Tanssija, koreografi ja kuvataiteilija Anne Naukkarinen ja tanssija ja kuvataiteilija Sara Kovamäki kirjoittivat sähköisiä viestejä toisilleen keväällä 2021. Keskustelu on jatkoa kirjan Kyse on kaikesta – keskusteluja ajalta 3.9.2017-31.5.2019 viestittelylle.
Heidän viestien vaihto voidaan nähdä taiteilijoiden välisen kirjeenvaihtotradition jatkumona, joita ohjaa tarve kommunikointiin ja jakamiseen. Viesteissä on henkilökohtainen kirjoittamisen sävy ja arkinen ja fiktiivinen kieli vuorottelevat ja sekoittuvat toisiinsa. Keskustelussa Anne ja Sara jakavat toisilleen näkymiä tämän hetkisestä elämästään; päiväkohtaisista asioista mahtipontisiin, sisäisistä maisemista yhteisiin näkyihin. Kirjeissä kaunistellaan ja liioitellaan, vähätellään ja peitellään, sillä viestijöillä on taipumus unohtaa, poistaa ja tulkita asioita.2
1Sähköisen viestinnän kehityttyä 1800-luvulta eteen päin, mahdollisti se välimatkojen ylittämisen tavalla, johon aikalaiset liittivät taianomaisuutta ja ylimaallisuutta – uusi viestintä oli “enkelten puhetta”.
2Lause on lainattu Historian johdantokurssin osiosta “Kirjeet lähdeaineistona”.
9.4.2021
Moikka Sara!
Mietin, että mitä siulle kuuluu? Mitä oot miettinyt tai tehnyt viime aikoina?
<3: anne
9.4.2021
Moij, Anne !
Niin kiva tavata taas täällä.
Mutta, oih, mikä kysymys…
varmaan viimeksi voivottelin tätä samaa tai voivoteltiin yhdessä Kyse on kaikesta -kirjan loppupuolella vai oliko heti alussa, en muista : )
Kiitos kuitenkin kysymästä, mulle kuuluu ihan hyvää. Nyt. Tässä.
Ja tietenkin:
– “Kaikenlaista.”
jaiks, ootko täällä? rupes ujostuttamaan, kun näen sun pinkin kursorin tököttävän tuossa yläpuolella… : D
En ole oikein ikinä osannut vastata tuohon kysymykseen tavalla, joka ei jättäisi tunnetta, että suojautuu vastauksen, “ihan hyvää”, taakse jotenkin.
Pieni ja niin tärkeä kysymys kuitenkin, avaus ja kohdentulemisen ele toisen luokse. Rajan ylitys. Jotenkin elinehto täällä ihmiselossa.
Silmät, jotka katsovat kohti kuin alleviivaten mitä kuuluu -kysymyksen suoran häkellyttävää avoimuutta… “Ihan hyvää” tuntuu siksi siltä, kuin haluaisi peitellä jälkiään, kun on aivan hetki sitten kävellyt oman elämänsä sivupolkua ja ollut kiinnostuneempi kulkemaan muiden jalanjäljissä heidän poluillaan. Ja keskittynyt pysymään pystyssä, kun onkin vieraalla maaperällä, jonka korkeuseroja ei tunne ja tekstuurikin on jalan alla vieraantuntuinen. Ja kysymys saa hetkeksi keskittymisen herpaantumaan, et oho, oonkin taas ihmisten parissa.
Niin, että “mitäkö mulle kuuluu?”
Täällä – tällä (tekstillä) ei ole vielä katsetta. Kohta varmaan joku, sinä, tulet tänne…
Vähän huvittaa.. ehkä tämä tästä taas kohta rentoutuu
Anne, minne jatketaan tästä?
Mitä sulle kuuluu?
-Sara
10.4.
täällä ollaan …että miten jatketaan
tykkään tästä harmaasta väristä, ihan kuin sopottaisit miulle
Istuin melkein tunnin verran tässä koneen äärellä ja jännitti, jännitti kirjoittaa siulle takaisin. Hermostutti, kun mietin että mihin suuntaan tämä kirjoitus lähtee. Hermostutti myös se, että Kyse on kaikesta -kirjan julkaisemisesta on jo yli melkein 1,5 vuotta aikaa ja pelkään että tää teksti jäisi latteaksi versioksi siitä. Kun sen kaltaisessa kirjoittamisprosessissa oleminen oli silloin niin uusi asia. äaahh.
Mut on kyllä mukava tavata täällä. Oon innoissani. Ehkä se hermostuneisuus on innostusta. Edellisestä kerrasta on jo aikaa.
31.5.2019 kirjoitin siulle näin:
<3Sara<3
Tuon imelän ja hellyyttävänkin ilmaisun jälkeen ei tällä tavalla olla kirjoitettu. WhatsAppissa ollaan kyllä kirjoiteltu, että kaivataan kirjoittamista ja nyt tämän Liikekieli.comin kutsun kautta tuli mahdollisuus.
Oon ajatellut, että kysymykseen “mitä kuuluu” on vaan niin häkellyttävää vastata, kun kuuluu niin monia asioita riippuen siitä mihin suhteutuu ja mitä haluaa jakaa. “Kaikenlaista” on hyvä vastaus. Oon ollut sairaana yli kuukauden ja päällimmäisenä tunteena on helpotus, kun voin jo vähän paremmin sen koronan ja keuhkokuumeen jälkeen. Vielä on erinäisiä oireita, mutta keuhkokuumeen infektio on parantunut. Se on helpottavaa.
Mutta ihanasti kuvailit tuon kysymyksen herättämää kokemusta. Sillon vuonna 2017 – siitähän on ikuisuus jo – kun lähetin siulle kutsukirjeen Kyse on kaikesta -kirjaan liittyen, pohdin siinä kirjeessä itsenäistä työskentelyä; millaisia rakenteita sitä itse luo ja miten toimii jo olemassa olevissa rakenteissa. Tunsin silloin yksinäisyyttä, melankoliaa taiteen rakenteissa. Ja nyt tämä kirjoittaminen alkoi tämmöisellä toista kohti ojentumisen ajatuksella. <3
viuh viuh. ota kiinni, otatko kiinni? ota jostakin oksasta
jatkan kysymyksellä. In the Shadow of the Sun King -teoksessa työskentelet yhteistyössä pukusuunnittelijan kanssa – mistä sait ajatuksen työskennellä hänen kanssa? Millaista teidän yhteistyö on ollut?
moi moi,
anne
13.4.
