Alla on kokoelma Esitysliike-seminaarissa 8.-9.4.2017 kirjoitetusta. Osa teksteistä on syntynyt kirjoitusharjoituksista, osa on reflektioita seminaarin herättämistä ajatuksista. Osa kirjoittajista halusi julkaista tekstinsä nimettömänä, osa nimellä.
PILVI PORKOLAN VETÄMÄ TYÖPAJA
Harjoitus: Kirjoita otsikolla ”Olen tässä.”
Olen tässä. Istun pöydän ääressä, ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet taiteesta puhumisesta ja kirjoittamisesta. Olenko minä? Nähtävästi, sillä olen tässä, täällä.
Kirjoitan koneella, se on uutuus, harvinaisuus. Pohdin sitä aamulla enen lähtöä, kirjoitanko koneella vai käsin. En tiennyt minkä vihkon valitsisin. Ja mietin, etten halua enää uusia vihkoja. Valitsin siis koneen.
En ollut enää tässä. Fyysisesti kyllä. Mikä on tässä, heh heh. Mieleni oli jo muualla, aamussa. Vau, 20 ihmistä kirjoittaa. Ajattelee. Samassa tilassa. Näin ei ole kenties käynyt sitten lukion. Kaikki tottelivat kiltisti.
Sanojen vyöry, haluan tehdä tehtävän hyvin. Innostuin tehtävästä?
Olen tässä. Missä? Minä, Hanna-Kaisa Tiainen olen tässä. Kehoni on tässä, ajatukseni paikoitellen. Tässä aivoissani, käteni koskevat näppäimiä, piirtävät niitä valkoiselle paperia imitoivalle suorakaiteelle näytölläni.
Miksi sanoin teatterintekijä? Kuulostaako se pölyiseltä?
***
Olen tässä
taas
aina
en ole sitä itse valinnut.
Haluan olla tässä
viihdyn tässä olemisessa
muiden kanssa on hyvä silloin kun on itse tässä rentona, paineitta, avoimin silmin, ei pelkoa, vaatimuksitta.
Olen tässä koska haluan kuulua johonkin, olla osallisena, olla mukana, keskustella.
Jakaminen on minulle tärkeää.
Olen tässä kehossa kiinni, liikkeessä, performatiivisuudessa, josta ei voi päästä irti silloin kun on muita ihmisiä tarkkailemassa, tahtomattomattaankin.
Pää on kipeä eilisen improkurssin päättäjäisten oluthetkestä, vaikka join vain kaksi olutta. Olikohan siinä allergeeneja?
Itse asiassa en ole tässä, vaan olemme yhdessä tässä, koska minua ei olisi ilman näitä muita.
Olen monilo, en yksilö. Niitä ei oikeastaan ole, kun kaikki on linkittynyt ja sitoutunut kaikkeen, jo molekyylitasolla.
Olemme samaa merta, samoja elämän alkuja, pallolla joka ei ole meidän oma. Se on vain yksi osa suurempaa järjestelmää, jota minä en juurikaan ymmärrä.
Olen tässä koska olen ihminen, joka on luonteeltaan paikkasidonnainen, kiintyvä asioihin, ihmisiin ja luontoon.
Eilinen tanssi tuntuu vielä kehossani, olen senkin vuoksi tässä.
***
Olen tässä. Takapuoli miellyttävän pehmeää tai kovaa tyynyä vasten. Vasen puoli yläselästä kevyesti rapattua vähän viileää seinää vasten nojaten. Katse näytöllä, periferisessä näössä joukko ihmisiä pöydän ääressä ja ympärillä. Sormien naputus näppäimistöillä, käsien suhahdukset muistikirjojen sivuja vasten. Oikealla avautuva näkymä yli Eiran puiston. Mikä etuoikeus. Suomen kalleimmalla asuinalueella, merenrantataloja lukuunottamatta yksi parhaimmista näkymistä. Ympärilleni on kerääntynyt niitä ihmisiä, jotka tässä kaupungissa ovat kiinnostuneet esityksistä kirjoittamisesta. Aika hyvä määrä heitä, sillä heitä ei yhteensäkään voi olla kovin paljon. Olen rauhallinen, vähän väsynyt ja vasemmalla puolella otsaa tuntuu pieni särky. Tunnen oloni täällä jotenkin kotoisaksi, mikä on kiinnostavaa huomata. Tätä minun elämästäni on tullut. Taide-eliitti, kulttuurikupla, avoin keskustelu, asiantuntijuus.
