Julkaistu 6.3.2022
Projektin esittely
Kerron tässä hieman lähtökohtiani esiintyjäntyötä käsittelevän, keskusteluille perustuvan projektin aloittamiselle. Projekti alkaa kevyesti toimitetulla litteroinnilla yhdestä Marlon Moilasen, Pinja Poropudaksen, Kauri Sorvarin ja allekirjoittaneen välisestä keskustelusta, joka alkaa tämän esittelytekstin alta. Esiintyjiltä esiintyjille -projektia voisi tällä hetkellä parhaiten kuvailla jaetuksi tahtotilaksi keskustella esiintyjäntyöstä esiintyjien kesken. Hapuilevuus on oleellinen osa projektin olomuotoa ja siksi pidän esittelyn melko avoimena.
Olen toivonut jo pitkään pääseväni kuulemaan muiden pääasiallisesti esiintyjinä työskentelevien ihmisten kokemuksia ja ajatuksia esiintyjäntyöstä. Teosprosessien aikana esiintyjäntyöhön keskittyvät keskustelut ovat kokemukseni mukaan kuitenkin vähissä. Eräs tavoitteeni tälle projektille oli oppia uutta sanastoa, jotta voisin tuoda aktiivisemmin minusta tärkeitä ja kiinnostavia kysymyksiä myös teosprosesseihin. Minulla oli myös eräs ennakkoaavistus, jolle olen saanut ensimmäisistä keskusteluistamme vahvistusta, eli se, että toiset ihmiset saattavat ajatella esiintyessään aivan eri asioita kuin minä. Hypoteettinen kanssaesiintyjä, jonka kanssa jaan hypoteettisen näyttämön, ei siis välttämättä esitä kanssani täysin ”samaa” teosta, eikä edes ehkä vaikuta samalla näyttämöllä kanssani.
Taiteen edistämiskeskus päätti viime vuonna tukea tätä projektia yhden kuukauden apurahalla – kiitos Taike – ja pystyin järjestämään ensimmäiset tapaamiset. Kutsuin kanssani keskustelemaan kolme minulle tuttua henkilöä, joiden kaikkien tiesin tekevän taiteellista työtä pääasiassa esiintyjän positiosta. Marlon, Pinja ja Kauri ovat kukin tuoneet projektiin mukaan omat kysymyksensä ja näkökulmansa. Alkuperäinen apurahan saamiseen tähtäävä työsuunnitelma, johon kuului jonkinlainen esiintyjäntyötä yleistajuisesti avaava haastattelusarja (à la Hannele Jyrkän koreografeja käsittelevät teokset) on myös muuntunut ajatukseksi kollegiaalisesta alustasta. Tulevaisuudessa haluamme kutsua mukaan lisää ihmisiä. Tämänhetkinen projektityöryhmä on varsin samoista piireistä ponnistavaa, joten haluamme kehittää tapoja saada paljon erilaisia sanoja ja ääniä kuuluviin. Otamme erittäin mielellämme ehdotuksia ja palautetta vastaan.
Siihen asti, kuten keskusteluissamme on tullut esiin, puoli tuntia lisää juttelua tai – tässä kontekstissa – puoli sivua lisää tekstiä sinne tai tänne ei tule tyhjentämään lopullisesti aihetta esiintyjäntyö.
Johannes Purovaara
ps. Projektin nimi on Esiintyjiltä esiintyjille, ei esimerkiksi Tanssijoilta tanssijoille. Tässä on alun perin taustalla oma itsekäs motiivini: sana tanssija ei ole koskaan tuntunut minulle niin omalta kuin esiintyjä, vaikka olenkin tehnyt ns. perinteisempiä tanssijan töitä. Keskusteluissamme – myös julkaistussa litteroidussa keskustelussa – olemme päässeet käsittelemään tätä jaottelua, ja on ollut hienoa kuulla muiden näkökulmia siitä.
Esiintyjiltä esiintyjille -keskustelu, litteroitu versio
Johannes: Mä aloin ajattelemaan jotain tohon sun puheenvuoroon liittyen, mut sitten ajattelin, et täytyy laittaa toi [nauhuri] päälle ja sit mä unohdin sen.
Kauri: Niin, mulle ehkä riippuu teoksesta, miten oman tontin määrittää. Ja kun on selkeä oma tontti, niin on myös helppo saada palautetta. Sillon roolitkin on selkeämmät, ja tietää et kuka on vastuussa mistäkin viime kädessä. Ja se keventää mun oloa ja sen takia mä oon jaksanut näin pitkän syksyn ja viihdyn vaikka tässä teoksessa [Niitty].
Pinja: Ja siinä pääsee myös kiinni siihen esiintyjän asiantuntijuuteen, pääsee toteuttamaan sitä missä on jollain tavalla erityisosaamista.
Kauri: Ja se on kiinnostavaa, koska sitten toisaalta jotkut ajattelee, et esiintyjän asiantuntijuus on se kaikki, että se on paljon muutakin kuin se, että nyt teen tätä scorea tietämättä teoksen kokonaiskuvaa [tai kokonaiskoreografiaa]. Mutta itelle se on teoskohtaista.
Johannes: Voiko siinä olla [kysymys siitäkin], että mistä sellainen olo tulee, että siinä tapauksessa, että [esiintyjänä] tarvitsee tietoa siitä [kokonaiskuvasta], niin voi pyytää sitä. Ja se joka on vastuussa kokonaiskuvasta ottaa [huomioon] sen tarpeen. Mulla on ollut erilaisia kokemuksia tästä. Joskus on ollut sellainen olo, että mä en tiedä [kokonaiskuvaa] ja jos mä kysyisin, niin mä varmaan saisin jotain vastauksia. Ja joskus on ollut sellainen olo, että mä en tiedä, enkä mä tiedä tuunko mä saamaan vastauksia, vaikka kysyisinkin.
Marlon: Se on varmasti just tosi prokkiskohtaista, ja riippuu just, että missä tekee. Ja rooli voi vaihdella tosi paljon ja se että mitä odotetaan tanssijalta ja esiintyjältä. Jos kuitenkin ajattelee tanssija-esiintyjäntyötä myös omalakisena ja autonomisena – niin että siinä ei ole kyse siitä että prokkiskohtaisesti muunnun aina uudeksi tai luon aina itseni aivan erilaiseksi – että siellä kuitenkin [pysyisi] myös jotain sellaista, mitä mä taiteellisesti työstän aina tai millainen mä oon, miten mä tahdon työskennellä, että se ei oo myöskään jatkuvaa joustoa.
