovat taas mukana lavalla.”
Samassa illassa nähdään myös sävellykseen alun perin Bronislava Nizinskan vuonna 1923 tekemän koreografian rekonstruktio. Nancyn lisäksi esityksiä voi nähdä mm. Pariisin Théâtre du Châtelet -teatterissa huhtikuun alussa 2008.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).