Tuomas Laitinen
Harjoitus: Kirjoita siitä, millainen olet katsojana, millainen kirjoittajana? Millaisia motiiveja on katsojana, millaisia kirjoittajana?
Kun katson vaivaannun ja olen herkkänä kontekstille (missä esitys, keitä on paikalla, monesko esityskerta). Ajattelen säikeitä, aivot käy kuumina. Annan kokemukselleni otsikoita. Hyvin harvoin antaudun esityksessä. Ystävien esitykset. Katson eri tavalla jos tiedän antavani palautetta.
Kirjoittaminen tapahtuu jälkikäteen, se on analysoimista. Puen tuntemuksia muotoon.
Omista esityksistä kirjoittaminen/ katsominen?
Katsoo kiinnostuksesta, laittaen omaa työtään kontekstiin. Pitää katsoa?
***
Olen katsojana yhä aktiivisempi, motivoin itseäni työtehtävillä ja ammatillisella kehittymisellä. Katsomisessa siis sekoittuvat itsekkäät ja altruistiset motiivit. Odotan tulevani yllätetyksi ja toivon jännittäviä tilanteita, huumaantumista tai älykkyyteni haastamista. Mutta saatan olla varsin epäilevä, jokin esityksen alussa saa minut vähättelemään sitä ja halveksuvat ajatukset kehittyvät ja löydän niille uusia perusteita. Tämä sitten voi kääntyä jossain kohtaa ja muutunkin suopeaksi esitykselle ja etsin sille tukea kokemuksestani. Mikäli nämä asiat vaihtelevat, tulen tietoiseksi esityksen eri puolista ja omasta positiostani. Jos taas vastareaktio jää päälle, on minun vaikea ottaa vastaan esityksen ehdotuksia.
Kirjoittajana reflektoin näitä kokemuksia ja koitan asettaa niitä, ja tekijöiden valintoja, kontekstiinsa. Yritän etsiä toisaalta jonkinlaista oman näkökulman ylittämistä ja sitoa sitä henkilökohtaisiin tuntemuksiin. Lähestyn tekstejäkin osin taiteellisesti eli olen usein tyytymätön tekstiini, jos en keksi mitään uutta sen muodon tasolla. Yritän olla kirjoittajana fiksu, sivistynyt, vähän anarkistinen ja luova. Yritän kirjoittaa taidokkaasti, mutta roiskia sekaan jotain räkää.
Tuomas Laitinen
***
MIRA KAUTON VETÄMÄ TYÖPAJA:
Harjoitus: Kirjoita itsellesi kiinnostavasta aiheesta yksityisesti ja julkisesti. Voisiko tekstit yhdistää?
Yksityinen
Miksi oikein haluan tutkia jotain ja miksi juuri katsomista? Toisaalta se tuntuu jonkinlaiselta automaatiolta, ikään kuin en olisi itse valinnut sitä, tai en oikein tietäisi miksi olen. Toisaalta se tuntuu hyvin luontaiselta, kuten monet mulle sanoo. Jokin akateemisessa kontekstissa ärsyttää, jokin kiehtoo. On mukavaa olla korkeasti koulutettu, aseman takia, että voi pitää itseään arvokkaana. On hyvä tulla haastetuksi, että tulisi paremmaksi. Tekisi mieli tarjota jotain yhteiskuntaan niin, että saisi siitä vähän selvempää vastinetta tai vastinetta, joka ylittää marginaalitaiteen kontekstin rajat ja avautuu laajemmin kuin vain omille kolleegoille.
