Whispering Cosmos kunnioittaa liikettä ja tanssijoiden kokemusta kehollisuudesta. Se paukuttaa katsojan eteen nostoja, hyppyjä toisen syliin ja tanssijoiden kropan virittämistä ääriasentoihin. Se luottaa tanssijoiden kykyyn ja ryhmän väliseen luottamukseen. Sitten kaikki taas välistä hiljenee ja katsoja voi kuulla sydämensä lyönnit.
Koreografia: Joona Halonen
Tanssi: Satu Elovaara, Mirva Mäkinen, Sakari Saikkonen ja Reija Wäre
Lavastus: Salla Salin
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Tuotanto: Zodiak- Uuden tanssin keskus ja Joona Halonen
Whispering Cosmos kunnioittaa liikettä ja tanssijoiden kokemusta kehollisuudesta. Se paukuttaa katsojan eteen nostoja, hyppyjä toisen syliin ja tanssijoiden kropan virittämistä ääriasentoihin. Se luottaa tanssijoiden kykyyn ja ryhmän väliseen luottamukseen. Sitten kaikki taas välistä hiljenee ja katsoja voi kuulla sydämensä lyönnit.
Katsojille oli jaettu esityksessä kuulokkeet. Hyvää ideaan oli luotettu. Kuulokkeet keskittivät katsojan aistimaan näkemisen kautta ja poistivat samalla katsojan, omat ulkopuoliset ajatukset. Ne hävittivät kaikki ulkopuoliset häiriötekijät, jotka saattoivat olla katsojien mielessä esitykseen tultaessa. Kuulokkeet keskittivät ajatukset kehollisen työn katsomiseen, mutta yhdisti katsomiskokemukseen myös katsojan omat, sisäiset keholliset kokemukset. Kuulokkeiden avulla saattoi kuunnella omaa sydämensykettään ja kehon sisäistä kohinaa kuin meren ääntä simpukasta. Olikin kiinnostavaa havainnoida, nousiko syke jossakin vaiheessa tanssijoiden liikkeellisen tempon kasvaessa ja hidastuiko rauhan hetkissä. Epäselvästi saattoi siltikin kuulla läpi tanssijoiden liikkeiden synnyttämät äänet ja teokseen luodun äänimaailman. Äänimaailma oli myös kohinaa, mutta ihmisestä itsestään ulkopuolista. Tästä syntyi hieno tunnelma, kun ihmisen sisäinen kohina sekoittui johonkin laajempaan sfääriin.
Esityksen aikana ei ollut olemassa tavallista aikaa. Tanssijat kokivat aikaa. Tai paremminkin ajoitusta suhteessa johonkin. Kaappikellon ääni antoi vihjeitä ajasta, mutta aika ei kulunut. Se oli pysähtynyt, mutta hyvällä tavalla.
Mitä tanssijat oli toisilleen? Mikään ei näyttänyt ulkopintaiselta, mutta ei myöskään annetulta tai selvältä. He kokivat paljon. Oli vihanpurkauksia, yksin jäämistä, hervottomuutta ja kontrollin menettämistä. Kokemukset olivat aitoja, mutta olivat vain olemassa sinänsä. Ei ollut syy- seuraussuhteita, mitään ei korostettu, spekuloitu tai arvotettu. Teoksessa ei muutenkaan arvotettu mitään. Ei kokemuksia, aikaa tai mitään tiettyä sanomaa.
Syntynyt kuva esityksestä onkin jotenkin hahmottumaton. Ei ollut selviä assosiaatiota mihinkään, vaan ehkä jotakin uutta ja puhdasta. Tavallaan olisi halunnut saada jostakin kiinni, ja samalla hyvä juuri näin. Esitys oli samanlainen kuin se hetki, jolloin jokin asia on ihan kielen päällä, mutta sitä ei kykene määrittelemään tai nähty uni, josta saa päivän aikana välähdyksiä, mutta mitään tarkkaa ei kykene muistamaan.
Oli nautittavaa vain keskittyä liikkeeseen, katsoa ja kokea sitä. Se oli tarkoitus myös teoksen valmistumisvaihetta kuvatessani, ja teos mahdollisti tämän intressin. Liike kulki hallitun holtittomuuden rajamaastossa, johon tanssijat laittoivat kukin oman dynamiikkansa ja liikkeen muotonsa. Minusta koreografian ja tanssijan suhde on silloin onnistunut, jos koreografin liiketyylistä – ja kielestä siirtyy selkeästi jotakin tanssijaan, ja silti tanssija toteuttaa sen yhtä vahvasti kuin tuottaessaan täysin omaa liikettä.
Teos oli välitön. Johtuen ehkä siksi, että kaikki työryhmäläiset olivat myöskin hyvin välittömiä. Kiitos heille, että heitä sai olla kuvaamassa autenttisesti ja rehellisesti.
Heini Tuoresmäki