Anne, joo! Otan kiinni keväisestä oksasta, jossa paisuvat hiirenkorvat ahmivat valoa ja ravintoa sulavan maan uumenista puun suonia pitkin imien! Kevään kuulas valo, mädäntyvä mennyt ja enteilevät tuoksut tulevasta sekoittuvat yhdistelmäksi, jonka saattelemana arkinen kauppareissu lähialepaan muuttuu vähän kohotetummaksi. Katupöly ja leppeä ilma nousevat yhdessätuumin ilmaan, piirtävät näkyväksi tuulen liikkeen ja laskeutuvat sitten iholle, tukkaan, silmiin ja sieraimiin tympeän määrätietoisesti ja sinnikkäästi.
Haluaisin vajota niihin lapsuuden ajattomuuksiin, joissa kirjat ja tarinat saattelivat vuodenajoista toiseen, ja itse oli se hiirenkorva, joka ahmi eri maailmoja ravinnokseen.
Sitä vastoin on tuntunut, et oon kui kuiva oksankäkkyrä, jonka viime talvi ravisutti takapihan puusta jalkakäytävälle ja oottelen, että naapurin koira uudessa kevät-toppaliivissään nappaa kohta suuhunsa yhteiseen leikkiin omistajansa kanssa.
No niin. Oon siis ollut aika loppu vuoden vaihteen jälkeen ja toipunut alkuvuoden tapahtumista. Muun muassa kuolema, sairastelut ja säryt kietoutuivat alkuvuoden taitteeseen ja maustoivat sitä taidelientä, jota sain onnekseni korona-apurahalla saostaa ja hämmentää kahden kuukauden ajan.
Tammikuussa olin Zodiakin Z-laboratoryssa kaksi viikkoa In the Shadow of the Sun King parissa. Alun alkaen yhdessä pukusuunnittelija Maria Sirénin kanssa suunniteltu työskentelyjakso muuttui yksintyöskentelyksi, kun Marialle tarjoutui upea koko kevään kestävä työtilaisuus. Sovittiinkin, että jatkan työskentelyä Z-labissa itsekseni mm. Marian suunnittelemien pukujen ja kankaiden kera. Marian pyysin alun alkaen mukaan v. 2018 jakamaan taiteellista prosessia “ikuisuusaiheen ja ihastus-pettymys-viha-rakkaus-häpeä -proggiksen kanssa eli päivittyvä suhteeni balettiin -jatkumon kanssa” (Kuvailen sitä nyt näin) Tää työskentely on jatkoa sille mikä Kyse on kaikesta -kirjassakin oli esillä. Marian pyysin mukaan, kun tuntui, että haluan jakaa taiteellista prosessia ja tehdä yhteistyötä ihmisen kanssa, jota en lähtökohtaisesti henkilökohtaisesti tunne, mutta jonka tiedän ammatillisista yhteyksistä muuten. Et ylipäänsä rohkaistuisin jakamaan jotain henkilökohtaista ja kommunikoimaan sitä siinä taiteellisessa yhteistyössä. Tähän keskusteluun tarvisin ja haluaisin oikeastaan Marian mukaan, koska se mitä tehtiin v. 2019 Pariisissa Citén residenssissä, josta meidän yhteinen työskentely alkoi ja myöhemmin 2020 kesällä ja syksyllä Vapaan Taiteen tilan yhteisnäyttelyssä jatkui, oli niin tiiviissä dialogissa, että se mitä esim. päädyin Zodiakin laboratoryssa tekemään olikin sitten jotain muuta, vaikka Marian puvustuselementtejä olikin mukana. Se että olin yksin sen ajan vei työskentelyä jonnekin toisaalle. Yksi tosi tärkeä elementti meidän yhteisessä työskentelyssä on ollut halu purkaa tanssijan ja puvustajan rooleja ja ylipäänsä tutkia ja kohdata sitä dynamiikkaa. Marialla on tästä artikuloidumpaa ajattelua mm. puvusta kolmantena persoonana ja keskustelun synnyttäjänä.
Kun mietin Kyse on kaikesta -kirjan kirjoitusprosessia, johon tämä kirjoittelu tuntuu rinnastuvan, niin päällimmäisenä on muisto siitä kuinka merkitykselliseltä ja jännittävän intiimiltä tuntui jakaa ajatuksia ja elämää toisen, sun, kanssa, kun ei vielä oikeastaan tunnettu. Yllättävää kuinka nopeasti pääsi sellaiselle tuttavalliselle tasolle, ja kirjeenvaihdosta tuli itselle tärkeä ilmaisun ja kommunikoinnin kanava. Toki sekin että tiesi aikaa olevan runsaasti jotenkin arkipäiväisti ja rentoutti otetta. Nythän meillä on tässä vähän yli kuukausi aikaa. Kiinnostavaa nähdä mitä tässä ajassa käy ja mitä halutaan tähän tuoda… Annetaanko taas mennä omalla painollaan ja keinutellaan venettä matkan varrella, vai millaisia toiveita sulla olis tän kirjoittelun suhteen?
Oon tosi ilahtunut millaisen tilan tämä ajatusten vaihto ja kirjoittelu elämään nyt taas tuo.
Kurottelen sua kohti, Anne!
15.4.
On tosi ikävä kuulla sairasteluista ja läheisen menettämisestä – lämmin osanottoni Sara!
Istun työpöytäni äärellä katse kohti konetta ja sen takana näkyvää 50- tai 60-luvulla rakennettujen kerrostalojen sisäpihaa. Aurinko paistaa, sälekaihtimien avulla valo siivilöityy huoneeseen kevyesti. Iltapäivän aggressiivinen valo on polttanut ikkunalaudan kukkien lehdet. Ne näyttävät nääntyneiltä, mutta itsepintaisesti yrittävät pysyä elossa. Minun on siirrettävä ne toiseen paikkaan. Sisäpihan halki hieman oikealle katsoessa näen kerrostalon, jossa asuu Rea-Liina ja sitten samassa talossa jossa asun, asuu myös Minna-Kaisa. Liina asuu toisella puolen Helsinkiä, mitäköhän hänelle kuuluu. Kyse on kaikesta -kirjan kirjoittamisen aikaan kirjoitin teille kaikille. On erilaista kirjoittaa vain siulle. Kun tiedän tämän olevan ainoa julkaistava teksti niin ehkä keskityn paremmin, tarkemmin. Muistan, että silloin viestit saattoivat ruuhkautua sähköpostiini ja vastaaminen kesti. Aika ajoin jonkun kanssa syntyi kirjoituksen flow ja läheteltiin useita viestejä peräkkäisinä päivinä. Se oli ihanaa. Viesteissä kirjoitettiin taiteellisesta työstä, elämästä ja taiteesta ylipäänsä, mutta kuitenkin jokaisen tekstit olivat erilaisia sävyltään ja tyyliltään, oottehan kaikki omanlaisia tekijöitä ja ihmisiä. Puolitoista vuotta oli pitkä aika kirjoitella. Fanitin teidän työtä, mutta en tuntenut teitä läheisesti ennen kirjoittelua. Ne olivat intiimejä, niin kuin kuvasit, keskusteluja. Koin, että yhdessä kirjoittamisen pitkäkestoisuus antoi itse kirjoittamiselle mahdollisuuden tapahtua rauhassa niin, että monet elämän ja työn tapahtumat ehtivät dokumentoitua mukaan.