Onko katsominen nyt niin tärkeää? Jaksanko ajatella sitä tulevat vuodet? Silmät on väsyneet. En meinaa jaksaa tuijottaa edes tätä näyttöä. Olen väsynyt olemaan näkyvissä, mutta olen väsynyt olemaan myös yksin. Vastuussa oleminen on raskasta, ja raskasta on se, jos ei ole vastuussa. On mukavaa olla kotona ilman velvollisuuksia, mutta sitä ei todellakaan jaksaisi kovin kauan. Tuntuu välttämättömältä kokeilla asioita, joita ei osaa kunnolla, ja tehdä niistä tuttuja. Siirtyä koko ajan uusiin sovelluksiin siitä, mitä on aikaisemminkin tehnyt, että merkityksellisyys ei valuisi elämästä. Onko tuntemattomaan tutustuminen siis perimmäinen merkityksenluoja? Tuntuu, että pelkkä rakkaus ei riitä, vaan sen pitää olla rakkautta johonkin, mikä tekee rajalliseksi ja pakottaa muutokseen. Levon ja työn vaihtelu, raskauden ja keveyden vaihtelu. Dynamiikka. Oman itsen haastaminen, väsyneillä jaloilla juokseminen, väsyneillä silmillä katsominen.
Julkinen
Teoria väsyneiden silmien katseena
Helsingin Sanomien Juoksublogin kirjoittaja Erja Yläjärvi kirjoittaa, että maratonia varten harjoittelemisessa olennaista on se, että oppii juoksemaan väsyneillä jaloilla. Kun juoksemisen metaforaa käyttää taiteelliseen tutkimukseen, satunnainen taidekatsoja juoksee bussiin, mutta taiteellinen tutkija treenaa maratonia varten.
Teoria-sanan kreikankielinen juuri viittaa katsomiseen. Tutkimus ja sen myötä tapahtuva teorianmuodostus onkin pitkäjänteistä taiteen katsomista, etäisyyden ottamista taiteen tekemisestä. Kai Alhanen kirjoittaa kirjassaan John Deweyn kokemusfilosofiasta: ”Taiteilija siis pyrkii ohjaamaan luomisprosessiaan lopputuloksesta käsin. Taideteosta tehdessään taiteilija vaihtelee koko ajan tekijän ja kokijan asemien välillä, jotta hän saa selville, millaisen kokemuksen teos tuottaa sen kokijalle. Hän käy läpi tekojensa tuottamia seurauksia eli vaikutelmia, joita teos synnyttää havainnoivassa henkilössä. Esimerkiksi maalari katsoo tauluaan etäämmältä yrittäen nähdä teoksensa kokijan näkökulmasta.” Tutkimus on tämänkaltaista etäisyyden ottamista, maratonmitassa…. Tutkimuspraktiikka on sitä, että harjoittelee katsomaan väsyneillä silmillä.
Tuomas Laitinen
***
JANINA RAJAKANKAAN JA TUOMAS LAITISEN TYÖPAJA:
Harjoitus: Janina ja Tuomas esittävät koreografian. Tee muistiinpanoja valitsemallasi katsomisen asenteella (esim. lapsellinen, feministinen, empaattinen, rakentava, kriittinen, paskamainen, herkkä, laiska…).
– kenellä on valtaa: nais- ja miesoletettu tilassa. Kuka katsoo ketä? Mitä haluaa toisen näkevän, miten haluaa nähdä toisen
– parisuhde: sen roolit, halut asenteet
– nainen aktiivinen
– alussa mies keskiössä
– henkilökohtainen poliittista? Nainen voi halutessaan olla objektina miehen katseelle (keskustelu Hermionen feminismistä, slut shaming…)
– maailmalopun kohina, heteronormatiivisen parisuhteen rekonstruktion naisen näkökulmasta, museo
– millainen nainen, miten sukupuoli ja valta näyttäytyy? Naisoletetun muisto, rekonstruktio
– kehossa tykyttää kahvi
– pureskelen kynsiä
– miltä ilmava kangas tuntuu naisen iholla?
– miltä he tuoksuvat?
– kosketus poskella, olkapäällä
– kuinka lähellä sukupuolielimet ovat toisistaan?
