Jos minulta nyt kysyttäisiin sanoisin heti, että kannatan Tanssin talo –projektia. Sanoisin näin ilman sen suurempia pohdintoja ja tuntematta lainkaan prosessin yksityiskohtia. Veikkaan, että minun olisi parempi pitää suu hetken kiinni ja pysähtyä pohtimaan omaa älyllistä rehellisyyttäni.
Vertailun vuoksi: ensireaktioni Guggenheim-projektiin on lähes päinvastainen. Ja taas, tuntematta tämänkään projektin yksityiskohtia. Kuitenkin pidän veronmaksajana melkoisen outona sitä, että veroeurojani annetaan Guggenheim-säätiölle ilman takuita mielekkäästä vastineesta. Pidän outona sitä, että projekti on edennyt ilman poliittista päätöstä vaiheeseen, jossa arkkitehtuurikilpailu on käyty, ja voittajaksi on valittu rakennus, joka kuvien perusteella olisi melkoinen pettymys ja joka ei edes täytä kilpailun tehtävänantoa.
Kuitenkin päällimmäinen, ärtymyksen puhkoma syy kielteiseen suhtautumiseeni on se, että projektia myydään härskillä kaksoislogiikalla. Projekti esitetään syvimmältä merkitykseltään ylevänä taideprojektina. Samaan aikaan varsinaiset argumentit projektin puolesta koskevat turismin lisääntymistä ja muita positiivisia talousvaikutuksia.
Ylevästä taidesisällöstä tai taloudellisesta kulttuuribrändäysarvonnoususta ei ole mitään takeita.
Varsinaisesta projektin syväsisällöstä, siis suunnitelmista koskien taidetta (Helsingin Guggenheim olisi taidemuseo, eikö?) ei ole paljoakaan keskusteltu. Eikä varsinkaan esitetty saati liiemmin vaadittu takuita siitä, että projektin taiteellinen anti ja sisältö tulisi olemaan jotain Helsingissä ennenkokematonta. Voi hyvänen aika! Projektin taiteellisen annin täytyisi todellakin olla jotain aivan ennenkuulumatonta, jotta koko projektin (ja sen hinnan veronmaksajille) voisi perustella sisältö edellä.
***
Kysymys taiteesta, sen sisällöstä ja merkityksestä herää virkeimmin eloon usein juuri siellä missä pohditaan taidetta vain välineellisesti ja epäsuoraan; kuten pohdittaessa taiteellisen työn tekemisen porvarillisia realiteetteja, taiteen saavutettavuutta, kansanterveydellisiä tai taloudellisia vaikutuksia ja taiteelle pystytettyjen seinien hintaa. Kysymys herää siksi, että näissä yhteyksissä puhuessamme taiteesta meidän taiteen rakastajien omatunto huutaa mutta kuulemme vain epäselviä kuiskauksia. Olemme olevinamme taiteen asialla ja samalla synkimmin eksyksissä ja taiteen merkitys pahimmalla mahdollisella tavalla kateissa.
Vai mitä sanoisit? Sanotaanko taiteesta tai taiteen puolesta mitään, kun taiteelle nostettuja seiniä puolustetaan urbaanin, trendivetoisen kaupunkikulttuurin rikastuttajina? Kun ”luovaa työtä” tekevät mitkälie markkinointipataljoonat ilakoivat pipot vinossa jonkun Guggenheimin aiheuttamasta nastasta pöhinästä?
Omatuntomme yrittää hädissään muotoilla kysymystä: missä taide tässä kaikessa on? Tarkemmin sanottuna kysymys kuuluu: missä taide tapahtuu?