Ja se on kiinnostavaa, että jos esimerkiksi matalahierarkkinen työtapa on tullut jotenkin antamaan tilaa sille, että esiintyjät ja tanssijat voisivat olla vahvemmin sitä, mitä oikeasti [haluavat] olla. Mut sitten, miten matalahierarkkisuus liittyy siihen, että mitkä ne odotukset ja oletukset on ja ne vastuukysymykset? Tai sitten duunari vs. visionääri-roolit. Että sitten kun yrittää etsiä sitä, että mitä mä olen omalakisena taiteilijana ja esiintyjänä, onko se just sitä stereotyyppistä duunari-meininkiä, että pääsee jotenkin raksaamaan sitä hommaa sinne vai sitä että pääsee visioimaan. Ja varmaan kaikkia muitakin stereotyyppejä mitä voisi keksiä tuosta. Mutta se tuntuu kompleksiselta kysymykseltä et mitä se oikeastaan tarkoittaa se autonominen, omalakinen tanssijan ja esiintyjän työ lopulta.
Johannes: Suhteessa tohon mietin, että miten se annetaan esiintyjälle, sellainen omalakisuus tai lupa? Kuka sen antaa työryhmän sisällä? Aloin miettiä rahoitusinstrumenttien tasolla, kun viime viikolla puhuin [jonkun kanssa] ja hän sanoi, että koreografin koulutuksella voi olla helpompi saada apurahaa, koska se liittyy siihen, että tekee jonkun teoksen [joka on numeerisesti arvioitavissa], kuin sit taas esiintyjällä on vaikeampi saada vaikka apurahaa, tai muuten rahoitusta tehdä esiintyjäntyötä. Taiken korona-apuraha on ollut mulle ensimmäinen kokemus saada apurahaa vain esiintyjäntyöhön, eikä välttämättä mitenkään sen tarkemmin. Mutta siinä mielessä tuntuu, että on olemassa työryhmien ulkopuolisia asioita – just esimerkiksi se rahoitustapa, että miten työt tulevat rahoitetuiksi – jotka musta asettaa jo lähtökohtaisesti vähän epäselviin tilanteisiin matalahierarkkisenkin työryhmän.
Pinja: Ja jo siinä, että vaikka ei olisi koreografipositiota, mutta jos on projektin alullepanija ja kutsuu ihmisiä siihen mukaan ja hakee rahoitusta, niin siinä on jo paljon enemmän investoinut, ja sitä kautta omaa myös ehkä enemmän valtaa päättää, että miten asiat toimii, koska sulla on myös enemmän vastuuta.
Kauri: Koetteko te, että te voitte päättää teidän tontin? Tai sen tavan millä tehdä töitä työryhmässä? Vai tuleeko se kuitenkin sitten aina koreografi-ohjaajan suunnalta. [Kärjistettynä esimerkkinä että] voitteko te tulla töihin ja sanoa, että “mä olen sellainen esiiintyjä, että mulle vaan suorat scoret ja mä en sitten opettele muuta”?
Johannes: Toi on tosi hyvä kysymys. Mä en ole kai missään tilanteessa vaatinut toisilta, tai en edes vaatinut, vaan ilmoittanut tämmöistä. Mut oon miettinyt, että olisi, mikä se on kun työhön tulee, siis työhaastattelu! Koska kun tekee yksittäisiä [keikkoja freelancerina], niin mä haluaisin yrittää käydä työhaastattelun sen [tahon] kanssa joka mut haluaa palkata. Että oonko mä oikea tyyppi ja onko se oikea juttu mulle. Mutta sitten kun rahaa, tai prokkiksia, ei käytännössä ole niin pakko sanoa ”joojoojoo” ihan suorilta ja se alentaa siten mun [neuvottelu]asemaa ihan tässä järjestelmässä. Siinä mielessä toi duunari, vaikka oon korkeasti koulutettu, niin silti se dynamiikkana tuntuu tutummalta. Voihan se liittyä siihen, että on uransa alussa, että sitten ehkä [joskus] tulisi mahdollisuus sanella. Mutta mistä sen luvan sitten saisi, kuka sen antaisi.
Pinja: Ja tuosta mulle tuli mieleen, että keskusteltiin viimeksi siitä varttumisesta esiintyjänä. Ja uran luomisesta esiintyjänä. Että se kaari ei olisi niin, että [ensin] on esiintyjä ja sitten susta tulee koreografi ja sitten sä olet jotenkin se visionääri. Että miten rakentaa esiintyjyydessä sekä esiintyjän itsetuntoa ja ammattitaitoa että taiteellista visiota ja näkemystä. Mitä sä [Marlon] puhuit ja mitä mä puhuin viimeksi siitä punaisesta langasta mitä rakentaa myös esiintyjyydessään, vaikkakin toimii tosi erilaisissa projekteissa. Niin en mä tiedä mistä se [tulee]. Kai se on paljon myös sitä arjen tasolla tapahtuvaa ajattelua ja ajatusta omasta työstä ja ammatillisesta identiteetistä. Ja sen vahvistamisesta, että tämä on tärkeää ja mulla on tällainen näkemys.
Johannes: Entä sulla [Kauri] nyt kun kysyit tuon kysymyksen, niin ootko sä [voinut päättää sun tontin]? Tai tunnetko sä että pystyt?
Kauri: En mä oo koskaan osannut tehdä niin. Tai että pyytäminenhän on eri asia kuin tavallaan [vaatia] että mä teen sitten näin.
Johannes: Sepä just. Oon mä ollut sellaisissakin tilanteissa, joissa jostain syystä koreografi-ohjaajalle on [vaan päätynyt ei kenenkään takia] kaikki vastuu ja valta. Sekin voi mennä oudolla tavalla mähmäiseksi. Mä oon sellaisissa tilanteissa joskus ihan jossain oudossa teini-ikäisen tilassa, tai jopa sitä nuoremmassa. Että [jos kysyisi], miten mä ajattelen vaikka työehtoja, [niin] mä oon niissä tilanteissa vain jotenkin että ”ääemmä tiedä, ööh”.
lyhyt hiljaisuus
Pinja: Niin en tiedä, että johtuuko se siitä, että töitä on niin vähän, että sitä hyväksyy tosi paljon kaikkea muutakin. Että sitä vaan ajattelee, että ”mä hyväksyn tän, ja tää on ihan tosi kivaa”. Ja sit jää jokin sellainen epämääräinen [olo], että mikä tässä nyt sitten kuitenkin on. Ja kun ei osaa tai uskalla sanoittaa tai just pyytää.