– ääni maadottaa, rauhoittaa, outo kyllä
– on lämmin
– hoiva, valta, väkivalta
– tyhjä katse, fyysinen läheisyys
– koskettava katse
– käsien hiki
– paino, keveys
***
Asenne: empatia
Esiintyjät ilmensivät upeaa läsnäoloa ja kaunista herkkyyttä kahden ihmisen kohtaamisessa, jossa tasa-arvoisesti antauduttiin sekä passiiviseksi että dominoivaksi osapuoleksi. Käsien pehmeä kosketus toisen kehoon ja kehon muokkaamnen toiseen asentoon tehtiin hyväksyvästi ja ihmismateriaalia kunnioittaen. Yksinkertaisilla liikkeillä ja asennoilla luotiin sosiaalisia tilanteita, joissa voimakkaita tunnetiloja esitettiin pelkistetyn rauhallisesti. Esiintyjien välillä vallitsi syvä luottamus, vaikka he aina yllättivätkin toisensa spontaaneilla hetkillä. Teokseen muodostui tarkoin harkittu kerronnallinen taso, se löysi luontevan teoskaaren ja kosketti syvältä.
Asenne: tyhmä
Mitä noi niinku oikein luuli tekevänsä, eihän ihmiset tolleen liiku, en kyllä yhtään tajuu
miksei ne tanssinu?
eihän tää mua mitenkään kosketa
tolleen turhia liikkeitä aina samalla tahdilla tekivät
Miks ne pakottaa toisia ihme asentoihin, onks ne jotenki pervoja?
Sillä naisella oli upee tukka ja miehellä oli tosi siniset silmät, olikohan se ees tanssija
aika pienen tanssitilankin olivat valinneet, ei siinä ois monta loikkaa ees voinu ottaa
Musiikki ei kyllä nyt auennu ku eihän siinä ees ollu musiikkia, tais olla kajareissa vikaa
mut se oli aika hauska ku ne tanssiijat tai mitä ne ny oli, otti silleen saman asennon, sen mäki osaisin
***
Harjoitus: Katsotaan videolta lyhyitä pätkiä eri esityksistä ja puhutaan sen jälkeen tietyssä roolissa (esim. ystävä, taiteilijakollega, tuottaja, tekijän äiti, tekijän naapuri, tekijän terapeutti, valosuunnittelija, kriitikko…) lämpiöpuhetta esityksestä.
SPONSORI:
Olin iloinen että performanssi tavoitti niin suuren määrän yleisöä, tapahtuessaan ja jälkeenpäin videon kautta.
Toivoisin kuitenkin että esim liiviin lisättäisiin molemmille puolille yrityksemme logo.
Kiinnitin huomioita siihen, että kovin moni ohikulkijoista ei kiinnittänyt esiintyjään huomioita. Ehkä jokin huomiota herättävämpi asuste auttaisi tavoittamaan enemmän yleisöä?
KOLLEGA:
Kiitos!
Ihanan paljon esiintyjiä lavalla! Ja eri-ikäisiä! Kiva!
Tuli paljon kaikkea tunnetta, ja ajatuksia. Suostunko siihen että juuri mitään ei tapahdu?
Aloin kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin. Kuka räpyttää silmiään usein?
Mistäköhän tää mulle kerto? Ne tyypit tavoittelee jotain?
SÄÄTIÖN ASIANTUNTIJA:
Beecroftin esitys oli kunnianhimoinen. Siinä yhdistyi herkällä tavalla ruumillisuus runouteen, groteski klassiseen käsitykseen kauneudesta.
Teos piirsi näkyväksi naiseuteen liittyviä myyttejä ja uudisti uskonnollista kuvastoa.
***
..painaa vielä selässä, junamatka ja eilinen, menossa jonnekin, jotakin kohti, ja sitten kotiin, pyykkikasat, nekö minä kannoin tänne mukanani , mielessäni, korvan takana tai niskassa, silmäluomien paino, aamu Rautatientorilla, ajattelen, ja äkkiä tajuan etten edes tänä aamuna tullut sitä kautta, en ole ihan tässä, en vielä täällä..