En tiedä miks juuri nyt kirjoittaessani edellistä kappaletta Björkin itse itselleen tekemä haastattelu tuli mieleeni. Usein googlettelen seuraamieni tekijöiden haastatteluja. Miusta on kiinnostavaa kuulla mitä tekijät ajattelevat tekemästään taiteesta ja taiteesta ylipäätänsä. Se on tässä: https://www.wmagazine.com/story/bjork-interviews-herself. Voit lukea sen jos on aikaa, mutta ensisijaisesti laitan sen tänne muistiin, että jokin tällainenkin on tehty. Teksti on sellainen itsereflektiivisuuden hurjastelu. Mut siitä inspiroituneena haluun kysyä, mitä björk kysy itseltään, että when do you feel freest?
Josta pääsen kysymykseesi, että millaisia toiveita miulla on kirjoituksen suhteen. Kun Liikekieli.comista oltiin minuun yhteydessä, heitä kiinnosti Kyse on kaikesta -kirjassa konkreettisella tavalla ilmennyt yhteistoimijuus. Mitä ajattelet yhteistoimijuudesta? Ajattelen, että tähän dialogimuotoiseen viestittelyyn sisältyy ajatus vastuun jakautumisesta meidän välillä. En ehkä halua analysoida tai selittää ajatusta sen enempää auki, vaan toivon että voidaan kokea kirjoittamisen vapautta, yhdessä. Kirjoittaa mistä haluamme, yhdessä. Tekee mieli fiilistellä ja nautiskella. Ajatella tätä dialogia sellaisena paikkana, jossa saa etsiytyä yhdessä asioiden äärelle, jotka kutsuvat juuri nyt. Voi olla, että jotenkin vain lähdemme liikkeelle havainnosta, muistosta, fantasiasta tai saa vaikka analysoida työtään. Ehkä voimme kysyä toisiltamme outoja kysymyksiä. En tiedä, Sara! Tässähän se jo tapahtuu, liikettä. Ja viestien vaihdossa se kultahippunen taitaa olla, että vietetään kirjoittaen aikaa yhdessä. Sinä siellä ja minä täällä. Olenkin kaivannut tällaista yhdessä olemista, pitkiä keskusteluja toisten tekijöiden kanssa. Tuli mieleen tämmöinen: Miun kotona on ollut tapana kokoontua siskojen, äidin ja isoäidin kanssa saman pöydän ääreen ja intensiivisesti räpättää, höpöttää, rätkättää – näin asioista tulee yhteisiä ja jaettuja. Miusta ei taida olla nyt tarkemman vastauksen antajaksi!? Annetaan siis tekstin tulla omalla painollaan.
Ihana kuulla, että samojen teemojen äärellä olet vielä ja löydät uusia suuntia niihin liittyen. Toivotaan, että pian voidaan kokea live esityksiä! We need it! Millaisia uusia suuntia residenssiaika toi työskentelylle, kun työskentelitkin itsekseen yhteistyön sijaan?
Miulle Kyse on kaikesta -kirjan kirjoittamisen kautta aukesi myös uusia haluja tehdä kirjamuotoinen teos. Se kulkee nyt nimellä A Book of Dances. Kirja kokoaan yhteen tekijöitä, joiden teoksien äärellä olen tavalla tai toiselle jäänyt miettimään kieltä joko niin että teoksessa ruumiin suhde kieleen on ollut keskeisenä tekijänä tai sitten niin että olen jäänyt sanattomaksi teosta katsoessa, jolloin en ole tiennyt miten lähtisin purkamaan katsomiskokemustani. Teksti ei syntyisikään yhteisesti kirjoittaen vaan jokainen tekijä kirjoittaisi itsenäisesti teosmuotoisia tekstejä. Edellistä kirjaa kirjoittaessa mietiskelin teidän jokaisen kirjoittajan kieltä, rytmiä ja sävyjä. Teidän henkilökohtainen tapa olla maailmassa ja tehdä taidetta tuli kielen kautta näkyviin. Oma suhteeni kirjoittamiseen ei ole ollut ollenkaan helppo, koen kirjoittamisen ihan kamalan haastavaksi. Näin on ollut aina. Samalla se haastavuus vetää puoleensa, haluan ratkoa sitä mikä haastaa. Ja koen kirjoittamisen tarvetta, vetovoimaa. Kyse on kaikesta -kirjassa halusin nimenomaan, että jokaisen meidän kirjoitus saisi olla sitä mitä se on. Virheitä sai olla, puhekielimäisyys oli toivottua. Liian pitkät lauseet, mukaan vaan. Ajattelun epämääräisyys aivan tosi ok. Pidän kaikesta sellaisesta. Palasipa mieleeni Evenin (Minn) kanssa käydyt keskustelut juuri näistä valinnoista <3 voi että!
Sara, aurinkoa!
<3: Anne
18.4.
Anne – Aurinko!