Marlon: Musta toi liittyy moneen tasoon. Varmaan ihan siihen, että uskaltaako pyytää [asioita suhteessa] työehtoihin, työolosuhteisiin, palkkaan, aikoihin. Mutta myös siihen, että mitä tarjoaa taiteellisesti materiaalina näyttämölle. Jos tehdään niin että esiintyjät tuottaa, niin se on musta myös siinä se kysymys. Onko se vaan täysin reaktiivista tekemistä, niin että koreografilta joku [ehdotus], sitten mä teen jotain, sitten mä saan sieltä [koreografilta] jonkun viilauksen, sitten mä taas vähän [teen] jotain. Että mitä mä haluan tehdä tälle asialle, oikeasti, että menee sinne ja tekee itse. Se on ihan eri mindset: joskus huomaan, että olen ihan jossain ”en mä tiedä” [-tilassa]. Vaikka kyllähän mä myös tiedän mitä mä haluan. Mutta että joutuu vaan johonkin sellaisiin ihme reaktiivisiin taantuneisiin paikkoihin esiintyjänä, yhtäkkiä. Mä en tiedä että mistä se johtuu. Musta se on aika häiritsevää välillä. Ja mä en tiedä että johtuuko se siitä, että ei ole aina kieltä sanoa, tai että on joku sellainen asetelma [siinä tilanteessa läsnä]. Se liittyy tähän kysymykseen siitä duunari – visionääri – omalakisuus – autonomisuus – reaktiivisuus – itsenäisyys [-asiasta].
Kauri: Mua on esiintyjänä auttanut suora palaute. Mua on auttanut ihan hirveästi, kun mä esimerkiksi löysin itseni [tekemästä] jotain, mitä mä en oikeastaan haluaisi näyttämöllä vaikka tehdä. Ja siis tajusin, että kukaan ei ole koskaan kieltänyt mua tekemästä jotakin muuta. Ja mulla tuli niin tyhmä olo, kun sitten tein yksi päivä jotakin muuta siinä kohtaa, jotain uutta ja [koreografi-ohjaaja] sanoi, että ”se oli muuten hyvä se tarjous siinä kohdassa”. Ja mietin, tuli niin typerä olo esiintyjänä, että koko ajan mä olisin voinut olla odottamatta jotain ohjausta tähän ja tehdä omia ratkaisuja. Että olinkohan kuvitellut ja projisoinut jotain oletusta siitä, että tätä kohtaa ei voi enää muokata ja siihen kajota?
Ja tajusin siellä töissä, että tän kohdan tässä teoksessa voi tehdä vaikka itselle mielekkääksi ja kutsuvaksi, ja huomenna vaikka jotain muuta. En ymmärrä, miten unohdan tän niin usein.
Miten me päädyttiin sun kanssa [Johannes] viime kerralla puhumaan tunteista ja maskaamisesta ja kaikesta siitä? Musta se meni aika nopeasti sellaisiin aiheisiin. Miksi meillä meni niin nopeasti sellaisiin?
Johannes: Niin! Mun muistaakseni me lähdettiin siitä mistä me oltiin puhuttu jo aiemmin, eli että me molemmat ollaan tehty näyttelijäntöitä ja esitystaidetta ja nykytanssihommia ja molemmat pompitaan [niiden välillä] ja tykätään siitä. Jotenkin sitä kautta lähdettiin puhumaan jo ihan heti siitä, että missä muussa meillä on yhteistä asiaa. Ja itselläni sitten just tää trauma liittyy siihen mitä sanoin mukavuudesta, että [tän hetkisessä työharjoittelupaikassa, toisella alalla] vaadin itseltäni tosi, tosi paljon vähemmän kuin mitä mä teen silloin kun mä oon lavalla. Ja mä oon siis saanut ihan oikeasti palautetta siitä, mikä on tosi outoa, että olen hyvä esiintyjä siksi, että mä näytän mun epävarmuuden ja pelon lavalla. Ja sitten kun olen saanut siitä hyvää palautetta niin olen jatkanut työn tekemistä sitä kautta. Mut nyt kun olen alkanut muutenkin elämässä tunnistaa miltä tuntuu, kun tuntee olonsa hyväksi ja luottamaan siihen, niin olen miettinyt, että tulenko sitten esiintyessäni [toimineeksi sitä vastaan], jotenkin niin et se on aina kivun kautta? Ja haluanko oikeasti jatkaa sitä, ja mitä se tarkoittaa mun elämässä muuten. Täytyyks mun lopettaa [esiintyminen] kokonaan? Tai alkaa nimenomaan puhua etukäteen tärkeistä asioista, että ”hei, mä tarviin näitä asioita”. En tiedä vastasiko tämä kysymykseen mutta tunteet ja trauma, ja sen toistaminen sitä kautta, niin oon miettinyt et haluanko jatkaa.
Kauri: Mä muistan, että painin sen ajatuksen kanssa [sen jälkeen kun puhuttiin] ja kyllä se välillä nousee esiin. Just se, että esittääkö kokemusta vai kokeeko sen tunteen. Mutta itsekin saan palautetta siitä et ”sä oot niin rohkea ja herkkä ja pelokas samaan aikaan” ja siihen vaan [ajattelen] että ”mä en näyttele, se on totta”. Ja vaikka sosiaalisesti jännitän kovasti näyttämön ulkopuolella, niin näyttämöllä pääsee käsiksi sellaisiin paikkoihin, esimerkiksi tanssissa tosi konkreettisesti, mihin ei yleensä arjessa koskaan pääse. Tai tunteiden kanssa sellaisiin uusiin paikkoihin. Ilman, että se olisi jotenkin itsekkäistä lähtökohdista. Tavallaan tässä koko aiheessa on paljon sellaista myös mistä en ole valmis päästämään irti, joten on kiinnostavaa kuulla, jos sä ikään kuin otatkin eri polkua. Että alkaako niitä valtavia kokemuksellisia hetkiä näyttämöllä kaipaamaan, jos se on voinut myös olla kanava jollekin.
Johannes: Ja kyllä mulle tulee mieleen tästä asioista puhuminen niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa [töitä] teen. Harjoituksissahan se on jo [läsnä]. Jospa jo siinä hetkessä voisin jo ottaa niitä asioita esiin ja kertoa vaikkapa, että mua jännittää tosi paljon esiintyä. Ja että mä saatan yrittää väistää sitä. Aika paljon ne saattaa olla mulla sellasia väistön asioita. Koska kyllä mullakin on niitä kokemuksia, että mä juutun johonkin. Niin tunnistan ton [mistä puhuitte] tosi hyvin. Niin että [kysyn vaan] et miks mä teen sitä?
lyhyt hiljaisuus
Johannes: Tuleeko teille tästä jotain mieleen mistä me Kaurin kanssa puhuttiin?