Oma puheenvuoroni Esitysliike-seminaarissa käsitteli suhdettani kieleen, henkilökohtaisuutta ja performanssista kirjoittamista. Aloitin session harjoituksella ”Olen tässä”, jossa jokainen kirjoitti 7 minuuttia tässä hetkessä olemisesta, ajatuksena oli itsensä paikantaminen katsojana ja kirjoittajana.
Tanssitaiteilija Mira Kautto puhui niin ikään suhteestaan kieleen, kirjoittamisesta sitoutumisena ja yhteisen keskustelun luomisena. Sitoutumisella hän tarkoitti sitä, että koska kirjoittaminen vaatii aikaa, ja koska se on haasteellista, se vaatii kirjoittajalta omistautumista, siis sitoutumista ajan käyttöön ja sanallistamisen haasteisiin.
..sormien naputus näppäimistöllä, miten nopeaa on ajatuksen juoksu, kiihkeää ja kiihottavaa, kuuntelen, minä kirjoitan käsin, vaikka nivelet eivät pidä siitä, harjoituksen puutetta, ehkä, entä jos kynät olisivat ergonomisempia, pehmeämpiä, kukaan ei varmaan kehitä enää kyniä, mutta koneella ei kirjoiteta käsialaa, mitähän grafologit nykyään sitten tekevät, haluaisin tietää, en ajattele seksiä, ajattelen lounasta…
Mira antoi kirjoitustehtäväksi kirjoittaa tekstiä itselle ja tekstiä yleisölle, itse valitsemastaan aiheesta ja katsomaan myöhemmin, voisiko tekstejä yhdistää jollain tapaa. Valitsin aiheekseni tämän tapahtuman, Esitysliike-seminaarin. Itselle kirjoitettu teksti oli tajunnanvirtaa, kun taas julkiseksi aiottu teksti oli enemmän asiallinen ja tilaisuutta kuvaileva. Tämä kirjoitus on yritys yhdistää nuo kaksi tekstiä.
Pilvi Porkola
***
Olen vihdoin perillä. Heräsin aikaisin, jotta ehtisin tänne klo kymmeneksi. Ratikka toi minut suoraan ulko-oven eteen. Onpa täällä hienoa.
KATSOJANA KÄSITYKSENI ON, ETTÄ YHTEISKUNNAN KIINNOSTAVIMMAT ASIAT TAPAHTUVAT KIRJALLISUUDEN JA TAITEEN PIIRISSÄ. Siksi koen aiheelliseksi klassikkoharrastuksen JA KULTTUURIN UUSIEN ILMIÖIDEN PITKÄJÄNTEISEN SEURAAMISEN.
KIRJOITTAJANA OTAN ARKIELÄMÄÄN VÄLIMATKAA, LUODAKSENI TILAA TÄRKEINÄ PITÄMILLENI ASIOILLE, JOITA USEIN OVAT KIRJALLISUUDEN & TAITEEN PIIRISSÄ KOHTAAMANI ASIAT. HALUAN TARKASTELLA niitä MONIPUOLISESTI JA PERINPOHJAISESTI.
Tämä ei ole ollenkaan hassumpi koulutustapahtuma. Täällä on valoisaa, siistiä, inspiroivaa & kivaa.
KIRJOITAN MIELELLÄÄN KIRJALLISUUDEN & TAITEEN SAAVUTUKSISTA. Kriitikon työssä turhauttavaa on, että JOUTUU RAVAAMAAN LÄPI PALJON SELLAISTA, mikä itselle ei ole tarpeeksi kiinnostavaa. SILTI SIITÄKIN PITÄISI PYSTYÄ SANOMAAN JOTAIN OBJEKTIIVISTA & TÄHDELLISTÄ, MIKÄ EI OLISI YMPÄRIPYÖREÄÄ.
