Teemu Kyytinen: Kirkkaasti tanssittua arkkitehtuuria ja hengästyttävää runsautta
Nomadi-tuotanto toi tanssin päivänä nähtävillemme kahden teoksen illan, jossa pääsimme sukeltamaan kahden hyvin erilaisen, laadukkaasti toteutetun teoksen maailmoihin.
Lucid Dreaming, kuva Tanja Ahola
Flow
Koreografia ja tanssi: Arja Raatikainen
Visualisointi: Jukka Huitila
Äänisuunnittelu: Antti Nykyri
Pukusuunnittelu: Marja Uusitalo
Lucid Dreaming
Koreografia: Alpo Aaltokoski
Tanssijat: Jonna Eiskonen, Heidi Naakka, Valtteri Raekallio
Visualisointi: Jukka Huitila
Musiikki ja äänisuunnittelu: Timo Muurinen
Pukusuunnittelu: Marja Uusitalo
Tuottaja: Nomadi-tuotanto
Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoa
29.4.2005
Kantaesitykset 28.1.2005 Gran-teater for Dans, Århus, Tanska
Flow ja ilmaisun arkkitehtuuri
Arja Raatikaisen Flow on tanssin, valo-, tila-, ääni- ja pukusuunnittelun kokonaistaideteos, joka jatkaa koreografin aiempien sooloteosten vankalla ja vakiintuneella linjalla. Näemme liukuvasti muuntuvaa, määrällisesti karsittua, mutta kirkkaasti tanssittua liikemateriaalia.
Liikemateriaalin sisällä on laadullista vaihtelua, dynamiikaltaan liike sen sijaan pysyy varsin tasaisena. Dynamiikan osalta leikkauspisteenä toimii näyttämön etuoikealla ylävalospotissa tapahtuva ilman pyyhkiminen ja saalistavaa kotkaa muistuttava tasapainolento.
Jukka Huitilan lavastus rajaa tilaan katosta riippuvien päällekkäisten kapeiden suorakulmioiden avulla puolikaaren muotoisen areenan. Lavastuselementit luovat toisaalta mielikuvaa kaupunkiympäristöstä, ne voi mieltää vaikkapa viitteellisiksi pilvenpiirtäjiksi, toisaalta videotekniikan avulla elävästi valaistuina niistä muodostuu myös metsämäinen maisema. Suorakulmioiden välistä voimme nähdä niiden taakse muodostuvan tilan, jossa koreografi kulkee jo jonkinlaiseksi tavaramerkikseen muodostuneella eläinkonttauksella.
Lavastuksen läpinäkyvyys, sen synnyttämät rinnakkaiset ja päällekkäiset mielikuvat ja liukuva muuntuminen valojen avulla tukee vahvasti koreografian pehmeitä metamorfooseja. Myös Marja Uusitalon suunnittelema puku luo vaikutelman läpinäkyvyydestä ja ehdottomien rajojen häilyvyydestä mustan pitsiharsomaisen kuorensa ansiosta.
Päällimmäinen kokemukseni Flown äärellä oli luonteeltaan arkkitehtoninen.
Oli kuin olisi oleskellut mielenkiintoisen rakennuksen sisällä, sen erilaisia tiloja ja muotoja imien. Esitys toi minulle samankaltaista tyyntä rauhoitusta. Toisaalta yhtä lailla se piti katsojaansa tietyn etäisyyden. Teoksen musiikki ja äänimaailma toimi pääosin myös tilaa ja tunnelmaa luovana elementtinä, auditiivinen maisema on kelloineen ja lyömäsoittimineen vahvasti Japani-vaikutteinen.
Koin että myös esiintymisen tapa valotti käsittelemiään aiheita poimien niistä esiin ennemminkin niiden muodon ja rakenteen, kuin psykologisen tai realistisen olemuksen. Esimerkkinä: Sen sijaan että Raatikainen olisi ajanut itsensä kuvitteelliseen eläimenä olemisen tilaan, hän ennemminkin piirsi näkyviin sen tilan ja muodon jonka eläimen liikkuminen aiheuttaa. Tämä ei tarkoita että ilmaisu olisi vähemmän syvää tai sisäistynyttä, kysymys on eri lähestymistavasta.
Lucid Dreaming
Siinä missä Flow loi tyyntä tunnelmaa, Lucid Dreaming oli teemansa mukaisesti hengästyttävä ja runsas. Tanssijat pelmahtavat lavalle alati erilaisissa vaatteissa, näyttäen ihoa, mutta pitäen hahmonsa persoonan piilossa.