Pinja: En tiedä miksi tulee mieleen, mutta mua ei niinkään kiinnosta työskennellä trauman kanssa. Mä tykkään esiintyä silloin, kun mulla on sellainen olo, että olen varmoilla. Ja tottakai tunteiden kanssa [työskentelen], ja olen herkillä ja siinä hetkessä ja se on erityinen tilanne. Ehkä mulla on niin, että täytyy olla sellainen olo, että mä olen jotenkin varmoilla kun mä olen siellä [näyttämöllä]. Mutta ton tunnistan kyllä, että jos on lavalla ja esiintyy, niin se on tosi eri kuin arjessa oleminen ja sen takia siitä nautinkin, koska se on ihan erilainen kokemus olemisesta ja asiat intensifioituvat . Ehkä mulla on joku sellainen suodatin kun teen töitä. Työnteko tapahtuu sen suodattimen kautta, missä mä jätän jotain muita asioita pois siitä. Nää on jotain keskeneräisiä ajatuksia tähän.
Marlon: Mä ajattelen ehkä samalla tavalla. Toisaalta haluun työskennellä itseni tunteellisten ja affektiivisten puolten ja myös ristiriitaisen puolen [kanssa]. Kyllähän ne traumat on osa itseä ja omaa historiaa ja ne varmaan näkyy joka tapauksessa jollain tapaa itsessä. Ja kyllä olen myös kiinnostunut siitä, että voi työskennellä yhteydessä itsessään joihinkin sellaisiin puoliin, jotka voi olla vähän ehkä patologisia tai että niissä on kyse jostain sentyyppisestä. Se trauma-sana on mulle vähän iso sana. Jos trauma on jotain, joka lukitsee, sulkee ja peittää. Ite tykkään ennemmin yhteyden ja avautumisen asiasta, sen kanssa olemisesta. Kyllä mä ajattelen, että omassa esiintyjäntyössäni trauman käsittely ei voi olla se ensisijainen asia miksi mä siinä olen. Vaikka työskenneltäisiin jonkun traumaattisen asian kanssa. Sitten mun täytyisi olla taideterapiahommelissa enemmänkin. Mutta jos mä esiinnyn taiteellisessa kontekstissa niin mulla täytyy olla jokin halu johonkin muuhun. Trauma ehkä nyt sanana, et mitä sillä nyt tarkoitetaan, et onko se kevyt sana vai [mitä].
Pinja: Niin ja tätäkään ei olla nyt käsitelty, että mitä se trauma [nyt tässä keskustelussa] tarkoittaa.
Johannes: Joo, ei toi trauma sanana sitä oikeasti kuvaa, se on ehkä joku tällainen puhekielinen ilmaus. Aloin miettiä sitä niin, että esiintyjänä haluan, että siellä on jonkinlainen asia, jota mä työstän. Mä jopa ehkä tiedän jonkun teeman, jota se esitys käsittelee ja pystyn tuomaan siihen jotain näyttämöllisiä eleitä. Mut sit mietin sitä tunnetta, mistä puhuin, et on joku sellainen, niistä [taiteellisista pyrkimyksistä] erillinen tunne, et mulla on paha olla. Jotenkin sellainen asia, jonka kanssa en suoranaisesti työskentele, mut joka vaan on. Se voi olla ihan vaan esiintymisjännitystä, se on aika selkeä sana.
Mut samaan aikaan, mitä se sitten on? Jos mua vaikka jännittää, että mä en tee tätä oikein. Et miten [joku tietty] asia toistetaan [lavalla]? Mietin vaikka tota [viimeisintä teosta missä olin mukana], johon löysin jonkun ajatuksen jostain purskauksista lavalla, jostain oudoista ja ällöttävistä, mut myös tosi paljon hauskoista jutuista. Sit [kun löysin sen], se oli mukavaa, se työskentely. Harjoituskauden aikana pääsin juttuun mukaan, mut sit jotenkin esityksissä aloin jännittää sitä, et tiedänkö mä oikeasti et mistä tässä on kyse, ja mitä mä tuun toistamaan, mitä [erityisesti] siitä kaikesta [harjoitellusta ja kokeillusta] mä toistan. Että ehkä mä en kuitenkaan ollut niin varmoilla siitä, ja ehkä mä en vielä esiintyessä osaa ottaa niitä asioita, että tää on nyt tää mun työ. Vaan se on koko ajan iso vapaakenttä, jossa kauhu tulee siitä, et pystynkö vastaamaan ja olemaan autenttinen.
lyhyt hiljaisuus
Kauri: Toki teen sitä, että jätän pois jotain, kun meen töihin. Mutta kuitenkin, vaihtelevasti. Et mä olen aika omana itsenäni [esiintyessäni], tai aika estoton esiintyjä välillä, tai teen itseni kautta jollain lailla. Mietin vaikka just impropohjaisia esityksiä, tai vaikka impron treenaamista koulussa. Koen, et se harjoitteet paljastaa susta ja sun mielikuvituksesta ja sun olemisesta ja elämästä niin paljon. Mulle hämmentäviä hetkiä on olleet esimerkiksi improworkshopit jossain muualla kuin Helsingissä, missä en ihan tunne skeneä ja niitä tyyppejä ja konventioita. Ja siinä on semmonen vaikee hetki, missä mä alan miettiä, että mitä mä riisun itsestäni pois, kuinka paljon voi antaa siihen tilanteeseen itsestäni. Siinä on ihan samat sosiaalisuuden ja kanssakäymisen kysymykset ilmoilla kuin jos tää keskustelu ois vaikka ihan vieraiden ihmisten kanssa. Mietin kyllä usein sitä, et mitä mä jätän kotiin, kun mä lähden töihin.
Johannes: Nimenomaan improssa vai yleisestikin? Tuli vaan mieleen, et onko impro paikkana [tärkeä]?