Nyt on sunnuntai, näitä päiviä, kun säätiedotukset lupailivat kevään lämpöennätysten rikkoutumista. Tosiaan, aurinko on helottanut koko päivän! Oon nauttinut siitä kotona sängyssä – koko päivän! Kirjat, korut, kahvikupit, kätköistä kaivetut monisteet, tietokone ja puhelimen johdot ympärilläni – kuin pikku alus, tämä oma sänky. Oon lorvahdellut, juonut kahvia, ajelehtinut mielikuvissa paikasta toiseen. Parina päivänä on ollut tunne, että jotain merkittävää tulee tapahtumaan… Tekee mieli varjella sitä tunnetta. Nimenomaan koska se tunne merkityksellistyy tulevaan. Oma oleminen lähettää säikeitä jonnekin tuntemattomaan, ja se tuntuu merkitykselliseltä. Toiveikkaalta, siksi merkittävältä. Odottavalta, siksi merkittävältä. Ne säikeet ei ole kiinni vielä missään, mutta se ei haittaa. Tuntuu, että uusia merkityksiä tulee muodostumaan, merkkejä on jo ilmassa. En vain osaa niitä vielä lukea, mut se ei haittaa. On se tunne : )
Tekee mieli opetella soittamaan lisää duurisointuja kitaralla! Oon fiiliksissä siitä kuinka kitaran kaikukoppa resonoi vatsaa ja rintakehää vasten. Se rauhoittaa ja auttaa keskittymään, oon huomannut. Ääniaallot resonoi ja keho on yhtä niiden aaltojen kanssa. Melodiat kiinnittää osaksi jonkun toisen nuoruutta… Metallican alkuintro, jne….( ) En olis ikuna uskonut, että opettelen Youtube-tutorialista soittamaan kitaran alkeita! Rakastan sitä ajattomuuden tilaa, jonka musiikki luo. Rakastan sitä ajattomuuden tilaa, jonka tanssi luo.
Rakastan.
Onko sun Anne helppo sanoa, että rakastat?
mulle rakkaus on liikettä… Liikettä tuntematonta kohti… Tää olis se mun“freest”: liikkeen vapaus, tunteiden vapaus, vapaus rakastaa… nyt nyt nyt ainakin tuntuu tältä…!
Sitä vastoin mun ei oo helppo määritellä sitä kohdetta… pysähtyä, katsoa jotakuta silmiin ja sanoa ääneen, että “rakastan sua”. *)
Mut jos,
jos rakkaus on liikettä…
voi liikkua rinnalla,
ja toista kohti
Mulle tulee jostain nyt mieleen 60-luvun minimalismi ja veistotaide… hmm. jotenkin niin, että.. Tarkistan tän… Rakastin myös taidehistorian tunteja Kuvalla vuonna 2011-2016..!
Anne, onko rakkaus vapaus vai vankila?
“Ehkä voidaan kysyä toisiltamme outoja kysymyksiä.”, kirjoitit aiemmin. Kysytään!
<3
*) mut rakastan sitä tunnetta, kun kuulen sen sanottavan – mulle. Siksi haluan, haluaisin, haluan, oppia sanomaan sen myös. Niin, että ne resonoisi vatsasta, jostain maan uumenista. Mut jos en siltikään oppisi… jos ne sanat vaan pysyis vieraina mun suussa, jäis nieluun… vaik kuinka olisin harjoitellut, vaik olisin ollut tosi sitkeä… mut jos niille sanoille ei olis vaan kasvanut juuria, enkä sais niitä kumisemaan maasta läpi jalkojen, vatsasta nieluun, ääneksi huulille… jos sen(rakkauden) koti ei olisikaan ääneen sanottuna, en vieläkään luovuttaisi, jatkaisin vaan…
mut ehkä jatkasin toisin, liikkeellä.
aah… eeh… yyh.. apua.
Anne. apua.
tänne plumbsahti nyt tällaista.
rakkausjuttua.
———
20.4.
Rakkaus yhteistoimijuuden ehtona / lähtökohtana?
Muuten, en pääse yli tuosta ilmaisustasi tekstistä “itsereflektiivisuuden hurjasteluna”. Se on jotenkin huima.
-S
21.4.
Sara, iiiiiikkks ääks, väääääh, puuh. tekee mieliä huudahdella ja hurjastella menemään. silmät kyynelistä täyttyessä ja hymykareet suupielissä luin tekstiäsi ja brrrrr brrr, kevät hyrinä rinnassa, nänneissä pörisee. brr brr brr. Rakkaus. mmm. mm. mm. sain just lähmäsen suukon otsalle kun kirjoitin nänneistä. äääääh. jatkan mylvivää kirjoittamista. ruovin ja kuopsutan maata lähtövalmiina laukkaan hetkenä minä hyvänsä. brr brr brr. Eilen työhön liittyvässä tapaamisessa herkistyin, kun puhuin ruumiillisuuden hauraudesta ja siitä miten kamalan tärkeä asia on saada tanssia ja kokea toisten tanssivan. Käytin sanaa rakkaus siinä kohtaa. Millainen olisi rakastava, rakastettu tanssi?
Mietityttää, että onkohan miun helppo sanoa toiselle että rakastan.
Ei miusta ole helppoa sanoa, että rakastan. Vaikka haluan sanoa. Tai odotapas, on miun lähellä myös ihmisiä, joille voin sanoa helposti, että rakastan. En kiusaannu tai epäröi sitä miten siihen reagoidaan. On paljon helpompaa ilmaista rakastavansa sitä, että viettää aikaa kumppanin ja ystävien kanssa tai tekee taidetta tai joutilaisuuden hetkiä, laiskuutta tai miten ikävöi. Tai miten kokee epäoikeudenmukaisen toiminnan. Ikävöinti, epäoikeudenmukaisuuden ilmaisut on osa rakkautta. Tai että rakastan ja rakastun aina uudelleen ja uudelleen meressä uimiseen, auringon valoon talven jälkeen, kirjoihin, tanssiin, musiikkiin… bell hooksin Rakkaus muuttaa kaiken -kirjan alkusanoissa hän kirjoittaa omasta havahtumisestaan siihen, että rakkaudettomuus on ottanut määräysvallan maailmasta. Taidan hyvin tuntea hermostossa ja soluissa millainen on rakkaudeton ympäristö, mutta olen saanut kokea myös rakkaudellisen ympäristön – ja se jos jokin on ihanaa, siis aivan todella ihanaa. Sellaisessa ympäristössä on huolehtimista ja kunnioitusta. bell kirjoittaa myös että rakastaminen valitaan ja että rakastamisen voi oppia uudelleen. Rakkauskäsitykseni on muuttunut tosi paljon kakskymppisyydestä. Oon opetellut uudelleen ja uudelleen että miten sitä voisi rakastaa kaiken sen kyynisyyden ja kylmyyden keskellä. Ehkä sen opetteleminen ei lopu ikinä, koskaan. 4ever lovvvv = yhteistoimijuus.
: D
Eilisen tapaamisen jälkeen meinasi häpeä viedä oikeuteni tuolta rehelliseltä ja vilpittömältä ilmaisulta: rakastan tanssia.
