Thomas Freundlich: Eksyneiden yö
Myönnän, että suurimman osan ajasta minulla ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä japanilaisen Nomade~s-ryhmän teoksessa Faces and Phases oikein tapahtui. Teos onnistui kuitenkin salavihkaa houkuttelemaan minut maailmaansa niin, että en enää välittänyt koko kysymyksestä.
Kuva: Pauro Fukuchi
Faces and Phases
Nomade~s, Japani
Ohjaus ja lavastus Nakao Ikemiya
Koreografia ja ohjaus: Nakao Ikemiya & Noriko Kumagai
Tanssijat: Kazuo Kambayashi, Masato Kunieda, Yoshimasa Kameda, Cho Hatsumi, Kensaku Shinohara, Ayako Koyama, Kanoko Hinata, Noriko Kumagai, Nakao Ikemiya
Valosuunnittelu Reiko Fukuda
Äänisuunnittelu Norimasa Ushikawa
Näyttämömestari Eiji Torakawa
Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoa 11. ja 12.5.2005
Eksyneiden yö
Japanilaisen Nomade~s-ryhmän teos Faces and Phases on yhtä hämmentävä kuin tanssiryhmän nimi, joka saanee lukemattomat tietokoneenkäyttäjät ympäri maailmaa etsimään turhautuneena näppäimistöstään tilde-merkkiä (~).
Ryhmää johtava tanssija Noriko Kumagai kertoo, että Nomade~sin tanssijoista suurin osa tekee päätyökseen jotain muuta kuin tanssia, sillä nykytanssi ei ole Japanissa niin vakiintunut taidemuoto, että täysipäiväiselle nykytanssiryhmälle löytyisi rahoitusta. Ainakaan Stoassa vierailleessa teoksessa tanssijoiden kirjava ammatillinen tausta ei näyttänyt olevan kiinnostavan liikkumisen ja vahvan eläytymisen esteenä.
Faces and Phases on teos, jota on todella vaikea kuvailla jälkikäteen, ehkä siksi, että se ei asetu kauniisti mihinkään nykytanssin muodikkaaseen tai sovinnaiseen genreen. Teos muistutti minulle unta, sillä sen näkemisen jälkeen siitä oli vaikea muistaa mitään spesifisiä tapahtumia, vaikka mieleen jäi vahva yleisvaikutelma ja joukko outoja mielikuvia.
Tanssi- ja liikekohtaukset herättivät ajatuksia juurettomuudesta – kulttuuriaan tai menneisyyttään etsivistä ihmisistä. Värikkäisiin hameisiin, huiveihin ja villapipoihin kääriytynyt ensemble harhailee alussa lavalla kuin jokin sumuisen suurkaupungin satamakortteleihin eksynyt paimentolaisheimo. Yksi teoksen mieleenpainuvimmista hetkistä oli kun tanssijat pysähtyivät nuuhkimaan ilmaa – ehkä hengittäen häivähdystä kadonneesta kotimaastaan? Sama teema toistui toimivasti myös lopussa.
Helsingin Sanomien haastattelussa ryhmän toinen taiteellinen johtaja, koreografi ja kuvataiteilija Nakao Ikemiya kertoo, että lavastukseen kuuluva suuri kirja symboloi kirjoitettua historiaa. Oudolla tavalla miellyttäviä, jopa koskettavia kokemuksia olivat äänimaisemaan ujutettu sivujen kääntämisen rahina sekä hiljainen hetki, jolloin tanssijat syventyivät tutkimaan lavalle siroteltujen kirjojen sivuja kuin etsien niistä omaa identiteettiään. Lopussa kohtasimme taas alun paimentolaisjoukkion, tällä kertaa taustanaan suurkaupungin äänimaisema.
Hämärän rajamailla
Valosuunnittelija Reiko Fukuda maalaa utuiselle näyttämölle hämmästyttävän määrän erilaisia tilanteita, joista monet ovat rembrandtmaisen tunnelmallisia valohämymaisemia. Stoan ensiluokkaisen valotekniikan tuntienkin tulee ihmetelleeksi, miten talossa on riittänyt kalustoa näin monen eri tilanteen rakentamiseksi! Itselleni joidenkin valotilanteiden äärimmäinen hämäryys koetteli keskittymiskyvyn rajoja, mutta toisaalta hämäryys on selvästi tietoinen valinta. Teoksen luonteeseen kuuluu, että asioita tapahtuu paljon myös näyttämön reunoilla, varjoissa ja valojen ulkopuolella.
Taustan yksinkertainen oviaukolla varustettu kangasseinä toi valaistuksesta riippuen mieleen vanhan japanilaisen kaupungin muurin tai valtavan pergamenttisivun. Sumuiset näkymät sekä viittoihin ja kimonoihin kääriytyneet hahmot muistuttivat ajoittain Zen-mestari Sesshun tussipiirustuksista.