Teihin hartaasti kiintynyt
Riku Räihä
***
Alla kokoan ajatuksia, jotka heräsivät Esitysliike- seminaarin aamupäivässä, la 8.4.2017 klo. 10-13
Esityksestä kirjoittaminen
Olen kokeillut esityksistä kirjoittamista muutaman kerran, kun opiskelin kirjallisuustiedettä ja koin tehtäväkseni kirjoittaa. Kun nyt luen noita muutaman vuoden takaisia tekstejä, minua nolottaa ja huomaan, ettei minulla ollut minkäänlaisia välineitä sellaiseen kirjoittamiseen. Nyt kun olen opiskellut tanssia ja koreografiaa kaksi vuotta, tiedän liian hyvin kuinka paljon en tiedä, jotta saisin itsestäni ulos julkista tekstiä.
Yritän nyt kuitenkin
Nykypäivän taiteilijan työssä on tärkeää osata puhua teoksistaan ja analysoida niitä kielen piirissä. Opiskelujeni ensimmäisenä vuonna tämä aiheutti suuren blokin luovassa työskentelyssäni. Miten voin tehdä mitään, jos en osaa selittää miksi? Miten voin tehdä mitään, kun oikeastaan voin tehdä mitä tahansa? Toisena opiskeluvuonna tajusin, että taiteen tekemisessä on pakko toimia välillä intuitiolla, leikkimielisesti tai esteettisten mieltymystensä mukaan, muuten se ei ole taidetta vaan jotain akateemista tutkimusta. On kuitenkin tärkeää pystyä seisomaan teoksensa takana ja perustelemaan valintojaan, jos joku kysyy tai kyseenalaistaa. Tähän tarvitaan kieltä, joten on hyvä osata käyttää sitä kunnolla.
Mårten Spångberg puhui puheenvuorossaan Postdance-konferenssissa Tukholmassa 2015 (https://vimeo.com/151532717) tanssin potentiaalista olla jotakin ennen kieltä. Puheenvuoro on mielestäni kaunis ja hauska, ja se sai minut taas rakastamaan tanssia lyhyen tauon jälkeen. Ajatus pätee taiteeseen yleisemminkin. Taiteen hienous on juuri siinä, että sillä on mahdollisuus paljastaa asioita, joita emme käsittele kielen keinoin. Tämä on jollain tapaa ristiriidassa yllä mainitsemani kanssa. Jos taiteen olemus on kielen ulkopuolella, miksi taiteilijan pitäisi osata kielellistää tekosiaan?
Taiteilija mystisenä jumalan kädenjatkeena kuoli aikoja sitten. Käsitetaide tuli (ja meni?), jolloin kielestä tuli oleellinen osa taidetta. Mainittakoon tässä vaiheessa, että puhun nyt lähinnä tanssi- ja kuvataiteista, en niinkään kirjallisuudesta tai teatterista, joissa kielen rooli on vähän eri. Näen taiteilijan nykyään tyyppinä, joka keksii uusia tai yllätyksellisiä tapoja näyttää jotakin jo olemassa olevaa. Taiteilija elää kielen (ja kapitalismin) piirissä, niinkuin muutkin ihmiset, mutta voi yrittää työssään vastustaa näitä instituutioita, jos haluaa. Ajattelen, että kieli on taiteilijalle tärkeä työväline, sillä sen avulla taide linkittyy yhteiskuntaan ja maailmaan. Molempia siis tarvitaan: mahdollisuutta kielettömyyteen ja väistämätöntä kielellistämistä.
Kieli työvälineenä
Tanssijana tämän voisi ymmärtää myös kieli-elimen käyttämisenä työvälineenä, mikä on kutkuttava ajatus, mutta keskityn kuitenkin siihen toiseen kieleen.
Kävin katsomassa Mette Edvardsenin teokset Black, No Title ja We to be. Norjalainen koreografi tutkii trilogiassa kielen ominaisuutta tehdä asioita näkyväksi tai saada asioita katoamaan. Teoksessa Black Edvardsen saa objekteja ”ilmestymään” tyhjälle lavalle sanomalla niiden nimen kahdeksan kertaa. Table, table, table, table, table, table, table, table. Vaikka ainoa lavalla oleva asia on yksi esiintyjä, katsoja alkaa vähitellen kuvitella tilan asuntona huonekasveineen ja koirineen. Edvardsen kertoi esityksiä seuranneella luennolla, että eräs katsoja oli teoksen näkemisen jälkeen ollut aivan varma, että tilassa oli pöytä, vaikkei todellisuudessa ollut. Kielen huumaava voima tulee näissä teoksissa hyvin eksplisiittisesti näkyviin. Koreografia on Edvardsenille kirjoittamista ajassa ja tilassa. Kieli on sekä työväline, että sisältö.
