Karoliina Yli-Honko: Sata lasissa!
Taidekorkeakoulujen opiskelijat yhdistivät osaamisensa ja tuloksena on kolme rohkeata teosta: Final Call. Into, taito ja kekseliäisyys kannattelevat nuorten tekijälupausten teoksia kompastuskivienkin yli ja kokonaisuus on vaikuttava. Lue
Touko Kauppinen – Kirjoittaja näki useasti yhden kolmesta Final Call -teoksesta. Hän kirjoittaa Kutsusta ilman otsikkoa, sillä ei halua keksiä mitään. Tarkoitus on olla mahdollisimman uskollinen kokemuksille ja muistille. Lue
Polta silta (kuva: Pekka Holmström)
Final Call
Kolmen tanssiteoksen yhteinen esitys, taiteellinen suunnittelu maisteriopiskelijoiden työryhminä, esiintyjinä Tanssitaiteen laitoksen kolmannen vuosikurssin opiskelijat.
Teatterikorkeakoulu, Tanssitaiteen laitos sekä Valo- ja äänisuunnittelun laitos
Taideteollinen korkeakoulu
Ensi-ilta 24.11.2006, Mediakeskus Lume, Helsinki
Sata lasissa!
Final Call -teoskokonaisuuden muodostavat Kosmoksen vangit, Kutsu ja Polta silta, joista kukin teos kestää noin 20-30 minuuttia. Väliaikoineen kokonaisuus on pitkä kestoltaan, mutta ei onneksi pitkäveteinen.
Aulassa on teoksiin johdattelevia valokuvia ja esineitä sekä suuri paperi, johon katsojat saavat kirjoittaa kommenttejaan esityksistä. Viimeisen esityksen aikana tila oli jo melkein täynnä spontaaneja ja välittömiä palautteita. Idea on toimiva katsojan kannalta ja varmasti myös hyödyllinen tekijöille.
Kosmoksen vangit -teosta hallitsee lavasteena toimiva verkko, joka on todella hieno ja monia miellejohteita herättävä. Se jakaa esitystilan ja yleisön osan erilleen, toisaalta tila on avointa ja esiintyjät ovat lähellä, mutta toisaalta he ovat eristyneitä ja saavuttamattomia verkon sisällä.
Tilassa katsojia kehotettiin kiertämään vapaasti verkon ja seinien väliin jäävällä alueella. Alituiseen ramppaamiseen ei ajatus innoittanut, mutta oli kivaa vaihtaa välillä katsomispaikkaa ja samalla näkökulmaa. Katsojia oli ajateltu yksilöinä ja esitys antoi mahdollisuuden erilaisiin mahdollisuuksiin sen sijaan, että heidät massana istutettaisiin katsomoon, jossa jokaiselle on varattu saman verran tilaa.
Itse koreografia alkoi hieman ontuen. Tanssijoiden puhe ja pääosin henkilöhahmon rakentaminen tuntuivat jollakin tavalla pinnallisilta, ainoastaan Natasha Lommin henkilöhahmo oli erittäin onnistunut mystisyydessään ja dramaattisuudessaan. Sitaatit Aristoteleen Runousopista ja Lääketieteellisestä ammattisanastosta tähtäsivät mielestäni huumoriin vastakohtien yhdistämisen ja absurdiuden kautta, mutta niiden käyttö oli latteaa ja itsestäänselvää eikä herättänyt toivottua vaikutusta ainakaan minussa.
Antti Seppäsen tapa puhua ansaitsee erityisesti kiitosta ja pelasti tekstit. Loppua kohden sen sijaan teos nosti tunnelmansa radikaalisti liikkeen ja musiikin yhteisenä virtana, joka oli huima, kouraiseva, itkettävä ja huumaava. Ehkäpä tästä voisi päätellä, että koreografilla on vielä opettelemista muilla esittämisen saroilla, mutta liikesommittelu ja sillä vaikuttaminen ovat erinomaisen hyvin hallussa.
