Lähtökohtaisesti olen usein kamalan vaivautunut, kun jokin teos kommunikoi voimakkaasti yleisön kanssa. Yritän aina pysyä huomaamattomana ihmisenä, jonka kanssa ei kommunikoitaisi. Itken verta, jos satun istumaan etupenkissä ja huomaan, että nyt täytyisi osallistua.
ENTRE TIERRAS (Favela Vera Ortiz ), Kaapelitehdas 2009
Tanssi: Gabriela Aldana-Kekoni
Katsojana ja katsottavana
Tanssija Gabriela Aldana-Kekoni esittelee itsensä ja toivottaa meidät tervetulleeksi tilaan ja vie katsomaan ikkunasta kaunista merellistä näkymää, joka avautuu Kaapelitehtaalta Lauttasaaren suuntaan. ”Muutama tuhat kilometriä tuosta eteenpäin ja sitten vasemmalle, niin saapuu Chileen, mistä minä olen kotoisin” sanoo Aldana-Kekoni ja viittoo avomeren suuntaan. Hymähdän ja tekisi mieli jutella lisää, mutta sitten ajattelen, että olen esityksessä ja Aldana-Kekoni ei ehkä nyt kuitenkaan kaipaa small talkia kanssani.
Poimimme itsellemme tuolit ja saamme valita niille paikat esiintymistilasta. Valintamme on rajattu, koska tilassa on pieniä punaisia palloja ja Aldana-Kekoni esittää toiveen, että asettaisimme tuolimme nimenomaan pallojen päälle. Seuraamme kuuliaisesti sääntöä.
Olemme katsomassa esitystä, mutta katsomispaikkojen sijoittelulla olemme myös osa esitystä. Tilassa ei ole erityistä näyttämöä, vaan koko harjoitussali on esityksen tapahtumapaikka. Aldana-Kekoni aloittaa tanssin ja ottaa vahvasti katsekontaktia vuorotellen kaikkien yleisössä olevien kanssa. Tilaan mahtuu kerrallaan vain noin kymmenen katsojaa, joten kontaktia jokaiseen yksilöön on helppo ottaa. Aldana-Kekoni liikkuu meidän luokse ja luonamme siten, että jokainen yleisössä mukana oleva on välillä enemmän keskushenkilönä tapahtumissa ja välillä enemmän taustahahmona. Kontaktia otetaan myös puheen välityksellä. Saamme muutaman kerran mahdollisuuden esittää kysymyksiä tanssijalle.
Teos on osallistaa yleisön, mutta omaa osallisuuttaan pelissä on välillä vaikea paikantaa. Milloin olen tanssijan tilassa liikkumisen vuoksi tapahtumien keskiössä, halusin sitä tai en? Milloin on sallittua osallistua itse aktiivisesti esitykseen? Kun Aldana-Kekoni sanoo, että voitte kysyä ihan mitä vaan, niin hetken olen epävarma: ”Pitääkö tässä oikeasti kysyä vai onko tämä osa esitystä? Olenko ihan juntti, jos nyt avaan suuni ja rupean kyselemään?” Aldana-Kekoni houkuttelee edelleen ja saa uskomaan, että hän on tosissaan. Vastauksina kysymyksiimme saamme kuulla muun muassa, että Chile on luonnonolosuhteiltaan kiinnostava maa: pohjoisessa on kuumaa ja välimerellistä ja etelässä taas luonto muistuttaa Suomen luontoa. En ollut tullut ajatelleeksi. Vähemmän yllättävää on, että kukaan ei elä tanssilla Chilessä, mutta silti nykytanssia tehdään paljon ja innokkaasti.
Kysymyksemme tanssijalle johtivat teosta kulttuurisen välitilan teemoihin, mistä teoksenkin sanottiin ammentavan. Minulle itse teos avautui kuitenkin enemmän katsomiskokemusta ja esittämisen traditioita arvioivana sekä yleisön ja esiintyjän suhdetta kiltillä tavalla kokeilevana. Kulttuurien välitilat olivat varmasti tekijöitä yhdistävä teema, mutta valmiista teoksesta tätä aspektia oli vaikea poimia. Sen sijaan teos kysyi: kuka katsoo ja ketä ja milloin ja minkä vuoksi? Mikä on katsomisen ja katsomisen kohteena olemisen järjestys esityksessä? Tätä korttipakkaa teos kohteliaasti sekoitti. Jokainen yleisöstä oli vuorollaan katseen kohde, sekä Aldana-Kekonin että muun yleisön.
Tanssiliike teoksessa oli kursailematonta, ei niin tanssiliikemäistä. Liike oli luikertelua, harmistumista, houkuttelemista, sumplimista ja tärinää. Liikemateriaalia oli runsaasti ja matkalla oli joitakin todellisia herkkupaloja. Välillä olisin vain kaivannut pidempää kaarta kehittelyihin.
Lähtökohtaisesti olen usein kamalan vaivautunut, kun jokin teos kommunikoi voimakkaasti yleisön kanssa. Yritän aina pysyä huomaamattomana ihmisenä, jonka kanssa ei kommunikoitaisi. Itken verta, jos satun istumaan etupenkissä ja huomaan, että nyt täytyisi osallistua. Tämä ei ole teosten tai tekijöiden vika, vaan omaa rajoittuneisuuttani. En vain yleensä osaa kommunikoida extempore esitystaiteen teosten kanssa ja haluan olla katsojana turvassa ja rauhassa. Tässä teoksessa en kuitenkaan kokenut vaivaantuneisuutta: Aldana-Kekonin kanssa oli leppoisaa jutustella, kun keväinen aurinko valaisi kaunista Kaapelitehtaan harjoitussalia.
Katja Keränen