Teimme maaliskuussa 2017 koulussa esityksen koreografi Eleanor Bauerin kanssa, jossa aiheena oli myös kieli, tosin eri näkökulmasta. Eleanor ehdotti, että yrittäisimme erilaisten harjoitusten kautta tuoda kielen ja liikkeen logiikkaa lähemmäksi toisiaan. Se oli hankalaa. Kielen logiikka yrittää muodostaa lauseita, assosiaatioita, mietteitä tai runoja. Liikkeen logiikka on vaikeaselkoisempi, ei-kielellinen ja ei-looginen. Sitä on vaikea selittää kirjoittamalla, mutta jokainen, joka on joskus tanssinut ja puhunut, tunnistaa eron. Yritimme esityksessä tuoda näitä kahta ajattelun tapaa lähemmäs toisiaan puhumalla liikkeen logiikalla samaan aikaan, kun tanssimme sattumanvaraisesti ympäriinsä. Se oli hauskaa ja haastavaa, mutta yritys oli tuomittu epäonnistumaan.
Kieli on itselleni tärkeä työväline monesta syystä. Se auttaa kommunikoimaan, selkeyttää ajatuksia ja sen avulla käsittelen tietoa. Minua kiinnostaa tanssin ja koreografian tekemisessä tällä hetkellä eniten se, miten niissä voi harjoittaa kielen käyttöä hifistelyyn asti, mutta myös jättää sen taka-alalle. Kieli on paradoksi, se vapauttaa valtavasti ja rajoittaa rajusti.
Henkilökohtaisuudesta
Yllä oleva teksti on melko henkilökohtainen. En juurikaan viittaa muihin kirjoittajiin enkä perustele kaikkia mielipiteitäni tai luo järkeviä ajatusketjuja. Puhuimme Esitysliike-seminaarissa tästä aiheesta, ja teimme kirjoitustehtävänkin. Pohdin tehtävän aikana, miksi haluaisin kirjoittaa paperille jotain henkilökohtaista, kun voin yhtä hyvin vain ajatella asioita tai puhua niistä jonkun kanssa. Päiväkirjamaisesta kirjoittamisesta on tullut minulle teinivuosien jälkeen vierasta. Tekstillä pitää minusta olla jokin funktio tai hyöty.
Sitten on se kuuluisa henkilökohtaisen ja yksityisen ero, josta paljon esiintymiskursseilla puhutaan. Henkilökohtainen saa olla lavalla, mutta yksityinen ei. En tiedä mitä mieltä olen tuosta, mutta mielestäni ajatusta voi soveltaa kirjoittamiseen. Jos haluan jakaa kirjoittamani tekstin, voin olla henkilökohtainen, mutten yksityinen. Tai toki voin olla yksityinenkin, mutta ketä se kiinnostaa? Päiväkirjaankin on usein alitajuisesti tapana kirjoittaa sen verran formuloituja ajatuksia tai huomioita, että jos joku mahdollisesti löytää raapustukset kirjoittajan kuoleman jälkeen ja lukee ne, hän voisi koota niistä bestsellerin.
Sitten on sosiaalinen media ja minkälaista tekstiä siellä esiintyy. Mielenkiintoinen aihe liittyen yksityiseen ja henkilökohtaiseen. Joku muu saa kirjoittaa siitä.
P.S. Trendisana affect (affekti) tuli esiin eräässä keskustelussa tuona lauantaisena aamupäivänä Koneen säätiön kokoustilassa. Suosittelen sanaan liittyen lukemaan Brian Massumin The Autonomy of Affect -artikkelin (http://cr.middlebury.edu/amlit_civ/allen/2012%20backup/scholarship/affect %20theory/massumi.pdf), jos kiinnostaa.
Sara Grotenfelt, tanssin ja koreografian opiskelija