Sisältöönsä sopivasti Aaltokoski on koreografioinut liikekieltä, jossa on nykytanssimateriaalin ohella nähtävissä piirteitä jazztanssista ja ehkä myös muotinäytösten lavaliikkumisesta. Liike etenee vauhdilla ja tanssijat Jonna Eiskonen, Heidi Naakka ja Valtteri Raekallio ovat liikkumisessaan tehtäviensä tasalla. Koreografi hyödyntää osaavasti tilallista rytmitystä ja suuntia.
Teoksen näyttämöllepano (visualisointi Jukka Huitila) hyödyntää peilimäisiä ja kiiltäviä pintoja, katosta roikkuvaan röpelöiseen peilineliöön projisoidaan välkettä joka tuo mieleen eetterissä suhisevan kuvatulvan. Välillä neliö saa pintaansa television RGB-osavärit. Näyttämön takaosassa on lattiasta kattoon ulottuvat läpinäkyvät muovikaistaleet joiden taakse tanssijoille muodostuu näennäisen yksityinen tila, jossa vaihtaa vaatteita ollen silti julkisesti kaikkien nähtävissä.
Aihetta käsitellessään koreografi näyttää meille ihmisen tyhjyyden kokemuksen ja median kuvavyöryn vastakkainasettelun. Alun soolossa Jonna Eiskonen tutkii itseään kuin käsipeilistä, kuka olen, hän tuntuu kysyvän. Pian identiteettivaihtoehdot tuodaan tarjolle valmiina paketteina.
Ihminen näyttäytyy tässä teoksessa pitkälti modernin mediayhteiskunnan uhrina. Tällainen näkemys nykymenosta on varmasti monelta osin validi, mutta mielestäni sisällöllisesti teos jää osin tämän asetelman vangiksi.
Erilaisissa reality-ohjelmissa sekoittuvat mielestäni monimutkaiset ilmiöt; kaupallisuus joskus äärimmäisissä muodoissa, ihmisten hyväksikäyttö, erilaiset elämänhallinnalliset vinkit, tirkistelynhalu, katsojien tarve tuntea ylemmyyttä tai vain viihtyä harmittoman ohjelman parissa. Nähtävissä on myös osallistujien oman edun tavoittelu, yritys kohentaa omaa elämää, saada apua ongelmiin tai vain yksinkertaisesti seikkailunhalu ja leikkimieli, ehkä viatonkin pako arjesta.
Ohjelmat ovat viihdettä, jossa on helppo nähdä epäterveitä piirteitä, mutta on myös helppo sortua moralisoimaan. Reality-, lifestyle- ja trendiohjelmien näkeminen ennen muuta katsojiaan ja osallistujia uhriuttavana ei siksi mielestäni ole ongelmatonta.
Teoksen loppupuolella tanssijoiden vaihtaessa vaatteita (tai identiteettejä) muovikaistaleiden takana valoruutujen syttyessä ja sammuessa, saan paremmin kiinni siitä, mitä teoksen ihmiset kokevat. Puhutteleva kuva oli myös tanssijoiden leijuminen lattian rajassa. Tämä herätti mielikuvan paitsi informaatiotulvan alle luhistuneista ihmisistä, myös satelliittien ja maan välissä leijuvista ihmis- identiteetti- tai tyyliprototyypeistä, jotka odottivat laskeutuvansa seuraavaan emäntäänsä tai isäntäänsä.
Lisää kokemisen tasoja toivat Heidi Naakan ja Valtteri Raekallion näyttämön etuvasemmalle sijoittuneet soolot, joissa oli nähtävissä heidän teoksessa esittämiensä hahmojen kamppailu vyöryä vastaan, mutta myös oma tahto ja haavoittuvuus.
Kaiken kaikkiaan voi todeta, että on kai jonkinlainen osoitus teoksen laadusta, jos katsoessaan voi syventyä pohtimaan sisältöä ja sen herättämiä kysymyksiä sen sijaan että huomio kiinnittyisi teoksen rakennuspalikoihin. Tässä koreografin kokemus epäilemättä näkyy.
Teemu Kyytinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen freelance-tanssija, joka on toiminut ammatissa vuodesta 1996. Nyttemmin hän on alkanut ottaa ensiaskeleita myös koreografina.
