Kansallisbaletin kantaesitys oli perjantaina 23.11 joulunajan baletti Lumikuningatar. Juhlavuoden huipennukseksi syntyneen uutuusteoksen koreografia on baletinjohtaja Kenneth Greven, dramaturgia Pirjo Toikan ja Greven yhteistyötä ja sen taikamaailman visuaalisesta ilmeestä vastasi Erika Turunen, Mikki Kunttu sekä Pekka Helonen. Teoksen musiikin oli säveltänyt Tuomas Kantelinen, ja se esitettiin nauhoitteena.
Lumikuningattaresta on moneksi. Teos on täällä Suomessa taipunut sekä elokuva- , teatteri- että useiksi tanssiversioiksi. Aikaisemmin sen on baletiksi säveltänyt Ilkka Kuusisto vuonna 1979 ja Jukka Linkolan musiikki Lumikuningatar –elokuvaan 1986 on sekin sovitettu tanssiksi eri tanssioppilaitosten toimesta. Tämä ainoa, miltei koko pohjolan kattava H.C. Andersenin satu (1844) tuntuukin olevan erityisen rakas meille. Se on tarina hyvän ja pahan välisestä kamppailusta, joka on hyvä pohja balettifantasialle, miksi tätä Kansallisbaletinkin uutuusteosta voisi kuvata.
Visuaalisesti jäänraikasta
Teoksen maailmat olivat luotu visuaalisesti kauniilla ja selkeillä lavastusratkaisulla, joiden myötä tarina kulki helsinkiläiskodista Kauppatorin Kolera-altaalle ja aina Lumikuningattaren jäisen geometriseen linnaan.Turusen puvustuksesta jäivät erityisesti mieleen pohjoisen mytologiset hahmot, joissa tanssijan puku tuli osaksi liikettä. Pukujen monimuotoisuus esittäytyi mm. Ilvesneito Auri Aholan tanssimana, Aapo Siikalan esittämässä Kyttyräselkäisen Maahisen liikkeissä ja asussa sekä Lumikuningattaren noitien puvuissa. Kantelisen musiikki vei tanssijoita kohtauksesta toiseen rikkomatta tarinan kaarta. Kuitenkin ensi-illassa jäi kaipaamaan elävän musiikin hengittävyyttä. Vaikka nauhoite oli korkeatasoinen, se oli nauhoite. Musiikki ei ehkä päässyt täysin oikeuksiinsa näin toistettuna.
Tarinan muokkaaminen sopivaan muotoon on jokaisen tulkinnan haasteena. Tällä kertaa sadun päähenkilöt Kerttu ja Kai asuvat Helsingissä ja Kertun matka taianomaiseen Lappiin kulkee niin kaukaa, että aikuiskatsojan mieleen heräsi kysymys, nukkuiko tyttö koulun maantiedontunneilla. Lisäksi tarinasta on kadonnut koko joukko hahmoja ja uusia tullut tilalle. Greven tulkinta ottaa varsin paljon vapauksia alkuperäiseen satuun nähden, mutta se sallittakoon, onhan kuitenkin kyseessä joulubaletti lapsikatsojille. Ehkä juuri lapsikatsojat saavatkin eniten irti tästä teoksesta runsaan visuaalisen ilmeen sekä selkeän tarinan myötä. Greve on yhdistänyt koreografiaansa myös tekstin, jota kuljettaa Isoäiti, ensi-illassa Krista Kosonen. Ajatuksena tämä tarinankertojan sekä balettisadun yhdistäminen ei ole ollenkaan huono, mutta ainakin näin ensi-illassa haki Kososen replikointi luonnollisuutta osana kokonaisuutta.
Monia salaisuuksia
Kansallisbaletin Lumikuningatar sisältää niin monia salaisuuksia ja käänteitä, ettei niiden taikaa halua katsomaan menevältä riistää. Joitakin Andersenin alkuperäisen sadun hahmoja jäi teoksessa kaipaamaan. Satu itsessään on niin monipolvinen, ettei se välttämättä olisi näin kokonaisvaltaista muokkausta kaivannut. Ja loppuratkaisu… jääköön se hangen alle piiloon odottamaan katsojaa.
Greve on liikekielellään pyrkinyt modernisoimaan klassista ilmaisua. Tämä on teoksen voima sekä kompastuskivi. Ensi-iltaa vaivasi kautta linjan baletin epätasaisuus. Varsinkin ensimmäisen puoliajan suurissa ryhmäkohtauksissa yhtäaikaisuus ja linjakkuus hukkuivat hetkittäin nykytanssin, baletin sekä showtanssin liikemateriaalin yhdistämiseen. Toisinaan tämä poiki riemukkaita onnistumisia, kuten kolkatut lumihiutaleet maahisten olalla sekä Lumikuningattaren ja hänen joukkojensa erikoinen sormien poosa.
Parhaimpaan lentoon hahmona nousi Lapinvelho Wilfried Jacobs sekä hänen maahisarmeijansa (baletin herrat) ennen kaikkea saunakohtauksessa. Koreografisesti se toi bodydrumming –osuuksineen mieleen Spartacus –baletin orjien kapinan, mutta hyvällä tavalla. Koreografia oli oivaltava ja tanssijat olivat sinut liikemaailman sekä ilmaisun kanssa. Maahisilla tuntui olevan koko teoksen ajan paras porukkameininki.Tässä kohtauksessa pääsi myös Kantelisen musiikki oikeuksiinsa. Liikkeet ja musiikki täydensivät toisiaan ja kävivät hauskaa vuoropuhelua keskenään.
Salla Eerola ja Samuli Poutanen tekivät teknisesti varmaa työtä tarinan Kerttuna ja Kaina. Heidän kaunis ja varma pas de deux –tekniikkansa näkyi erityisesti toisen puoliajan rakkaustanssissa, jossa Kerttu ja Kai lopulta löytävät toisensa. Tiina Myllymäki oli ensi-illan jäätävä kuningatar. Hän kantoi roolinsa linjakkaasti loppuun saakka.
Sananen vielä lapsitanssijoista, joita näyttämöllä oli useita sekä useassa kohtaa. Tulevaisuuden tanssijat olivat kuten aina yleisön suosikkeja. Pikku Kai sekä Kerttu tekivät kauniisti omat osuutensa ja lasten joukosta jäi mieleen eräs pieni omenansyöjä, jonka lavasäteily peitti alleen monet.
Kauttaaltaan Lumikuningatar lunasti odotuksensa. Se oli fantasiabaletti, jota mielellään vie katsomaan pienenkin katsojan, ja siinä on pojillekin sitä jotain. Se ei ehkä vielä ole klassikko, mutta se on pitkään aikaan ensimmäinen kotimainen kokoillan baletti. Kaikki ainekset sillä on, mutta se tarvitsee aikaa kypsyäkseen.
Tuuli-Maaria Louhensalo-Lindström
FM, tanssija-koreografi, tanssintutkija