Huudan: RAKASTAN TANSSIA!
En tiedä miksi, mutta toistuvasti tässä kirjoittaessa haluan lipsauttaa rakastamisen perään ratsastaminen.
Huudan: RATSASTAN TANSSIA!
Millaiset ohjeet tehtäisiin sille, että rakkaus voisi olla yhteistoimijuuden lähtökohtana?
heipskukkuu,
Anne
24.4.
Anne – hhaaah,
nauran ääneen täällä lukiessani tekstiäsi!
IIH-HAHAA…
hirnahdus
ihanaa!
Hmm. Hyräilen Anna Puun Säännöt rakkaudelle…
Teen marjapaistosta, luen ohjeita:
1,5dl kaurahiutaleita
1,5dl vehnäjauhoja
100g margariinia
4 dl marjoja
…
200 °c, 20min
..
..
Niin, millaisen soittolistan rakkaudellisesta yhteistoimijuudesta kokoaisi… tai millaisista aineksista se koostuisi.
Halutaanko koota ohjeita, esim. loppuun?
-Sara
26.4.
Oliko hyvää marjapaistosta?
Vettä sataa. On harmaata.
joo, voidaan koota!
-Anne
26.4.
Hyvin maistui : )
Jatkan sängystä.
Luen, syön, kirjoitan, katson Youtubea:
Bed Peace (1969) John Lennon ja Yoko Ono
https://www.youtube.com/watch?v=mRjjiOV003Q
-Sara
26.4.
tämmönen laukka syntyi kesken kaiken.
Mietin, että mitään en voi enää tehdä mistään muusta käsin kuin rakkaudesta, aivan loputtomasta rakkaudesta. näin se on. ei ole vaihtoehtoja. On rakastettava sitä mikä tuntuu mätänevän ja syöpyvän, kopsuttelevan karkuun – on rakastettava ja otettava kiinni ja rakastaa enemmän. Elämän läpitunkevaa olemusta. on rakastettava soluja, sormia ja sanoja, jotta jotakin todellista ja tuntoista, rakastettavaa voi tapahtua. on uskallettava vastustaa sitä mikä ei haluaisi tulla vastustetuksi. On vastustettava teloittajia ja. Ei ole vaihtoehtoja. ei ole – muuta kuin elää. mitä toivo on. mitä se on? sitä että on vain rakkaus. Rakkaus on vahvinta, jonka pohjalta on liikuttava. rakkaus liikuttaa, niin kuin sanoit. On vain kohtaamista, jatkuvaa kohtaamista. ja on uskallettava kohdata. on on. on. termiitit loiset virukset. kaikki ne ja nämä. nuo. on kohdattava silloilla lymyilevät rakkaudet. ja loputtomat luikertelevat käärmeet. on hypättävä navasta napaan. uskalleta. vastustaa. rakastaa. antautua rakkaudelle. Kops kops.
-Anne
26.4.
..oh… kohta on yö, palaan tänne rakkauksiin huomenna. öitä.
-Sara
26.4.
Öitä<3
-Anne
27.4.
Assosioidun sun laukasta, tulen perässä, rinnalla,
koitan löytää yhteistä rytmiä… ho poti hop.. kop, kopoti kop, epänä etänä,
sinkoilua, heittelehtimistä, luottamista ja antautumista – raks — raks?
kehot nojaavat toinen toisiinsa, tukipiste on yhteinen, siinä välissä
– pelkään että unohdan nöyryyden
juon vettä purosta, virtaavan veden pysähtynyt hetki käsillä, käsissä. katselemme toisiamme. kohta sisäkkäin, toinen toisiinsa kiertyen. nielaus. Vortex
– olla pieni ja suhteellisen suuri
tekoja, tekoja, tekoja, teoissa näkyväksi, Hei termiitit, loiset, yksisoluiset, virukset, bakteerit…Niin “kaikki ne”, heneme heneme
– ei itsestäänselvyys, ei vain fantastinen idea tai ohituskaista
kiiltävässä autossa auringonlaskussa omakuva taustapeilissä ajan ohi en nää muuta
tienviitois vilahtaa rak– , tienviitois vilahtaa –kaus. Liikaa vauhtii “Mikä se oli..? Kaus?”
28.4.
hei muuten, oliko tuolla kirjoittamassasi tekstissä jotain uudesta teoksestasi esittelyä aiemmin…? nyt en löydä enää. Haluaisitko kertoa siitä vielä? Vaikuttaa kiinnostavalta!
Ja siis, hiostuttavan upea julkaisu 1 & 2 ilmestynyt teiltä Mad House Helsingiltä!
Nyt havahduin, että tällainen julkaisu on ylipäänsä ilmestynyt (1 osa jo viime keväänä?)
https://publication.madhousehelsinki.fi/I
https://publication.madhousehelsinki.fi/II
Onnea! <3
btw…
Rakkaudessa ruohonjuuritasolla!
///////////_________/////////////
Aina!
Siemenii, juurii, siemenii….!
Vettä!
Aurinkoo!
Siemenii, juurii, siemenii….!
Tehäänks laulu?? Tehäänks tanssi? Anne Anne??
-Sara
29.4.
Kirjoitan pian, niin pian siulle. Ruohonjuuritasolta siemenistä. Oon käynyt lukemassa näitä ja vauhdikkaasti haluun kirjottaa. Teen lähtöä paikkaan jossa kummitukset, suruiset iloiset luisevat juureni elävät. Jossa äiti leipoo munkkeja ja siskon takapihalla on aivan liian houkutteleva trampoliini. Pakkaan mukaan vesimeloonia muistuttavan uimapatjan (tää on lahja), liikaa vaatteita, Bechi-kirjan. Lähen Imatralle. Vuokrataan auto. Vuokratulla autolla ajetaan Kotkan kautta Imatralle.
Vettä vettä. Siemeniä.
Rakkaudesta.
Hups, tämä: Kuuntelen Hayley Heynderickxin I Need to Start a Garden albumia.
Eikö olekin hienot numerot 1 ja 2!
Kirjotan pian! Kirjotan lisää!
Mitä mietit sängyssä? Sängystä?
Sänkyjen valtakunnassa? Valtavassa kehikkojen aallokossa? Väsyneiden lihasten, painavien luomien, ilojen, unien varjoissa. Valossa.
-Anne
29.4.
vetäytymistä, luopumista, antautumista, latautumista,
poispyyhkiytyviä rajoja,
särkyjen sulamista,
märkiä lakanoita,
yöllistä hikoilua… näin alkuun.