Äänisuunnittelussa oli käytetty innovatiivisia ratkaisuja. Muun muassa kovaääniset oli upotettu lattiaan eri puolille esitystilaa, joten ääni loi tilaan oman arkkitehtuurinsa. Loppuratkaisussa tärkeällä sijalla olivat lavastus ja ääni, kun musiikin soidessa ylösnostettuun verkkoon ropisi palloja katosta. Hienoa oli se, että verkko oli rakennettu muunneltavaksi ja toiminnalliseksi elementiksi staattisuuden sijaan.
Keskimmäisenä teoksena nähty Kutsu alkoi jo väliajan puolella, kun tanssijoiden muodostama Cotton fields -bändi esitti Dingoa. Kommenttipaperilla joku katsoja olikin kuvannut tätä ”maailman parhaaksi huonoksi bändiksi”, ja se on varmasti hyvin lähellä totuutta. Ylitsepursuavat ja liioitellut vaatteet olivat kahdeksankymmentäluvun mielikuvituksellisia kaikuja.
Satu, Saara, Katja-Maria ja Jouni ovat hulvattomia koomikoita, jotka pysyvät roolissaan vaikka kaverit nauravat katketakseen heidän edessään. Musiikkinumerolla saatiin myös väliajan loppuosa kulumaan miellyttävästi sillä aikaa kun väliaikavaihtoja viimeisteltiin.
Esitystila oli kuorrutettu täyteen esineitä, tuoleja ja muita huonekaluja. Muhkea lavastus oli sopivasti kulunut ja nuhjuinen ja runsas, ja siellä tuli rento ja kotoisa olo. Tilassa sai istua tyynyillä ja tietyillä tuoleilla ja paikkaa sai jälleen vaihtaa vapaasti halutessaan. Kutsun henkilähahmot olivat hyvin rakennettuja ja uskottavia eriskummallisuudessaan. Koreografia oli anti-tanssillinen, ja se keskittyi luomaan tunnelmaa ja tilanteita.
Elina Pirisen Polta silta -koreografia oli näistä kaikista teoksista ehkä ristiriitaisin. Tausta-ajatuksena olivat tanssijoiden esittämät erilaiset personifikaatiot, kuten Wannabe, Toimiva parisuhde ja Mielikuvitus. Näiden avulla koreografi on voinut pohtia nuoren aikuisen ongelmia ja paineita nykypäivänä, mutta jälleen tuntui siltä, että jotain syvyyttä ja uutta näkökulmaa asiaan jäi kaipaamaan.
Varmasti myös nuorilta esiintyjiltä olisi vaadittu astetta enemmän asennetta. Pälvi Salmisen loukkaantumisen takia teoksessa nähtiin esiintyvän myös koreografi Pirisen itsensä, mikä oli hyvä siinä mielessä, että häneltä sitä tuntui löytyvän. Teoksessa oli käytetty vaikutuskeinona luotaantyöntävää ruman estetiikkaa, joka kulminoituu mustiin trikoopukuihin.
Visuaalisuus kokee teoksessa suuren muutoksen vaatteiden vaihdon myötä. Heidi Wikarin luomat mekot ja hameet olivat ihastuttavia. Muutenkin teos tuntui paranevan loppua kohden ja saavutti ajoittain ”täysosumia”, jossa kaikki esityksen osatekijät loksahtivat kohdalleen. Oma suosikkini oli Elämälle kiitos -laulu, joka kantautui ilmoille yllättävästi ilmestyneistä pienistä kaiuttimista. Illuusio oli lähellä tunnetta siitä, että tilassa olisi ollut monta ihmistä laulamassa eri paikoissa. Tämän kohdan ironia paljastui taustanaan symboliset personifikaatiot, ja tässä mielessä niiden käyttö tuntuikin perustellulta. Mietityttämään jäivät lavastuksessa olleet vaakakupit, jotka oli täytetty luilla, sekä samoin englannin- ja suomenkielisten repliikkien sekoittaminen.