Kauri: No se on musta helppo [esimerkki]. Kun teos on rajattu, vaikka Niitty, jossa mä tiedän todellakin, et mitä mä jätän kotiin, kun mä meen sinne, kun se on niin selkeäksi tullut päässä, et mitä mä voin antaa ja mitkä mun mahdollisuudet on ja sitten taas… Ehkä koetan aina ymmärtää että minkä puolen kanssa itsestäni teen minkäkin [projektin] kanssa töitä. Mä usein alan inhota aika nopeasti vapaata improa, siis just sellaista “vapaata” improa! Sitä hetkeä, kuntosi moni on niin hämmentyneitä ja lopulta alkaa tehdä sellaista jotain. En sitten enää tiedä yhtään et mitä tässä tapahtuu ja mitä tässä haetaan, koska ehdotuksia olisi rajattomsti. Se on mun ihan kaikkien [auditionien kauhuskenaario], joku vapaa impro. Mulle se on semmoinen hetki, et apua – kuinka rajattomaksi asetan itteni, koska impulssien määrä on kuitenkin valtava ja sosiaaliset normit estää meitä jatkuvasti noissakin tilanteissa. En tiedä tunnistatteko tilannetta tällaisesta esiintymisen niin harmaasta alueesta?
lyhyt hiljaisuus
Pinja: Mä alan miettiä ehkä tossa tilanteessa sitä, noh, mä oon kyl joku tällainen ihme sääntöihminen, että jollain tapaa, noissakin tilanteissa, jos ei ole mitään skorea, niin kyllä mulle tulee aina se, että me ollaan tässä tilassa, täällä on nämä tyypit, että miten näissä tilanteissa [yleensä] toimitaan. Riippuu toki siitäkin et millä tuulella olen. Itsellä voi olla tosi eksploratiivinen [olo], et silloin lähtee, ja välillä taas on niin, et ei lähde mitään. Ja sekin on fine. Noissa tilanteissa [ajattelen], että ne voi olla kans luonnekysymyksiä. Tai että mä oon sellainen tarkkailija muutenkin, että yritän alkuun selvitellä ihan vaan olemalla ja kuuntelemalla, katsomalla ja sit [mietin] et okei, mitä tähän voisi lähteä tuomaan. Tai sitten toinen puoli on se, että käännyn tosi sisäänpäin, ja alan tutkimaan sitä et miten mä haluan olla tässä tilanteessa. Silloin yhteys ei ehkä toimikaan suhteessa muihin. Mutta ehkä joka tilanteessa hakee vihjeitä siitä, että miten täällä toimitaan, ja sitä sosiaalista ”mitä täällä on meneillään”. Mut mä huomaan, että se usein näissä hommissa menee siihen, että kun on silleen, että eka vähän jättäytyy [tarkkailemaan], niin ei löydäkään itseään sieltä [tilannetta] dominoivasta sisäpiiristä, vaan [enemmän] ulkokehältä. Mikä on silleen, että kyllä mä ihan tykkään siitä [positiosta] mut voisi päästä vähän enemmän tuulettaa ja vaihtelemaan [roolia näissä tilanteissa].
Johannes: Mul tuli mieleen tästä ne sosiaaliset roolit ja myös esittäjän esittäminen ja esiintyjän esittäminen tai tanssijan esittäminen. Et mitä siihen liittyy, tai improvisoivan henkilön esittäminen. Nää on sellasia asioita mitä oon kelannut pitkään. Mut en tiedä et kuinka rakentavia ne on, koska oon nimenomaan kelannut niitä niin pitkään, ja ehkä asioina niissä niissä ei loppujen lopuksi ole oikein mitään muuta kuin se ajatus. Mut tunnistan ainakin sen, että tilassa on jo jotakin, mikä kertoo sen, et mitä nyt esimerkiksi voisi tehdä tai tapahtua. En kylläkään oo tehnyt oikein mitään tällaisia vapaita improjuttuja tosi pitkään aikaan, ehkä just siks että oon siellä aina silleen ”häh”, tai et en vaan tajua niitä tilanteita.
lyhyt hiljaisuus, vähän naurua
Kauri: En tiedä mihin se liittyy: et on joko niin skenen ulkopuolella tai sit tulee niin monesta skenestä, kun on ollut paljon [eri] toimintakulttuureita. On niin monta hetkeä, että koen, että mun ympärillä on joku sanaton sopimus, mistä mä en tiedä. Tai vaikka tää gliding-sliding-juttu, että se on aina se tapa lähestyä toista ihmistä, jossain ympyröissä. Kun itse usein haluaisin olla siinä tilanteessa jotenkin toisin, ja sitten tajuankin, etten voi. Ja siinä pitääkin sitten [itse tehdä muutos]. Ja sitten mua alkaa naurattaa se juttu mitä teen siinä tilanteessa ja sitten alan nähdä itseäni tosi paljon ulkopuolelta siinä.
Se on se hetki ja kokemus et “nyt mä alan esittää tanssijaa”, että tälleen oikea tanssija varmaan kohtaisi, gliding-sliding. Ja se on tosi harmi, koska musta siinä on niin paljon voimaa, että uskaltaa mennä tiettyihin ympyröihin ja tehdä niissä jotain muuta, koska ei just tuu sieltä ympyrästä. Ehkä ymmärrätte?
Pinja: Ja toi on jotain suojaa niissä tilanteissa, kun on [olemassa] se jokin esioletus, eikä ehkä päästä siihen itse tilanteeseen [kiinni] ja mitä kaikkea siellä voisi [olla], koska siinä on jo jokin[muu] meneillään. Ja sitten joku sellainen potentiaali johonkin ihan ”uuteen”, ehkä kuolee siihen. Ei aina, mut välillä. Me ollaan joskus Marlonin kanssa puhuttu, tuli tästä siis mieleen, kollegojen kanssa olemisesta siinä tilanteessa, et sitten onkin jotkut maneerit tai muut päällä. Puhuttiin silloin intiimiydestä ja kosketuksesta, et sitten onkin se joku tanssijan kosketus aina tai jotain muuta. Et se on jotain opittua, että tästä tilanteesta poistetaan jotkut sellaiset ihan vaan siinä hetkessä [olevat] vaikka seksuaalisuuteen ja kaikkeen muuhun liittyvät, ne vaan jotenkin: ”tässä ei voi olla mitään sellaista”. En tiedä liittyykö tämä nyt taas tähän.
Kauri: Musta se liittyy tosi paljon siihen et mitä ns. jättää pois itsestään. Siis toi tanssijan kosketus on upea termi. Meni siis tosi pitkään tajuta, että siihen on niin aivopesty että ”tässä [kosketuksessa] ei ole mitään”. Ja se oli tosi vaikee hyväksyä. Ja harmittaa et siitä ei puhuta. Nyt kai siitä puhutaan kyl enemmän. En tiedä.
Johannes: Tuli mieleen se Jan Loukaksen [lopputyö] jossa hän kirjottaa vaikka, että hän on kosketusherkkä, ja vaikka kutiaa herkästi, ehkä hän ei siis just tätä kirjottanut, mutta tuli mieleen, että jos on tällainen niin mikä on se raja et voikin [tanssijana] sanoa, että muhun ei kosketa sitten. Se oli mun mielestä makee juttu, koska tunnistan sen kyllä.