-Sara
3.5.
mikä upea alus. mitä luet?
kello neljä yöllä heräsin sisäpihalta kuuluvaan linnun lauluun. sitten olin hereillä, heijasin itseäni uneen, mutta onnistuin vain heijauksessa. tyyny pyöritti päätäni puolelta toiselle. se vatkaus oli syy aamun turvonneisiin silmiin ja kuivaan suuhun.
tanssi alkaisi vaikka heijauksella. huih. pää pehmenee, silmät putoilee. kopoti kopoti. Kirmaan rinnallasi. kop kop
kirjoitin yhdestä teoksesta mutta poistin sen, editoin sen vielä salaisuudeksi. silmät tipahtivat ja samalla leikkasin sen pois. niks naks. saksitaan palasia. tuli mieleen Yoko Onon Cut Piece. Yes, Yes, jossakin katossa. niks naks. sieltä ne tuli kätköistä, tuuli puhalsi ne jostain tuolta noin. vai oliko se kirja – sitäkö tarkoitit?
luin tuon rakkaus hymnin jonka kirjoitin. ja nyt vähän naurattaa sen mahtipontisuus.
-Anne
4.5.
meinasin kirjoittaa tänne huolesta ja toivottomuudesta, joka on taas nakertanut ja loisinut minussa. a p u r a h a t l e i k k a u k s e t s t r e s s i j o u s t a m i n e n u n e t t o m u u s s a i r a s t u m i n e n. mutta en suostu. mutta haluan kuitenkin kirjoittaa että se on olemassa.
että se on läsnäolevana kauhuna.
-Anne
5.5.
…hui, kylmät väristykset menivät läpi kehon… läsnäoleva jaettu kauhu.
Mun keho resonoi sun tekstiin. Oon elossa – ainakin hereillä.
On väsyttänyt kauheasti. Oon halunnut antaa väsymykselle periksi – aika houkuttavaa, nukkua vain. Jotain keho prosessoi, en tiedä tarkkaan mitä tapahtuu, ehkä pöpöt, ehkä hurjalla vauhdilla lisääntynyt valo, virittynyt käpyrauhanen ja sinkoilevat kemialliset reaktiot aivoissa.. raskaus jäsenissä ja “alus” valmiina lähtöön, lähdemme kohta taas matkaan…
Poimin tekstistäsi kohdan: “Ikävöinti, epäoikeudenmukaisuuden ilmaisut on osa rakkautta.”
Sataa vettä, jotenkin lohdullinen olo. Silmut kasvavat. Muutumme. Synnymme uudestaan.
siks saks, tietysti.
-Sara
5.5.
Niin lohdullista. haluan kävellä ulkona. sateessa.
-Anne
6.5.
ootko antanut väsymykselle periksi? Ootkohan nähnyt unia? 🔮
-Anne
11.5.
Käyn aika ajoin katsomassa tätä tiedostoa. Odotan. Tää odottaminen on jännittävää odottamista. En kirjoita tätä ajatusta tänne siksi, että odottaisin että vastaisit pian vaan siksi että odotan kunnes vastaat. Onpa se sitten huomenna tai ylihuomenna tai ensi viikolla. Ehkä olet antanut periksi ja seikkailet jossakin aluksellasi. Ehkä jokin uni vaatii siulta päiviä selvittääksen sen.
-Anne
11.5.
Hei Anne,
vaihdoin maisemaa! Melkein kuin unta. Virkistävää. Kävin tervehtimässä äitijuuria, hoivaantumassa puiden äärellä. Metsässä. Äitienpäivä. Saunottiin.
Tänään oli lähes helteinen päivä. Pyöräilin ihan onnessa. Tuntui lempeältä olla kehossa. Sopusointuja… linnut laulaa. on ilta. energiat alkaa palaamaan. Helsingissä taas.
Mietin, missä sinä menet? Kuulenko kavioiden kopsetta?
-Sara
15.5.
Kops kops, kopinaa kuuluu sohvan pohjalta. Silmät lurppasee. Lepäilen aamupyöräilyn jälkeen. Puhutaanko taiteesta? Tekee mieli puhua. Oletko tehnyt jotakin sen suuntaista viime aikoina? Millainen tilanne siulla on töiden suhteen? Oot hämmentänyt korona-apurahalla taidekeitosta Zodiakilla ja mitä muuta?
-Anne
15.5.
heips, ooh, kysymyksiä, paljon!
hmm
Aattelen että tää on “taidetta” mitä täällä tapahtuu. Tai ainakin osa sitä. Osa elämää.
Huomaan alkaessani kirjoittaa “taiteesta”, siirryn helposti johonkin autopilotille, joka jäsentää maailmaa=taidetta aika erilailla kuin mitä se läsnäolevana kokemuksissani usein on vaikkapa arjessa ja osana elettyä elämää. Varsinkin jos joku kysyy taidetöistä. Alan puhua “cv:tä”… rakentamaan jatkumoa, joka sopii hyvin.. niin no.. esim. apurahahakemuksiin. Moodi, joka alkaa ulkoapäin ohjaamaan.
äh
en haluais kuulostaa jotensakin ylenkatsovalta. Huomaan vaan, että kysymyksesi osuu sellaiseen kohtaan, että alan välittömästi miettimään vastausta siltä kannalta, että mikä nyt vastaisi parhaiten kysyjän oletuksiin taiteesta, työstä, taiteesta työnä yms. (huom. enää en mieti sua Anne) Et kuinka “paketoin” sen, jottei taidetyö aiheuttais kuulijassa liikaa hämminkiä. Se mitä teen kun saattaa jonkin mielestä näyttää ei-minkään tekemiseltä. Ja tää mua itseänikin hämmentää. Jokin aika sitten huomasin vastaavani, et oon työtön, kun kysyjä kysyi samantyyppisen kysymyksen, vaik melkein heti tajusin, et ei.. en oo työtön. NiiJoo, en oo paraikaa apurahalla tai saa palkkaa taidetöistä, oon työkkärituella, eikä sorvin alla oo justiinsa jotain eksaktia proggista, mut silti, en koe olevani työtön. Sisimmässäni en koe niin. Se hetki oli hyvä muistutus. Muista olla itsesi puolella.