Teoksien päätyttyä olin ällistynyt ja vaikuttunut taidekorkeakoulujen potentiaalista. Miksi tällaisia täysipainoisia ja innovatiivisia kokonaisteoksia ei juurikaan näe? Yhtenä syynä tanssikentällä on arvatenkin se tavallinen – eli raha. Teoksen budjetti ei anna myöden palkata lavastajaa, äänisuunnittelijaa ja valosuunnittelijaa koko prosessin ajaksi.
Ehkä koulussa opiskelijalla on myös vielä toisenlainen luova potentiaali käytettävissä, kun sitä eivät kiristä ja rajoita todellisen taidemaailman vaatimukset? Puristaako tietty alojen välinen hierarkia teoksen osa-alueet erilleen?
Kutsu-teoksen työryhmän jäsen Maiju M. kiteyttää sen, mikä myös näkyy lopputuloksissa: ”Ensimmäistä kertaa olen saanut kokea olevani ensisijaisesti keskustelija, en jonkun tietyn ammattiryhmän edustaja. Olen ymmärtänyt, että minulle luontaisia keskustelun välineitä ovat sanojen lisäksi esineet ja tila. Esine on tapahtuma”.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti Liikekieli.comiin sekä estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).
He ilmoittavat meille, että esitystila on valmis. Kulkevat huoneeseen samaan aikaan kanssamme. Kutsu tuntuu aidolta, koska se ei pyri peittämään kaikessa pilkistävää illuusiomaisuutta, toistuvasti peiteltävää rosoa.
Ymmärrämme pian, ettei tämä ole tiukasti lavasteisiin harjoiteltua esiintymistä tai näyttelemistä. Totunnainen, jokin tanssimaisuus ja teatterimaisuus saa jäädä, jos se ei ole osa muutoksessa olevaa maailmaa. Enkä tarkoita nyt mitään ajankohtaisia tendenssejä, vaan sitä olemassaoloa, jonka voi kokea varsinaisena, nyt, tässä. Sille ei ehkä ole tarkkoja sanoja, mutta sitä on.
Lähtökohdat ovat syvällä työryhmäläisten omassa olemisen tavassa. Roolien perusta löytyy niistä risteytyskohdista, joiden kanssa kukin joutuu elämässään vastatusten. Mieleen jääneet asiat voivat olla pieniä tai suuria, miltei kaikki voi olla.
Se, mikä alkaa, on karmaisevaa ja kaunista yhtä aikaa. Satu kyselee puhetulvansa keskellä Jounilta asioita, joista olisi ehkä hyvä yhdessä puhua, mutta oikeaa yhteyttä ei ole. Jouni on syvällä ajan ja itsen ajattelussa, joka ei keskeydy edes Saaran pyytäessä kärsivässä balettiasennossa: Look at me! Katja kävelee allapäin iso hirvenpää sylissään toisella puolella huonetta.
Me uskomme hetkiin, koska emme ole täysin ulkopuolisia, vaikka istumme huoneen laidoilla avuttomina kummastelijoina ja ikuisina tirkistelijöinä. Onko sinulla ja minulla oikeus olla täällä? Mitä me katsomme ja mille nauramme? Miksi?
Hämmennys hälvenee, kun jokin sinussa ja minussa avautuu. Koemme huoneen ilmassa leijailevaa lohtua ja ymmärrystä, jossa voi olla jotakin yhteyttävää.
Aidosti muotoutuva rooli on avannut heissä olennaiselta tuntuvan intuition mahdollisuuden. Se aktivoi heissä ja ehkä myös meissä ennennäkemättömiä tunnekanavia. Syntyy mielitekoja. Tunnetko, mitä se on? Välillä minä olen sinä ja sinä me.
Rooli on heidän johdattajansa tai perässä kulkijansa, jonka avulla voi saada tarvittavaa välimatkaa arjen lukemattomista ehdoista ja tottumuksista. Se tuntuu läheiseltä, sillä meilläkin on roolimme, joita voimme ymmärtää tai olla ymmärtämättä. Nyt roolien kautta ei paeta mihinkään, vaan lähestytään tuntematonta, vahvalta tuntuvaa olemista, jota ei löydä vain jäljittelemällä.