Teoksen musiikki tarjosi laajalti vaihtelua minimalistisesta surinapörinästä meluisaan industrial-mäiskeeseen ja Greatest Hits -tyyppiseen romanttiseen klassiseen musiikkiin (mukana tietysti se pakollinen Bachin Goldberg-variaatioiden Aria-osa).
Puolitoistatuntinen Faces and Phases on järkälemäisen kunnianhimoinen luomus, joka pituudestaan huolimatta piti sangen hyvin otteessaan. Teos seikkailee pitkälti meditatiivisen hiljaisissa maisemissa, mutta ohjaajana Nakao Ikemiya on osannut pitää teoksen dynamiikan hyvin hallussa. Juuri kun katsoja on vaarassa alkaa nuokkua hitaan, unenomaisen kohtauksen myötä, seuraa räväkkä musiikillinen tai visuaalinen kontrasti, joka herättää mukavasti ja vie teoksen surrealistista tajunnanvirtaa eteenpäin. Vain aivan loppupuolella teos alkoi tuntua hieman pitkältä.
Esityksessä oli mukana myös joukko tanssiryhmän workshopiin osallistuneita suomalaisia tanssinystäviä. Vierailijat näyttäytyivät hieman pelästyneen näköisenä mutta tuiman keskittyneenä muukalaisjoukkona, joka vuoroin haahuili tilassa japanilaistaiteilijoiden seurassa, vuoroin taas raahattiin takaisin kulisseihin. Itselleni tämä elementti jäi hieman irralliseksi, mutta toisaalta ajatus paikallisten tanssikurssilaisten tuomisesta mukaan vierailuesitykseen on mainio – todellista kulttuurien kohtaamista tämäkin. Vaikutelma olisi kenties ollut toisenlainen jos esityksen olisi nähnyt Japanissa, jolloin pohjoismaisen vaaleat suomalaiset eivät olisi erottuneet niin selkeästi omaksi ryhmäkseen.
Japanilaisen kulttuurin ja teatterin tuntemukseni ei ole riittävä, jotta pystyisin arvioimaan, kuinka paljon Nomade~s-ryhmä käyttää työssään omasta kulttuuristaan kumpuavia perinteisiä vaikutteita. Vaikka atleettista, omaperäistä liikettä oli tarjolla runsain mitoin, teos ei onneksi ainakaan näyttänyt muodikkaan yksitoikkoiselta ”kansainvälisen tason” nykytanssilta, jota saa harmillisen usein nähdä lähes missä tahansa.
Tanssiryhmillä ja koreografeilla tuntuu usein olevan kova tarve tehdä ”suuren maailman” tyylistä geneeristä liikemateriaalia. Avoimuus kansainvälisten kenttien uusimmille suuntauksille on toki valttia, mutta katsojana toivoisi usein, että taiteilijat olisivat edes jollain tavalla suhteessa omaan kulttuuriperintöönsä. Tässä tuntuu, että Nomade~s-ryhmä on onnistunut kiinnostavalla tavalla, vaikka teoksen merkityksistä varmasti jäi paljon vielä havaitsematta.
Myönnän, että suurimman osan ajasta minulla ei ollut harmainta aavistusta siitä, mitä tässä tanssiteoksessa oikein tapahtui. Faces and Phases onnistui kuitenkin salavihkaa houkuttelemaan minut maailmaansa niin, että en enää välittänyt koko kysymyksestä. Voin hyvin kuvitella, että teoksen sananmukainen ja vertauskuvallinen hämäryys eivät välttämättä ole kaikkien mieleen, ja katsojan kulloisestakin mielentilasta riippuen esityksen ajoittainen verkkaisuus saattaisi jopa ärsyttää. Itse ikään kuin unohduin katsomaan teosta mielikuvien ja outojen kohtausten sarjana, josta osa lipui sulavasti tajunnan läpi, osa herätteli erilaisia mielleyhtymiä, joista väkevimmät jäivät kummittelemaan mieleen vielä seuraavana päivänäkin.
Koreografi-tanssija Thomas Freundlichin uusin teos on Tanja Kuisman esittämä soolo Dreamcatcher, joka voitti kaksi palkintoa Stuttgartin kansainvälisillä soolotanssiteatterin festivaaleilla maaliskuussa 2005. Lauantaina 28.5.2005 hän esiintyy Zodiakin Z-Open-tapahtumassa uudessa interaktiivisessa tanssi-improvisaatiossa Hearing Voices. Heinäkuussa Freundlichin neljän tanssiteoksen ilta nähdään mm. Kajaanin Runoviikon Off-ohjelmistossa. Freundlich toimii Liikekieli.comin toimituskoordinaattorina.