Oon edelleen kyllästynyt apurahojen epävarmuuteen ja yhteiskunnan määrittelemään statukseen “työtön”, jos ei oo relevanttia tointa osoittaa, mutta taide pitää mut toimintakykyisenä, pätevänä kansalaisena mitä lie, elossa. Teen taidetta ja joskus siihen kuuluu oleellisena myös se et on suvantoja, elpymistä, toipumista, keräilyä, lukemista, mietiskelyä, haaveilua, ei-tekemistä… inspiroitumista.
Et voinko rehellisesti sanoa, et nyt mulla on keräilykausi menossa, itsensä keräily vaikkapa. Silleen oon iloinen, et taiteellinen ylpeys on saanut keittyä ja maustua, et en oo enää niin lannistunut “työtön” -statuksesta, kuin mitä olin Kyse on kaikesta -kirjan kirjeenvaihdon aikoihin. Et ennemminkin aattelen, et se mitä teen tai jätän tekemättä on osa taiteellista praktiikkaa joka tapauksessa.
Just tää paradoksi, et yhteiskunta on järjestänyt meidät tällaiseen älyttömään limboon, joka lajittelee taiteilijat ja muut itsensä ilmaisijat ja kanssaeläjät työttömiksi vastoin tahtoaan, vaik onko esim. taiteilijat koskaan varsinaisesti työttömiä…
Siispä perustulo.
Joo, no mutta sitä odotellessa –
Korona-apurahalla hommailin Zodiakin lisäksi
apua, uuvun… siis tuntuu kuin tekisin raporttia tai selvitystä apurahan käytöstä… anteeksi en jaksa raportoida. jutskataan vaikka livenä. (Tää ei ehkä jää tähän lopulliseen)
Uuvun kyllä aika helposti ja tiedän tarvitsevani joskus paljonkin palautumisaikaa eri asioista toipuakseni. Sit toisaalta saatan uppoutua ja unohtua täysin johonkin tekemiseen ihan täysin… tän dynamiikan ymmärtäminen on helpottanut omaa oloa ja auttanut ymmärtämään, että ne suvannot, jumiutumiset ja suunnan vaihdokset on tärkeitä koko homman jatkuvuuden kannalta. Jossa jatkuvuus on yhtä kuin taide, elinehto, virta, elämän virta. Tai taide on se keppi virrassa, johon tarttua, kun tuntuu, että hukkuu. Ihan miten päin vaan – taide ja kulttuuri – ei voi elää ilman.
Vähän kuin rakkauskin.
Ja tarviin kokemusta – molemmista.
hahaa…
Taide on kyllä yksi rakkauden välittämisen muoto. Vähän kuin ruoanlaitto.
Tärkeintä et niitä voi harjoittaa ja opetella, vaik ei ihan luontaisesti sujuiskaan ne hommat.
Et kuitenkin voi tulla paremmaksi. Ruoanlaitossa, rakkaudessa.
<3
Anne, musta on edelleen hauskaa kirjoittaa sun kanssa, kun tää aina vähän ryöpsähtää käsistä.
Niin, tällaista nyt tapahtuu.
-Sara
16.5.
Rakkaus on mun suurin inspiraatio.
Tää on niin mahtipontista… mutta tuntuu, että se on totta. Taide on. Elämä on.
— en tajua mistään mitään.
Xb
-Sara
16.5.
Oon rannalla, tuuli on pureva. Tarttuu luisiin sormiini ja tekee niistä luisevammat. Oon täällä silti. Kääriydyn punaisen vaatteen alle suojaan. En tunnistaisi piirteitäni omakseni, jos kohtaisin itseni nyt. Tiedätkö sellaisen tilan että olet uppoamassa uneen, olemisessa matkaat vieraille maille, ajatusten taakse, antaudut ja sitten säpsähdät hereille kuin olisi jokin hätä, uhka tai vaara. Edellisen viestin kysymykset nousivat säpsähdyksen seurauksena. Pam pam pam. Lauoin ne tänne tiedostoon. Pam pam pam.
Säikähdin, että onko tää sitä mitä tän pitää olla! Ja takataskusta nostin päteviä kysymyksiä.
Ei uuvuteta itseämme. Arjessa on niin paljon cv-tarinoita ja muuta selittävää. Olen helpottunut, kun kirjoitit sen tänne, että se uuvuttaa sinua. Minuakin. Mutta nyt juuri nyt. Nyt nyt nyt. Tässä olen. Tunto- ja kuuloaistit hereillä. Vieressäni kiljahtelee joukko tyyppejä kylmässä vedessä. Yksi heistä tarttui keppiin ja heitti sen mereen. Sinne se jäi kellumaan.
Hmm. Tää vuosi on ollut valmistumisen jälkeen kummallinen. Koronan vaikutukset maailmaan ja meidän alaan, ja sairastumiseni. Rakenteet raksuu ja poksuu rikki, poks riksraks. Jos jokin on vahvistunut on se, että mihin voin luottaa on taide ja sen äärellä tapahtuva ajattelu, se jatkuu kaikesta huolimatta. Olipa esityspaikat auki tai ei. Vaikka todella vaatien ajattelen, että niiden tulee jo saada tasavertaista kohtelua! Mutta taide on. Täällä ja Siellä, Tuolla. Aistimukset. Välähdykset. Kokemukset. Muistot. Fantasiat. Kirjat. Aina on vihko ja kynä. Paikka, jossa liikkua. Oon solmu kaikissa näissä järjettömissä verkostoissa! Näin on. Kyllä noihin kysymyksiin sisältyi myös vilpitön halu kuulla, että mitä siun työssä tapahtuu. Sairastumisen jälkeen parahdin, että yhteiskunnallisen ilmapiirin ollessa niin vihamielistä kulttuuri- ja taidealoja kohtaa mikään ei tunnu merkityksellisemmältä kuin se että taidetta tehdään, että teen taidetta. Että taide on, muuttaa muotoaan. Että saan mennä työhuoneelleni kerran viikossa. Että minulla on työhuone, rukoushuoneeksikin sitä yhdessä kaverilleni lähettämässä viestissä kutsuin. Voihan. Parahdus. Pakahdus. Rakkaus.
Mahtipontisuus<3
Huomenna nähdään ostarilla. Mennään hengaamaan. Otan selfies stickin mukaan niin voidaan ottaa kuvia!
-Anne
17.5.
Tässä kuva meistä ostarilla:
Otin kuvakaappauksen videosta joka kuvattiin ja tuohon jäi playn kuvake, voidaan laittaa toinenkin kuva…
-anne
19.5.