Ehkä avautuminen maailmalle on lopulta eniten kiinni uskalluksesta ja rauhasta. Heidän olemisensa on ajoittain äärimmäiseltä tuntuvaa, välillä jäädään kauemmas joidenkin esteiden taakse. Annetaan paljauden olla! Annetaan häpeän ja totutun kulua ajan kanssa pois, jos sitä on.
Voi olla, että maailma avautuu lisää, jos esityksellisyydestä päästettäisiin vielä enemmän irti. Mutta miksi tämä ei riitä? Mitä odotan vielä? Miksi olet noin levoton? Mennään eteenpäin, ei, pysähdytään.
Ehkä nyt, tänään, viimeinkin, pystyn keskittymään entistä kirkkaammin salaisuuksiin, joita on huoneen ihmisissä, äänissä, valoissa. Tässä tilassa on paljon tuttua ja vierasta yhtä aikaa niin kuin sinussakin, määrittelemätön.
Ja sitten Jounin suusta pulppuaa Pentti Saarikosken runo, jonka sanoma kertoo meille paljon lisää: ”En sopeutunut aikaan: / ajattelin sitä. / Mutta opin tuntemaan käytännön: / sananlaskut. / Metsässä viihdyin: / En vastustanut lasta.”
Saamme nähdä jälleen, kuinka hämärä tanssii pitkin huonetta. Heidän tekonsa eivät muutu ratkaisevasti esitysten välillä, mutta he voivat ymmärtää olemistaan yhä enemmän osana intuitiota, tunnetta. Joka hetki on mahdollisuus, intuitio voi rohkaista johonkin aivan odottamattomaan uuteen. On mahdollista olla elossa intensiivisesti, pysytellä liikkeessä tai olla rauhassa. Se on ehkä suurinta, vapautta.
Me jotka näemme tämän useamman kerran, saamme kokea yksinäisyyden raottumista. Roolihenkilöt alkavat reagoida kuin itsestään enemmän toisiinsa, löytävät jokaisen olemisen hienouksia ja nyt, aivan kuin huoneen esineetkin alkaisivat hengittää.
Se tuntuu äkkiä kuin itsestään syntyneeltä ajatukselta. Omaan olemiseen keskittyminen ei tarvitse tarkoittaa itsekkyyttä. Vain omakohtaisesti ymmärtävä voi kohdata toisen ja kokea mitä eettisyys on. Maailma avautuu itsessä. Ja jos näin todella voi olla, ei ole mitään pelättävää, vaikka aika kulkee ja nämäkin hetket ovat olleet jo pitkään ohi.
Eikä siitä silti pääse mihinkään, että melkein kaikki on hyvin hallitsematonta. Pienet asiat voivat muuttaa vapautuneen vaikeaksi ja rikkoa jotakin kaunista, jota en saa kirjaimiin. Saattaa olla niin, että kokemus ei koskaan poista elämään liittyvää tuskaa.
Kutsu on osa elämää, sitä tiedostamatonta, hulluutta, unta, jatkuvaa valvetta, muutosta, lapsuutta, jota kaikkea ei voi tavoittaa ja ymmärtää täytenä. Erilaiset ajat ovat simultaanisesti läsnä; sinä pystyt melkein itkemään.
Tiedän, mitä kertoisit nyt, jos haluaisit puhua. Olemme voineet ymmärtää sitä, omaa avautuvaa rajoittuneisuuttamme. Katsoja ja esiintyjä voi aistia maailmasta vain osan, joten huoneeseen pitää palata uudestaan siihen saakka, kun se on mahdollista.
Esitykset päättyvät ihmettelyyn, kuinka vaikeaa eläviä rooleja on jättää lopulta taakse. Myös meillä on halu olla prosesseissa, jotka eivät mene muutamassa tunnissa ohi. Tämä halu on tulla kutsutuksi mukaan useita kertoja.
Touko Kauppinen
Kirjoittaja opiskelee Tampereen yliopistossa suomen kirjallisuutta ja piirtelee toistuvasti sanoja paperille. On kiinnostunut elämästä.
touko.kauppinen@uta.fi