Marlon: Se on just turvan ja työolojen kysymys, mut myös kysymys siitä, et mitä tanssitaiteelle tapahtuu, kun pyyhitään sieltä iso intimiteetin ja syvän persoonallisuuden, henkilökohtaisuuden tasot pois, jos lähtökohtaisesti kehot on viritetty sillä tavalla, että ne koskee toisiaan ilman intimiteettiä. Niin se on musta myös sellainen kysymys, että [koko] tanssitaide, siitä on pyyhitty tollaiset asiat pois. Tanssitekniikat, joita on opiskeltu ja esiintyjäntyöntekniikat, niin ne on sellaisia että niillä on kliinistetty. Kontaktin kysymys vaikka. Niin se on varmaan ammattimaisuuden joku outo, epäselvä oletus että ammattimainen tanssija koskee sillä tanssijan kliinisellä kosketuksella, josta on lähtökohtaisesti neutralisoitu tietyt asiat tietyllä tavalla.
Pinja: Niin sit se on kumma et joku yleisön jäsen voi puhua, että näkee [esityksessä] jotain intiimiä ja kaikkea muuta, mut jos sä et ite tunne sitä tehdessäsi sitä, niin sekin on vähän outo twisti. Et onko kaikki niin esittävää sitten, että tämä symboloi tätä, koska siinä vaan kosketaan ja kohdataan. Vai tulisiko sieltä tulla myös jotain niinkuin läpi?
Marlon: Se voi tuottaa niinkuin intiimiä kuvaa, kuvallisuutta ja representaatiota, mut mä en usko, jos mä en niinkuin nää et sillä esiintyjällä on joku intimiteetin asia niin en mä kyl katsojana yleensä vaikutu siitä vaan sitten mä nään sen, että okei, noi jakaa tossa painoa ja koskettaa, et siinä on joku kinesteettinen juttu enemmän. Ja mä väitän, että vaikka [toisin] sanottaisiin, niin jos mentäisiin toiseen suuntaan sen kanssa niin se myös näkyisi katsojille ja tuottaisi jotain ihan erilaista, jos esiintyjät olisivat siinä monitasoisemmin läsnä.
Johannes: Voisin ehdottaa taukoa tässä, on pakko käydä vessassa, mut tosi kiinnostavaa ja voitaisiin ehkä jatkaakin tästä?
äänitys pois – pidempi tauko
Pinja: Tosta tuli vähän mieleen sekin, että harjoituksiin tullaan ja virittäydytään just tollaseen että on se ”tyhjä kanvas” jolle aletaan tekemään. Tietynlainen virittäytyminen ja kehon avaaminen ja kaikki mahdolliset tietysti tuntuu tärkeältä, rutiinien ja työnteon kannalta. Mutta kyllä mua joku ihmisyys lähtökohtaisesti kiinnostaa esiintymisessä ja esiintyjissä tosi paljon, näyttämöllä ja näin. Joten jos se on aina jotenkin tyhjennetty tai rauhoitettu tai jotenkin optimoitu. Niin mitä se sitten on?
Johannes: Ja just sitten, jos nyt käytän omaa kokemusta esimerkkinä, että mitä mä katsojana koen, kun näen esiintyjän, niin on tottakai näköaisti on vahva asia, mut onhan siellä myös se, että mikä olo mulle tulee kun mä katson jotakuta tyyppiä. Ja sitten et onks se esitys tietoinen siitä, et mitä se tarkoittaa niille esiintyjille, et onks ne jotenkin synkassa vai saattaako olla et vaikka joku esityksen teema on niinkuin ihan eri tilassa kuin esiintyjä – tai vieläpä jokainen esiintyjä erikseen, nyt kun siitä oli puhetta.
Ja nyt vielä mietin, kun puhuin aiemmin siitä pahasta olosta, niin voiko se olla että mä oon oppinut että mun pitää olla esiintyjänä tietynlainen että mä voin esittää jotain. Ja en tietenkään tarkoita sitä, että mä olisin kuvitellut sitä, vaan siellä lavalla on olemassa asioita, jotka sanelee, et minkälaiset tyypit siellä elää. Mut [nyt] muistan tosi hienon kokemuksen [esiintymisestä], kun Teakissa mä tein maisteriopintojen aikaisen soolon missä otin vaan jonkun vanhan takin päälle ja ruman pipon päähän ja menin seisomaan keskelle tilaa ja olin siinä jonkun viis minuuttia ja yritin vaan muistaa et millasta oli koulun pihalla 7 tai 8-vuotiaana kun muistan jumittaneeni siellä tosi pitkiä aikoja [maata tuijottaen]. Ja se oli tosi todellinen kokemus, mut se oli myös sellainen kokemus et en mä oo ajatellut et tää olis ok, kun ei ole kyse muusta kuin siitä yhdestä hahmosta ja takista ja piposta ja se on se mitä haluan näyttää ja ehkä myös tuntea siellä lavalla.
pidempi hiljaisuus
Marlon: Olis kiva puhuu siitä tanssija-esiintyjä -erosta. Tai sitten siitä, kun mekin puhutaan paljon siitä, että mikä on pielessä tai mikä on hankalaa. Tai kun mä kuvittelen sitä ”omalakinen esiintyjä”-asiaa, niin mä mietin, että kenen vastuulla on tehdä niitä muutoksia – ja vastaus on varmaan että ”kaikkien”- mutta että miten konkreettisesti tapahtuu sellaista muutosta? Onks se vaan että asioista pitää puhua, niinkuin me tehdään nyt? Onks se koreografin vastuulla vai onks se ehkä niiden esiintyjien vastuulla, jotka menee sinne tekemään töitä? Noi on kaksi asiaa mistä mua kiinnostaisi puhua.
Johannes: Vilkaisen kelloa. Pitäiskö valita toinen [noista kysymyksistä]? Nyt on molemmat ainakin tulleet nauhalle ja molemmat on tosi isoja kysymyksiä. Voidaan molempia myöhemminkin varmasti jatkaa.
Marlon: Joo, tosta tanssija-esiintyjä -aiheesta, niin mä olen sitä paljon miettinyt sen jälkeen, kun työskentelin yhden koreografin kanssa, joka sanoi niin, että hän ei lähtökohtaisesti oleta, että jos hänellä on ammattitanssija [töissä], et hän on esiintyjä välttämättä. Niin se oli mulle semmoinen ahaa-elämys, että todella ne voi olla tosi isosti eri asia. Ehkä me ei ajatella näyttelijästä samalla tavalla, et ”hän on näyttelijä mut hän ei ole esiintyjä”. Että mitä tässä niinkuin on?
Johannes: Puhuitko sä [tämän koreografin] kanssa pidemmälle silloin tätä asiaa vai jäikö se maininnan tasolle?