***
Guggenheimin brändin arvo perustuu huomioarkkitehtuurin lisäksi säätiön omistamien ja hallinnoimien kiinteiden taidekokoelmien arvon varaan. Teoksissa löytyy. Kokoelmat ovat uskomattomat. Teoksien äärellä taidetta tapahtuisi niin, ettei yksi elinikä riitä sitä kaikkea sulattamaan. Mutta kokoelmat ovat New Yorkissa, Bilbaossa, Abu Dhabissa ja Venetsiassa. Jos edes vaatimaton osuus näistä kiinteistä kokoelmista tulisi Helsinkiin, saattaisin muuttaa mieltäni koko projektista.
Mutta tuleeko? Tiedätkö sinä?
***
Mihin Guggenheimin kokoelmien merkitys sitten perustuu? Kokoelmissa on teoksia, jotka ovat aikoinaan synnyttäneet oman marginaalinsa. Näissä marginaaleissa, vakiintuneen ja totutun katvealueissa ja poimuissa tapahtuu taidetta. Guggenheimin kokoelmissa on teoksia, jotka ovat pakottaneet, raivaneet tai räjäyttäneet vakiintuneeseen historialliseen tilanteeseen, sitä kannatteleviin ajattelu- ja käsiterakenteisiin, vallitseviin näkemisen ja kokemisen tapoihin, niistä välittämättä, niitä vastustamalla tai niitä manipuloimalla säröjä, murtumia ja raja-alueita; käsittämättömiä, hulluutta aiheuttavia pintoja, nyrjähtäneitä kompositioita, jotka eivät vakiintuneessa, marginaalien sisäpuolelle jäävässä järjestyksessä olisi mahdollisia.
Kun ihminen omine käsityksineen, näkemisen tapoineen ja jähmettyneine koordinaatistoineen asettuu alttiiksi tällaiselle teokselle, hyväksyy marginaalien huterat jalansijat ja pelkäämättä uutta pitää itsensä avoinna, tapahtuu, mahdollisesti, se mitä kutsumme taiteeksi.
Kalliiden seinien pystyttäminen on eri asia. Ne eivät synnytä marginaaleja.
* * *
Niin, se Tanssin talo.
”Tanssin talo täydentäisi mielestäni erinomaisesti Helsingin kulttuuribrändiä”, argumentoi kaupunginvaltuutettu Matti Niiranen blogissaan.
Saara Moisio raportoi 2012 kuinka ”kaupungin edustajat olivat talosta aidosti kiinnostuneita ja ymmärtäneet sen tarpeen sekä sen, mitä se voi kaupungille tuoda. Talon avulla kaupunki elävoittää jotain aluettaan, tekee taas itsestään kiinnostavampaa kulttuurimatkailun kohdetta ja rakentaa brändiään nuorekasta edelläkävijää houkuttelevaksi, unohtamatta tietenkään tanssitaiteen hyvinvointivaikutuksia”.
***
Tanssin talon puolesta argumentoidaan onneksi myös vakuuttamalla, että projektia ollaan suunniteltu ja suunnitellaan sisältö edellä. Kuulostaa hyvältä, mutta rehellisyyden nimissä on kysyttävä mitä ”sisältö” tässä tarkoittaa? Minkä sisältöä? Taiteellista sisältöä? Vai taidetanssin ja sen tekijöiden kulttuuripoliittisten pyrkimysten sisältöä? Se ei ole sama asia.
Tässä sanottu ei sisällä syytöstä. En tunne Tanssin talo -projektia tarpeeksi hyvin. Tässä sanottu koskee omaa yritystäni olla asiassa rehellinen itselleni.
En tiedä mitä Tanssin talon taiteellinen sisältö tulee olemaan.
Tiedätkö sinä?
Olli Ahlroos
Kirjoittaja on filosofi, väitöstutkija ja vapaa kirjoittaja. Hänen kolumnejaan julkaistaan Liikekieli.comissa kuukausittain syksyllä 2015. Aiemmat kolumnit ovat Taidekritiikistä ja taiteesta, vielä kerran, Näin tanssi Bill Cosby ja Onko taidemanifestien aika ohi?.
Kuva: Joakim Pusenius
