Harvan tanssijan tai koreografin voi sanoa lanseeranneen kokonaisen uuden liikkumisen tyylilajin ja filosofian. Amerikkalainen Steve Paxton on yksi heistä. Liikekieli.com tapasi kontakti-improvisaation ja nykytanssin pioneerin tämän vieraillessa vuoden 2005 Sivuaskel-festivaalilla Helsingissä.
Kuva: Gil Grossi
Steve Paxton on tutkinut tanssinsa ja esitystensä kautta improvisaatiota ja tanssin kulttuurillisia merkityksiä lähes neljän vuosikymmenen ajan. Paxton aloitti uransa 1960-luvulla mm. nykytanssin, baletin ja aikidon merkeissä ja tanssi Merce Cunninghamin ryhmässä 1961-65. Paxton esiintyy, luennoi, valmistaa tanssiesityksiä ja opettaa pääasiassa Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Vuonna 2001 Mikhail Baryshnikovin White Oak -tanssiryhmä esitti kaksi Paxtonin varhaiskauden teosta. Viimeksi kuluneen kahden vuoden aikana Paxton on esiintynyt mm. Lisa Nelson Companyn kanssa Pariisin Pompidou-keskuksessa sekä Trisha Brownin kanssa Lyonissa.
Tanssitöidensä lisäksi Paxton tunnetaan yhtenä kontakti-improvisaation pääasiallisista kehittäjistä 1970-luvulta alkaen. Hän kuuluu Contact Quarterly -lehden toimituskuntaan.
Liikekieli.com: Mitkä tanssin ja esiintymisen osa-alueet kiinnostavat sinua tällä hetkellä eniten?
Steve Paxton: Minua kiinnostaa tällä hetkellä eniten se, että Eurooppaan on kehittynyt vahva improvisoinnin kulttuuri, ja alalla on nyt monia erittäin kokeneita tekijöitä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minusta tuntuu, että tarjolla on paljon ”pelikavereita”, joiden kanssa improvisoida.
Mitä eroavaisuuksia näet Euroopan ja Yhdysvaltojen tanssikulttuureissa?
Yhdysvalloissa tanssi tuntuu vajoavan pois kulttuurikartalta. 1970-luvulla tanssijoille alettiin ensimmäistä kertaa myöntää apurahoja, mikä oli täysin ennenkuulumatonta. Sittemmin nämä etuudet on vedetty pois, ja vaikuttaa siltä, että amerikkalaisella tanssilla on jälleen edessään vaikeat ajat. Näin on toki muuallakin, sillä tanssi ei kuulu ihmisten ensisijaisiin, selviytymisen kannalta olennaisiin tarpeisiin.
Tanssilla on kuitenkin keskeinen tehtävä kehittää uusia tapoja, joilla yhteiskunnat näkevät ihmiskehon ja sen mahdollisuudet. On tärkeää, että voimme hahmottaa kehoa laajemmin kuin urheilun, pornon ja muiden perinteisten mallien kautta. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että ymmärretään kuinka ihmiset ovat omassa kehossaan. Tämän lähtökohdan arvostus puuttuu tällä hetkellä Yhdysvalloista.
Millä tavoin tanssimaailma on muuttunut 1970-luvun uudistusten jälkeen?
1970-luvulla oli vielä jäljellä rippeitä modernin tanssin edistyksellisyydestä. Sitten joku keksi haudata modernin tanssin julistamalla postmodernin tanssin alkaneeksi. Mielestäni tämä oli suuri virhe.
Sen jälkeen olemme saaneet nähdä runsaasti milloin parempia, milloin heikompia esityksiä, mutta uusia tekniikoita ja lähestymistapoja on syntynyt erittäin harvoin. Aikaisemmin tuntui olevan tavallista, että taiteilijat loivat kokonaan uusia tekniikoita.
Toisaalta meillä on nyt maailmanlaajuisesti tarjolla enemmän tietoa tanssista kuin koskaan, ja ennennäkemättömät mahdollisuudet vaikutteiden yhdistelemiseen. Uskon, että tällä hetkellä olemme keskellä merkittävää synteesivaihetta, jonka loppu ei ole vielä näkyvissä.
Vuosien varrella kontakti-improvisaation tekniikoista ja käsitteistä on tullut osa valtavirran koreografista tekniikkaa. Onko kontakti-improvisaation tämän vuoksi entistä vaikeampi edelleen haastaa perinteisiä, hierarkioihin ja sosiaalisiin normeihin perustuvia käsityksiä tanssin luonteesta?