Marlon: Siinä tilanteessa ei puhuttu pidemmin, mut ollaan sivuttu myöhemmin sitä asiaa. En kuitenkaan tässä osaa niin tarkkaan sitä muotoilla, et miten se dialogi on tapahtunut. Toi oli vaan mulle sellainen herätys tai ”ai niin”-tyyppinen hetki.
Johannes: On erilaisia esityksiä, jotka vaatii erilaisia asioita, ja sit kuitenkin mä muistan ajatelleeni joskus nimenomaan nykytanssin näyttämöllä jonkinlaista nykytanssijan esittämistä. Ja silloin mä olen ajatellut sen niinkuin maskuliinisuuden kautta, koska silloin ajattelin, että olen mies ja tanssija, joten mun täytyy esittää miestanssijaa tietyillä tavoilla. Mut et siinä on joku tietty fiilis, niinkuin Tommi Kitti ja tällaiset hahmot, jotka mä oon nähnyt ehkä vaan videoilla, ja niissä on joku sellainen tietty meininki [yrittää löytää]. Ja siis ei siinä mitään, nehän on kehollista historiaa… Niin sit se on just se että mitä se teos ikäänkuin yrittää, jos sitä ees siis pystyy sanomaan että mitä teos yrittää sanoa ja mitä se näyttää, et ne vois olla jotenkin erilliset, ehkä mä ajattelen tän vanhahtavasti. Mut jos siinä on se tanssija, joka ei ole esiintyjä, niin erottaako se jotenkin ne merkitykset toisistaan. Ei ääh, tää on tosi epäselvää. Toivon, et joku teistä jatkaa. [Nauraa].
Marlon: Mun itteni on vaikee erottaa sitä, niinkuin tanssijuutta ja esiintyjyyttä, tanssijan työtä ja esiintyjän työtä mutta tajusin että mä pystyn kuitenkin tekemään tuon erottelun paljon helpommin kuin vaikka näyttelijää jos ajattelen. Se on ollut mulla sellainen avoin ihmetys, eikä mulla ole siihen mitään sen kummempaa.
Kauri: Sanoisitko sä uudestaan? Siis sun ei ole vaikea erottaa, vai?
Marlon: Niin, että mun omassa taiteellisessa työssä mä en osaa erottaa tanssimista ja esiintymistä. Ja mä oon kai kiinnostunut tanssimisesta, joka on tosi performatiivista, tai en mä tiedä, mut et samaan aikaan mä huomasin sen, että mä kuitenkin pystyn aika vaivatta tekemään sen eron teon jotenkin. Mut sitten, jos ajattelen vaikka näyttelijää niin se tuntuu mahdottomammalta tehdä se ero. Niin oon sitten vaan jäänyt miettimään ja ihmettelemään sitä, että mikä se on se tanssijan työ joka ei muka olisi esiintyjäntyötä. Ja onko se joillekin tanssijoille niin, että esiintyminen liimataan siihen päälle kun mennään näyttämölle. En mä tiedä, tuntuu että se kyseenalaistaa ja herättää monia semmosia ajatuksia. Kun tässä on nyt tämä ”esiintyjiltä esiintyjlle” ja on ollut tämä esiintyjäntyö [aiheena] niin joku kysymys siitä et mitä tanssijalle sitten se esiintyjäntyö [tarkoittaa].
Kauri: Mulla on itselläni vahva kokemus siitä, että jos nyt teen jotakin olkapään liiketutkimusta tässä, niin se aukeaa esitykselliseksi, jos mulla on silmät tässä ja mä toimin suhteessa niihin silmiin. Tai tulee yhtäkkiä joku kokemus että ”tää on nyt esityksellistä”, niin silloin siitä voi tulla jotenkin performatiivinen siitä tutkimuksesta. Mutta tosi paljon mä oon tehnyt jotain tosi anatomisia ”mihin kaikkeen tää nivel vois mennä”, mut mä en ajattele yhtään esiintyväni. Mä pidän Janinan duunista niin paljon myös siksi, et heti aika alussa me aletaan tekemään katseelle sitä anatomista tutkimista, tai jollekin toiselle tehdään sitä tehtävää. Silloin sä olet jotenkin niinkuin kahdessa paikassa samaan aikaan. Ja siihen alkaa tulla jotenkin tosi merkityksellisiä rytmejä ja toistoja. Tää on tanssin puolella mulle jotenkin helpompi erotella, mikä on esityksellistä mulle. Mut se on totta, että sitten kun oon tehnyt näyttelijäntyötä niin silloin mä en pysty niitä erottelemaan. Heti kun mä papatan sitä tekstiä ilman et mul on mitään suuntaa, niin ei se ole mitään. Se esiintyjyys on siinä jotenkin sisällä, siinä suunnassa ja toisessa, jolle kohdistaa ne tekstit. Muuten se on vaan tekstiä.
Marlon: Ja sit mä en tiedä et onko tää tän postmodernin, somaattisen nykytanssin juttu tää erottelu. Koska jos mä ajattelen monia, monia tanssilajeja, myös sosiaalisia tansseja, niin okei, niissä ei ole näyttämöä, mutta onhan niissä jokin esiintymisen [asia] ja että toisen kanssa tehdään. On siinä joku kommunikaatio tai esiintyminen. Joku esillä olon juttu ihan eri tavalla. En tiedä, myös jotkut rituaaliset tanssit niin siinä on tosi vahvasti tää rituaali esityksenä ja kaikki. Mut sit mikä tän eron on tehnyt ja mistä se tulee ja onko se tarpeellinen ja miksi se on tarpeellinen?
lyhyt hiljaisuus
Pinja: Mä mietin tota esiintymisasiaa siinä, kun mekin ollaan tästä joskus puhuttu, et jotenkin se tilanne miten sut ohjeistetaan esiintyjänä tai tanssijana – tai esiintyjä-tanssijana – olemaan siinä, että onko se niin, että olet nyt siinä katsottavana vai esiinnytkö sä yleisölle? Koska siinäkin on tosi iso joku intensiteetin ero: että mä esitän tän asian teille. Se on musta jotenkin, ei nyt etukenoinen, mut se on jollain tavalla [tietty]. Ja sitten [se toinen] on jotenkin vähän taaksepäin, se oleminen ja että ”saan tulla katsotuksi”. Siinäkin on joku ero esiintymiseen ja siihen et ”mä tässä tanssin ja työstän näitä mun niveliä”. Tai siinäkin pitää olla tietoisuus siitä, että mua katsotaan, mut et kylhän mulla täytyy olla jotain sanottavaa tai jotain siinä kehollisessa toiminnassa, jotta se mulle muodostuu esiintymiseksi. Mut joo, toi on varmasti tosi paljon siitä historiasta ja koko esityksen uudelleen ajattelemisesta mikä kaikki voi olla esitystä. Kyllä se tuntuu erilaisena musta, mä käytän nyt tota sanaa intensiteetti, mut se tuntuu kyl musta erilaisena asiana tanssia tai esiintyä tai tanssien esiintyä. Tanssi tuntuu jollain tavalla sellaiselta, se voi olla vapaata, se voi olla ihanaa, se voi olla sinänsä performatiivista, mut se ei välttämättä oo silti esiintymistä ja se tekeminen ei tähtää välttämättä myöskään esiintymiseen.