Kaarevat rajat osoittaa mihin olen matkalla, kantapäiden paino ja syke tuo minut lähemmäksi kuumuutta ja tajua siitä miksi korvani värisevät lentoon kysymättä lentolupaa. Lupaan kiepsahtaa kyljelleni oikean hetken tultua, mutta nyt olen vielä hevonen, hiiri, kuiva kasvi, taakse taivutus ja purkautuva paine. Olen perhonen, jonka näin sormiesi päissä. Vannon haluavani nikamieni liitoksista valuvaa mahlaa karhean kieleni, kuivan maan juureen. Pyydän sinua koskettamaan levotonta jalkaani. Se haluaa potkaista ilmaa. Kohti kaiken hiljaisuutta. Koskea sitä mitä luuli kaiken jatkoksi.
Kello on kuusi aamulla ja luin Marlon Moilasen tekstin: https://cirko.fi/essee-ruumiillisen-kieleni-kutsumisesta-monia-muita-unohtamatta/. Mylvin kainosti. Olen rakastunut, lepatan sängyssä jossa uni hiertää esiin ruumiillisia temppujani. Turha on yrittää nukkua sillä yrittäminen näyttäytyy kirpeänä vaihtoehtona tilanteessa jossa olen. Nukkua tahtoisin, mutta en yrittää. Sara, nukutko miten? Minulla on kuuma. Eilisen illan katastrofaaliselta tuntuvat keskustelut vainoavat minua. Turha etsiä syytä, syyt löytyvät syylistä. Lurps, sanoi silmäni. Lurps, sanoi kieleni. Kieleni lainehtii ja aikoo hukuttautua. Humps, nyt hukuttaudun. Humps, se on menoa nyt. Hyvästi. Näkemiin. Niin kuin Marlon lopetti tekstin, Niinkuin Chris lopetti teoksensa. Niin kuin minä lopetan lopettamisen. Loppu. En voi, kirjoitus uhmaa minua kolme vuotiaan tahdolla. Se riuhtoo ja maanittelee. Lupaa minulle, anna minulle lentolupa. Lupaan lentää. Lennän jo. Kieli jota puhut. Mitä?
Luulin lopettaneeni. Kunnes kuulin, että hengähdit. Säpsähdin hereille hereillä ollessani. Hengähdyksesi muistutti minua ympyrässä tapahtuvista liikkeistä, liikenneympyröistä. Ajan ajan ajan enkä halua poistua. Hengähdys. Pyörin ja pyörryn. Huumaannun. Hullaannun. Laannun ja kaadun. Hengähdys. Kohisee. Kohisee. Kohisee. Kohisee. Enkä poistu. Ennen kuin tuohdun kaiken sen typeryyteen. Typerä liikenneympyrä ja sen tahto.
Tässä kuvassa on lentoluvan saanut olio. Tämä tapahtui ennen liikenneympyrään päätymistä.
/Anne\
19.5.
Iltaisin unen ajan lähestyessä aistien hidastuessa ja kääntyessä hiljaa sisäänpäin heräävät eloon odottavat mielikuvat seuraavasta päivästä – kahvista, puhelusta tai postiluukusta tipahtavasta kirjeestä ja valosta. Toivon ja odotuksen mielihyvä kantaa kohden yötä ja unen taitetta. Yön sateinen tahmeus nivelissä ja kevään huumaavat tuoksut sulaneina noroina silmien takana, avonainen ikkuna ja varpaissa pistelevä kohmeus herään seuraavaan aamuun. Mieli on usvainen, kuin olisin ajanut koko yön kehää liikenneympyrässä kanssasi. Lentäjän poika tabulatuurit, katkennut kieli ja kirvojaan lypsävät muurahaiset kuhisevat iholla muistoina… sitäkö nämä kipuherkät paikkaansa vaihtavat läikät ihollani ennakoivat – Heneme tulivat ja ottivat haltuun.
Ollaan armoilla, kellutaan ihan hetki.
Tällaiset vaeltajamuurahaiset eivät asetu paikoilleen, vaan yöpyvät tietyissä paikoissa ja jatkavat aamulla taivaltaan. Kuningatarta kannetaan, sillä se ei voi keskeyttää munintaa hetkeksikään. Työläiset kantavat sen munia edeten koko ajan ja vaeltajamuurahaiset syntyvätkin keskelle kiivasta marssia. https://fi.wikipedia.org/wiki/Muurahaiset
Viimeisin kirjeeni oli rakkauskirje. Aivoni nuolaisevat mielikuvan postimerkkiä, joka on todellisuudessa tarra. Niin kuin se perhonen sormessani. Näinkö fantasia ja todellisuus sekoittuvat?
Olen unohtanut mainita. Tämä on valo, jonka varjossa kirjoitan varjokirjeitä.
Tänään taas postiin ennen kello viittä.
-S
19.5.
Eilen sain postista kortin
21.5.
Mun mieli ropisee kuin sade ja odottaa sopivaa tuulta
21.5.
sopiva tuuli yllytti hiukseni lentoon
Lähteet:
- Eiranen Reetta, Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä. Niin & Näin 2/2016. https://netn.fi/artikkeli/kirjeet-ajan-ja-paikan-tunteikkaina-ylittajina (Haettu 24.5.2021).
- https://www15.uta.fi/yky/arkisto/historia/johdanto/kirjeet.html (Haettu 20.5.2021).
- Rea-Liina Brunou, Minna-Kaisa Kallinen, Sara Kovamäki, Liina Kuittinen ja Anne Naukkarinen, Kyse on kaikesta – keskusteluja ajalta 3.9.2017-31.5.2019. Toimittanut Anne Naukkarinen. Omakustanne 2019.
- https://www.wmagazine.com/story/bjork-interviews-herself (Viitattu 15.4.)
- bell hooks, Rakkaus muuttaa kaiken. HarperCollins Publisher 2000.
- Bed Peace (1969): https://www.youtube.com/watch?v=mRjjiOV003Q (Viitattu 26.4.2021)
- https://publication.madhousehelsinki.fi/I (Viitattu 28.4.2021)
- https://publication.madhousehelsinki.fi/II (Viitattu 28.4.2021)
- Marlon Moilanen, ESSEE: Ruumiillisen kieleni kutsumisesta monia muita unohtamatta. https://cirko.fi/essee-ruumiillisen-kieleni-kutsumisesta-monia-muita-unohtamatta/ (Viitattu 19.5.2021)
- https://fi.wikipedia.org/wiki/Muurahaiset (Viitattu 19.5.2021)
Artikkelin kuvat: Anne Naukkarinen ja Sara Kovamäki.