No… on! (naurua) Toisaalta on syytä muistaa, että valtavirtaan ovat pitkälti päässeet vain kontakti-improvisaation ulkoiset piirteet. Sisäiset työskentely- ja ajatustavat ovat jonkin verran haastavampia ja vaikeammin omaksuttavissa, ja näillä alueilla on vielä paljon kiinnostavaa työtä tehtävänä. Vain se, että ihmiset koskettavat toisiaan ja naiset nostavat miehiä ei tee tanssista kontakti-improvisaatiota. Asiassa on paljon muutakin.
Miten työskentelet itse uutta teosta luodessasi?
Lähestymistapani vaihtelee paljon. Aiemmin lähdin usein siitä, että koetin ikään kuin raivata mieleni mahdollisimman tyhjäksi kaikista ajatuksista. Lopulta jostain tuli idea, jota en saanut pois mielestäni, ja siitä tuli sitten teos.
Tällä hetkellä työskentelen varsin erilaisella, liikelähtöisemmällä periaatteella, ja koreografia sekä kompositio kiinnostavat minua kovasti. En sanoisi, että vielä teen koreografiaa sinänsä, mutta kehittelen ideoita siitä, kuinka luoda hyvin lyhyt, tiivis ja äärimmilleen pakattu liikkeellinen hetki.
Millaista työtapaa olette Lisa Nelsonin kanssa käyttäneet Sivuaskel-festivaalilla nähtävän Night Stand -teoksen luomisessa?
Lisa ja minä olemme työskennelleet yhdessä pitkään, joten halusimme löytää lähestymistavan, jota emme olleet aiemmin käyttäneet. Otimme lähtökohdaksi joitakin liikefraaseja sekä reunaehtoja siitä, mitä emme halunneet tehdä ja mihin suuntaan halusimme viedä teosta. Teos muotoutui omien ideoidemme ja mm. tilan valaistuksen vuorovaikutuksen kautta. Mathilde Monnierin esitystila Montpellierissä sekä siellä mukana ollut henkilökunta vaikuttivat tietysti merkittävällä tavalla siihen, mikä oli mahdollista. Teoksen varsinainen kompositiovaihe kesti noin 10 päivää.
Nähdäänkö Night Standia muualla Helsingin jälkeen?
Ei, toimme sen vain tänne. Loimme teoksen suureen tilaan, ja miellyimme ajatukseen, että tila on olennainen osa teoksen luonnetta. Toki teoksen voisi toteuttaa paljon pienemmässäkin tilassa pienemmin lavastein – kuten kiertäviä tanssiesityksiä usein esitetäänkin. Haluamme kuitenkin pitää tilan suurena ja toivon mukaan mustana, jolloin nämä mittasuhteet ovat keskeinen elementti teoksessa.
Millaisista esityksistä pidät itse?
Pidän lähes mistä tahansa esityksestä, jossa tuntuu, että tanssijat taivuttavat, venyttävät tai jopa murtavat tilaa. Joskus syntyy vaikutelma, että tanssin vaikutus näkyy tanssijan ympärillä. Tämä on mielestäni erittäin kiinnostavaa.
Pidän myös kaikesta joka saa minut nauramaan. Katson mielelläni ihmisiä, jotka osaavat tanssia ikään kuin he tanssisivat ensimmäistä kertaa. Jotkut pystyvät säilyttämään tuon kvaliteetin vaikka olisivat hyvin vanhoja ja tanssineet vuosikymmeniä. Tämä on upea asia nähdä.
Ketkä tanssijat ja mitkä esitykset ovat erityisesti jääneet mieleesi?
Tanssijoista Margot Fonteyn, Paul Taylor, Sally Wilson, Merce Cunningham, Carolyn Brown, Viola Farber…
Koreografioista tulee mieleen muuan Boris Charmatzin teos, jonka nimeä en muista, mutta jossa tanssijat tanssivat housut päässään [Con forts fleuves -toim.]. Teos oli niin kertakaikkisen sopimaton ja outo, että en unohda sitä koskaan. Charmatz luo kummallisia kokemuksia ja hän jää sen vuoksi vahvasti mieleen.
Onko sinulla muita terveisiä, joita haluaisit välittää lukijoillemme?
Eipä oikeastaan – minulla on heille tanssittavaa, ja sen aion tehdä. Toivon, että he pääsevät välillä pois tietokoneidensa äärestä oikeaan maailmaan. Sitä voi edelleen suositella vahvasti! (naurua)
Steve Paxtonin ja Lisa Nelsonin teos Night Stand Sivuaskel-festivaalilla, Kaapelitehdas/Pannuhalli, Helsinki, la 29.1.2005 klo 20:30 ja su 30.1. klo 17.00
Haastattelijana Milla Koistinen
Suomennos Thomas Freundlich