Kauri: Mä ajattelen jotenkin et se on joku kulma esiintymisestä, jotain sellaista kiteymää. Esiintyminen on mulle jotenkin esillä olemisen työtä, ja se on mulle aika kovaa työtä. Tai mä mietin sitä pahaa oloa [esiintyessä], et mitä jos mulla voi olla myös vaan tosi vaikee suhde adrenaliiniin. Ehkä mä en vaan handlaa sitä. Siis ihan oikeasti! Mä oon koittanut aatella sitä et ehkä ongelma esiintymisen kanssa ei oo minä ja mun vaikeudet, vaan ehkä mun pitää vaan ottaa eri suhde siihen hormoniin mikä jyllää [esiintyessä]. Ja ehkä mun on vaan vaikea hyväksyä sitä, että se vaan vuosienkin jälkeen aina tulee. Koska kyllä mä sen kanssa kamppailen ja sit vielä sitä puhuu itsestään, että ”mulla on tällaista ramppikuumetta” ja toistaa sitä narratiivia itsestään.
Johannes: Joo ihan totta! Kansiksessa kun olin töissä ja mulla oli oma huone, niin oli ihanaa, kun menin aina väliajalla ja tauoilla istumaan sinne ja tein aina samat jutut ja söin samat ruoat. Mut se tuli vasta siinä vaiheessa kun uskalsin sanoa siellä treeneissä et ”hei mä en tuukaan teidän muiden kanssa syömään nyt”. Koska se oli ollut mulla se perus sosiaalistuminen, että aina mennään tauolla ihmisten kanssa juttelemaan isoon pöytään, ja mä vaan tajuun, et se väsyttää mua ihan tosi paljon [kun jo treenitilanteet on niin sosiaalisia]. Ja sit yks näyttelijä, joka oli siellä kans vierailijana, freelancerina [niinkuin minä] niin hän sanoi jossain vaiheessa [ennen mua] että ”joo mä en tuu ollenkaan”. Ja hän oli siis mua kokeneempi ihminen, niin kun mä sain häneltä sen kollegan esimerkin, niin tajusin et mä voin ihan myös vaan sanoo [näin]. Mä [jaksoin] hirveen paljon paremmin treeneissä [sen jälkeen] mut jostain – varmaan ihan ymmärrettävästä – syystä jännitti siinä tilanteessa asettaa omia rajoja. Mut joo, toi on kyl ihan hyvä pointti et se voi olla vaan adrenaliinia. God damn it!
naurua
Johannes: Mut hei, voitaisiin nyt lopetella tämä nauhoitus. Jos teillä on vielä jotain mitä haluaisitte saada nauhalle niin se on tosi ok tehdä tässä.
Pinja: Niin kun mulla on semmoinen olo et tää on tosi tärkeetä työtä, mut mä en haluais et se jää jotenkin ohkaiseksi, mä koen, että tällä on paikkansa, niin mä mietin, et mitä tulee [tässä] hetkessä puhuttua. Ja sekin voi olla ihan todellakin [fiksua] mut silti vaikeaa!
Kauri: Mulle tuli sellanen kysymys, enkä muista ootko sä avannut tätä, mut jos tää on esiintymisestä laajemminkin, niin oliko sulla haave, että tässä olis nimenomaan eri alojen tyyppejä. Koska ohkasta tää on koska ollaan kuitenkin aika samalta alalta.
Johannes: Niinpä ja saman ikäsiä ollaan. Joo, on mulla ollut sellanen olo et se vois olla kiva. Ja täs kohtaa otin yhteyttä niihin ihmisiin, joiden kanssa tapasin [vastikään]. Et te olitte ne ihmiset, joista ajattelin että ”saadaan alkuun niin mä otan näihin ihmisiin kontaktia”. Myös se, että me ollaan kaikki tanssija-esiintyjiä, niin se helpotti. Mulla ei vielä ole sillä lailla vastausta tohon.
Kauri: Mulla vaan tuli mieleen se Samuli Niittymäen esitys, Plup plup, niin tavallaan on niin paljon näyttelijöitä ja laulajia, jotka ajattelee itseään esiintyjinä tai Geoffrey [Erista] tuli mieleen. Niinkuin että siinä ei ollut yhtään puhuttua sanaa siinä [Niittymäen] esityksessä. Mä tiedän et se oli teatterin kontekstissa, mut siinä oli tosi kiinnostava risteymä.
Johannes: Tuli mieleen tosta ”jos tanssi ois tätä, niin voisin tehdä vaan tätä”-tyylisestä esityksestä se Figuring age -esitys, joka oli Liikkeellä Marraskuussa. Se oli kans sellanen et suoraan vaan aistin et tässä on nyt jotain, josta mä tykkään ja jossa esiintymisen ja tanssimisen kysymykset oli nimenomaan framilla. Et mitä on esittää tanssijaa. Ah se oli niin helvetin kaunis esitys. Mut joo, voitais jatkaa keskustelua konkretiasta, et miten eteenpäin. Plus sähän [Marlon], puhuit, eri ikäisistä ihmisistä, ja vaikka nuoremmistakin ihmisistä. Tulee mieleen vaikka Tanssivintti, jossa on ihmisiä, jotka miettii alkamista esiintyjäksi. Teatterikoulut tai harrastusteatterit. Ihan vaan, et on niin kuin eri tavoilla suhtautumista. Musta se on just hyvä et se kielenkäyttö, vaikka me ehkä yritetään sanoa ja sanallistaa jotain, niin silti just se, sä taisit käyttää sanaa ”haltuunottava”, niin se ei ois se pointti.
Marlon: Niin et alusta asti on tässä projektissa läsnä se, et ihmiset puhuu tosi eri tavalla ja se kieli on moninaista, et se ei ois vaan samaa sellaista… Onhan meilläkin tosi eri mut kuitenkin puhutaan aika samalla tavalla. Mut olis jotenkin hienoa et siinä olis jokin sellainen… Hmm.
Haastattelun litterointi: Johannes Purovaara
Tekstin editointi: Marlon Moilanen, Kauri Sorvari, Pinja Poropudas, Johannes Purovaara
Kuvatiedot järjestyksessä:
