Thomas Freundlich – Olli Ahlroosin laaja ja yksityiskohtainen vastaus klassista balettia koskevaan tekstiini alkaa jo olla sitä perustelevaa ja taustoittavaa tanssikirjoittamista, jota häneltä kaipasin. Ajatus länsimaisen keho-mieli-kahtiajaon ylivallasta klassisessa tanssissa on kiinnostava ja ansaitsee laajempaa pohdintaa. Mutta kohtaavatko teoria ja todellisuus?
Enkeleitä ja mörköjä
Nostan hattua Olli Ahlroosin laajalle ja yksityiskohtaiselle vastaukselle klassista balettia koskevaan tekstiini. Tämä alkaa jo olla sitä perustelevaa ja taustoittavaa tanssikirjoittamista, jota häneltä kaipasin, vaikka monista näistä perusteluista ja lähtökohdista olenkin eri mieltä.
Alkuun asiavirheiden korjaukset sekä pari yleistä toteamusta.
Ensinnäkin kirjoitukseni tarkoituksena ei mitenkään ollut kommentoida Sanna Kekäläisen Pää-teosta tai hänen työtään – varsinkaan kun en kyseistä teosta ole edes nähnyt. Tietenkään en pyri rinnastamaan Kekäläisen teosta ja klassista balettia tai esittämään, että näiden tavoitteet ovat millään lailla yhteneväiset.
Dekonstruktion ruotimiseen osana filosofian käsitteistöä minulla ei ole koulutusta eikä teoreettisia työkaluja. Ahlroosin Kekäläistä koskevasta arviosta lainaamieni kappaleiden tarkoitus oli korostaa, että kehollinen ymmärrys ja syvälliset katsomiskokemukset eivät ole nykytanssin yksinoikeus. Mikäli olen varomattomasti yhteydestään irrotetulla sitaatilla valjastanut Kekäläisen teoksen palvelemaan sille vieraita tarkoitusperiä, esitän tästä pahoitteluni. Koska alkuperäinen tavoitteeni ei ollut arvioida Kekäläistä tai hänen teostaan, voimme ehkä nyt antaa hänen levätä tämän keskustelun osalta.
Toiseksi korostaisin, että olen itse paitsi haluton, myös kehno ehdokas jonkinlaiseksi klassisen baletin ja sen aatemaailman soihdunkantajaksi. Olen opiskellut tanssijana kyseistä lajia ammattitutkintoon asti, mutta aloittanut tanssin treenaamisen (baletti mukaanlukien) vasta aikuisiällä, alusta alkaen tavoitteena toimiminen koreografina ja tanssijana nykytanssin kentällä. En ole käynyt läpi perinteistä baletin koulutusputkea lapsuusvuosista alkaen, enkä työskennellyt balettiryhmässä, joten näkökulmani voi olla erilainen kuin baletin ammattilaisten.
Lisäksi omassa tanssin tekemisessäni niin päivittäinen treeni, teosten liikemateriaali kuin kiinnostuksen kohteet ovat tällä hetkellä aivan muualla kuin klassisessa baletissa. Pyrin tässä kirjoituksessa kommentoimaan joitakin Ahlroosin esiin nostamia kysymyksiä omien näkemysteni pohjalta, mutta tästä eteenpäin jatkoa keskustelulle voivat minun sijastani tuoda sellaiset baletin asiantuntijat, jotka eivät tarvitse lainausmerkkejä tuon tittelin ympärille.
Korjaan mielelläni ennakkoluuloon perustuneen käsitykseni siitä, että Ahlroos ei olisi nähnyt riittävästi balettia sen arvioimiseksi. Lukija tekee johtopäätöksensä käytettävissä olevan informaation perusteella, ja puolihuolimattomilla lauseenletkautuksilla on joskus taipumus luoda väärä mielikuva kirjoittajastaan.
Länsirintamalta ei mitään uutta
Tätä kirjoitusta valmistellessani silmiini osui muutama osuva ja ajankohtainen kommentti eräässä eurooppalaisessa tanssialan julkaisussa (vapaa käännös ja tiivistys allekirjoittaneen):
Viimeisen sadan vuoden aikana nähdyt baletit… saavat ajattelemaan, että tämä taidemuoto ei ole kehittynyt, vaan rappeutuu entistä nopeammin… Nykypäivän baletista voi joku sanoa, että se on kaunista ja miellyttävää katsoa, vaikka siinä ei olekaan sitä tunnetta ja sisältöä, jota siltä tulisi odottaa. Lajin tekniikka on yltänyt sellaiselle täydellisyyden tasolle, että enempää ei voi kukaan haluta…mutta tämä on vain murto-osa niistä ominaisuuksista, jota baletilla pitäisi olla.
Baletin perinteisestä katsojakunnasta sama kirjoittaja jatkaa:
Kun tyhjänpäiväisesti taputtavilta katsojilta kysyy, mitä mieltä he ovat näkemästään, he vastaavat aina, että ”upeaa…loistavan taitavia tanssijoita.” Jos huomauttaa, että… ilmaisu on olematonta, teosten teemat järjettömiä… että koko laji kaipaisi uudistumista… niin pidetään idioottina ja hulluna. Näiden ihmisten päähän ei mahdu, että tanssista voi saada paljon enemmänkin. ”Antaa balettitanssijoiden jatkaa samaa rataa kauniine piruetteineen… emme me tarvitse mitään muutosta.”
Jos toteaa, että baletti voisi…luoda paljon syvempiäkin elämyksiä, jos sitä kehitettäisiin kohti potentiaaliaan, vastaus on ”emme halua, että baletti koskettaa meitä… emme halua suhtautua tähän taiteenlajiin jotenkin vakavasti.”
Tämä kiteyttääkin mainiosti käsillä olevan ongelmakentän. Yllättävää voi tosin olla, että tämä polemiikki ei ole peräisin viimeisimmästä Dance Europe -lehdestä, vaan koreografin ja baletin uudistajan Jean Georges Noverren teoksesta Lettres sur la Danse et les Ballets vuodelta 1760.
Baletti on ilmankin meidänkin aulista apuamme puinut näitä kysymyksiä jo vuosisatoja. Keskustelu siitä, mikä on klassisen tanssin tehtävä ja mikä siinä on kiinnostavaa on ollut käynnissä koko taiteenlajin historian ajan. Tämän vuoksi on virheellistä ajatella, että baletti olisi yksin omaan vanhan hovirituaalin vaalimiseen jähmettynyt tanssin muoto. Jokaisen vallankumouksellisen uudistuksista tulee seuraavalle sukupolvelle pölyttynyt perinne, joka kaipaa uudistamista, ja sama sykli jatkuu varmasti tänäkin päivänä harjoitussaleissa ja tanssilehtien palstoilla kautta maailman.
Harvojen herkkua?
Ahlroos nostaa esiin yhteiskuntaluokkaa tarkoittavan tulkinnan klassismi-termin kantasanasta, mikä on mielenkiintoinen etymologinen huomio. Baletin kohdalla se ei kuitenkaan tuo juurikaan uutta keskusteluun, koska (kuten on jo hengästymiseen asti selvitetty), kyseessä on alun perin aristokraattien huviksi kehitetty taidemuoto. Onko tällä taiteella edelleen tilaa nykypäivän (onneksi) tasa-arvoisemmassa maailmassa, sen voi jokainen päättää itse.
Jos baletti tuomitaan nostalgisena luokkataiteena, pitäisikö samalla teilata myös aiemmin mainitsemani Bachin konserttisävellykset (jotka aion Ahlroosin protestista huolimatta raahata tähän uudelleen vertauskohteeksi)? Tämä se vasta onkin varsinaista epätasa-arvon synnyttämää luokkataidetta: musiikkia harrastavien prinssien ja herttuoiden yksityisorkestereilleen tilaamia kepeitä viihdekappaleita! Tulisiko meidän tällä perusteella jättää arvostamatta näiden sävelteosten huomattava taiteellinen sisältö tai hylätä ne epärelevantteina nykykuulijalle? Ei minusta.
Puolustan tarkkaan harkittua vertausta Bachin musiikin ja klassisen tanssin välillä – en siksi, että tanssijan kehon sekä barokkimusiikin rakenteet voisi mitenkään rinnastaa taiteen tapahtumakenttinä, vaan siksi, että kumpikin on tietyssä historiallisessa kontekstissa syntynyt ilmaisun muoto, joka ei puutu päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin ja taiteellisiin kysymyksiin, mutta jolla voi olla jokin mielenkiinto ja itseisarvo osana kulttuuriperintöämme.
Halusimme tai emme, länsimaisen kulttuurin historia on pitkälti etuoikeutettujen kirjoittamaa. Varakkaiden ja hyväosaisten herrojen vapaa-ajan projekteina ovat alun perin syntyneet klassisen baletin, konserttimusiikin ja kaunokirjallisuuden lisäksi muun muassa sellaiset instituutiot kuin länsimainen filosofia Platonista alkaen. Meidän tehtävämme on tuntea näitä perinteitä, ottaa niistä se, mitä haluamme, ja luoda oma tulevaisuuden kulttuurihistoriamme tämän päivän lähtökohdista ja arvoista.
Eliittejä on monenlaisia
Entä sitten tämä baletin elitismi? Ahlroos maalaa turkkeihinsa kääriytyneistä ”baletinrakastajista” mainion karikatyyrin, jonka maestro Noverrekin tunnistaisi. Varmasti monelle katsojalle baletissa käyminen on sosiaalisen pätemisen muoto, jolla ei ole mitään tekemistä taiteenlajin mahdollisen sisällön arvostamisen kanssa. Varmasti näin on myös sinfoniakonsertissa, mutta silti siitä huolimatta siellä joskus, jopa usein, tapahtuu jotain, mikä täyttää taiteen tunnusmerkit.
Väistämättä tulee mieleen, että eikö tämä sota ”minkkimummoja” vastaan julistettu jo yli sata vuotta sitten, ja eikö sitä lopullisesti voitettu viimeistään Yvonne Rainerin spektaakkelinvastaisilla manifesteilla 1960-luvulla? Kritiikin, vastalauseiden ja ajankohtaisten yhteiskunnallisten suuntausten siivittäminä ovat aikanaan syntyneet modernin ja nykytanssin elinvoimaiset perinteet, joita ilman kumpikaan tämän ajatustenvaihdon kirjoittajistakaan ei olisi tällä foorumilla keskustelua käymässä. Olisi luullut, että klassisen ja ”paljasjalkatanssin” vastakkainasettelu jäi jonnekin iloiselle 1920-luvulle, mutta nähtävästi kysymys on edelleen ajankohtainen.
Sitä paitsi jos elitismistä ja luokkajaosta puhutaan, niin eipä taida oma rakas nykytanssimmekaan olla lajina sieltä populaareimmasta päästä. Jos taiteenlajia harjoittavat pääosin ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet koreografit ja tanssijat, sitä katsovat vielä enimmäkseen korkeasti koulutetut kaupungissa asuvat toimihenkilöt tai opiskelijat, ja sitä arvioidaan käsittein, joiden ymmärtäminen edellyttää humanistisen alan yliopisto-opintoja, olisi hurskastelua väittää, etteikö tässäkin ole jonkinlainen yhteiskunnallinen suodatusmekanismi käynnissä. ”Ihana näennäisylemmyydentunne” ei valitettavasti myöskään ole vanhakantaisten balettikatsojien erioikeus. Sitä vain toisissa piireissä ilmaistaan muutoin kuin turkiksiin verhoutumalla.
Miksi katsomme taidetta?
Ahlroos arvostelee sitä, että mielestäni baletin todellinen merkitys perustuu ”todella harvinaisille ideaaliesityksille tai ani harvoin nähtäville virtuositeeteille”. En ymmärrä, mikä käyttämässäni ”parhaimmillaan”-sanassa on niin ristiriitaista. Eikö sama päde jokaiseen taidemuotoon?
Ei keskiverto nykytanssiesitys, sinfoniakonsertti, romaani, maalaus, veistos, elokuva tai runo ole yhtään sen sykähdyttävämpi kokemus kuin tasapaksu balettinäytöskään. Paljon voi nähdä tyydyttävää ja hyvääkin taidetta, mutta ovatko nekään vielä se syy, miksi taidetta pohjimmiltaan luodaan ja käydään katsomassa?
Kohti keijujen keveyttä
Ahlroos kiteyttää hyvin sen, mistä baletin keveyden ihannoinnissa on kyse. Kielteisesti arvottavat adjektiivit poistamalla hänen kuvauksensa kelpaisi mihin tahansa lähdeteokseen (otan tässä vapauden leikellä kyseistä kappaletta jäljempänä tulevan ajatuksen kuljettamiseksi):
Tämä…kehoideaali, joka siis on baletin sisältöä ja merkitystä kannatteleva asia… on läsnä melkein missä tahansa klassisen baletin esityksessä… Se näkyy klassisissa koreografioissa…ylikorostettuna painottomuuden ihannointina… [tavoitellaan] kehon täydellistä vastakohtaa: kehottomuutta. Ylipäätään, tehtiinpä balettiteoksessa mitä tahansa, ilmeiden, liikkeiden ja eleiden on oltava koko ajan sellaisia, ettei väsymys ja kehon paino ja rajallisuus näkyisi…
Täsmälleen näin. Kuuma kysymys on se, onko tämä kehottomuuden ideaalin (”enkelikehon”) tavoittelu ”länsimaisen kulttuurin ja ajattelun arkkiperversio”, vai voiko se olla onnistuessaan myös kiehtovaa ja sykähdyttävää. Jokainen päättäköön tämänkin itse.
Älähdyksistä ja niiden puutteesta
Tähän väliin en malta olla lisäämättä pientä sivuhuomautusta. Kehoideaalien yhteydessä Ahlroos kirjoittaa, että
…olen toisessa yhteydessä, tässä samaisessa kolumnisarjassani ilmaissut näkemykseni tästä, ilman että kukaan balettihenkilö siitä älähti. Kirjoitin nimittäin, että se on ideaalina keholle täydellisen – suorastaan absoluuttisen – perverssi ideaali.
Ensinnäkin, ”kirjoitin näin kerran aiemminkin, ja kukaan ei kommentoinut mitään” on yleisesti ottaen argumentin perusteluna sieltä heppoisemmasta päästä.
Toiseksi, Liikekieli.com on toki laajalti seurattu tanssimedia, mutta mahtaako kirjoittajalla olla hieman, anteeksi vain, ylioptimistinen käsitys siitä, millaisella intensiteetillä hänen jokaista kolumniaan ”balettihenkilöiden” keskuudessa luetaan?
Kolmanneksi, palautteen puute ei välttämättä tarkoita, että kukaan ei olisi eri mieltä kirjoittajan kanssa. Se voi myös tarkoittaa, että lukija ei jaksa välittää kirjoittajan teeseistä, koska on jo mielessään lokeroinut tämän tietyn tiukasti rajatun ajatusmaailman edustajaksi, jonka voi sivuuttaa tuumimalla ”no tuo on nyt tuota taas”.
Jos kriittisiä kommentteja tulee, se vain merkitsee sitä, että kommentoija jaksaa yhä uskoa, että palautteen tuloksena voi olla rakentava debatti, joka tuo uusia, erilaisia näkökulmia alan keskusteluun. Kun kukaan ei enää sano mitään, silloin on syytä huolestua tosissaan. Protestien puute voi myös johtua siitä, että balettitanssijat saattavat olla kiinnostuneempia ammattinsa harjoittamisesta kuin käsitteistä kinaamisesta jollakin Internet-foorumilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö he ajattelisi omaan työhönsä liittyvää problematiikkaa.
Sielu ja ruumis
Takaisin itse aiheeseen. Miksi sitten baletin perinteinen kehoideaali on niin ”absoluuttisen perverssi”? Ahlroos tarjoaa itse selkeän vastauksen tähän kysymykseen:
Mielestäni siksi, että minkä tahansa taidemuodon ideaalina tällainen ylenpalttinen henkisyyden ihannointi ruumiin kustannuksella pitää yllä kulttuuriperinteeseemme iskostunutta jakoa henkeen ja ruumiiseen, jossa henki jostain kumman syystä aina vaan tuntuu saavan suuremman arvon.
Nyt ollaan vihdoin asian äärellä. Tässä on kiinnostava näkökulma ja mielestäni Ahlroosin kirjoitusten varteenotettavin lähtökohta klassisen baletin analysoinnille ja kriittiselle uudelleenarvioinnille. Kristillis-länsimainen keho-mieli-dualismi, sen merkitys klassiselle baletille, ja eritoten ”synnillisen” kehonkuvan oletettava haitallisuus ovat laajoja ja mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka ansaitsevat syvempääkin pohdintaa.
Kuitenkin – ja tämä tekee baletin niin perverssiksi – nämä samaiset ”tanssitaiteilijat” pitävät ammatikseen yllä sellaista taidemuotoa, jossa kaikesta ”kehotietoisuudesta” huolimatta, pidetään ideaalina juuri kehon täydellistä vastakohtaa: henkeä.
Tämä vahvasti muotoiltu ajatus on sinänsä kiinnostava. Mutta mahtaako olla kirjoittajalta hieman uskaliasta asettaa lainausmerkkeihin paitsi tietyn alan ”taiteilijuus”, myös sen ”kehotietoisuus”, jos ei itse kyseistä lajia harjoita, eikä pysty siten todentamaan omakohtaisen kehollisen kokemuksen kautta, mitä tuo tietoisuus on tai ei ole?
Tällä en tietenkään yritä sanoa, että kirjoittaakseen jostakin alasta pitää olla itse sen harjoittaja – vain, että keho-, kuten muunkin tietoisuuden ulkopuolinen arviointi ja luokittelu on tunnetusti hankalaa, ja että sillä polulla kannattaa edetä varovasti.
Teoria ja todellisuus
Kenties kuvaavaa on, että kun kaivelin kirjahyllystäni jotakin baletin keho-mieli-kysymystä valottavaa taustakirjallisuutta, ensimmäisenä silmään osui arvostetun brittiläisen baletinopettaja Maria Fayn teos Mind over Body. Jo kirjan nimen sanamuoto kertoo, että tässä aiheessa voi tosiaan olla jotain tutkimisen arvoista. Halutaanko mieli ja ruumis nähdä yhdenvertaisina ja yhtenäisinä, vai siten, että mieli ”kesyttää” kehon omaksi instrumentikseen?
”Hengen tuhoisasta voittokulusta” klassisen baletin alueella riittäisi varmasti meille sylimikroteoreetikoille rutkasti kirjoitettavaa. Ennen kuin innostumme liiaksi, on kuitenkin syytä painaa jarrua ja tarkistaa, vastaako teoriamme havaittavissa olevaa todellisuutta tällä planeetalla.
Jos balettia jostain kritisoidaan, eikö se yleensä tapahdu pikemminkin päinvastaisesta syystä – nuorten liikkuvien kehojen ihannoinnista lähes fetišismiin saakka, henkisen panoksen kustannuksella? Eikö balettia (usein ansaitusti) kritisoida siitä, että se tekee tanssista urheiluun verrattavaa suorittamista, vailla pienintäkään henkisyyden tai sisällön häivää?
Ainakin oman rajallisen havaintoaineistoni perusteella uskallan todeta, että jos balettitunneille kautta maailman saataisiin vallitsemaan ilmapiiri, joka edes lähentelisi mitään ”henkisyyden ihannoinniksi” kutsuttavaa, tämä olisi jo varsinainen taiteen riemuvoitto.
Taiteen hinta
On monta syytä vihata balettia, jos niin haluaa tehdä. Hyviä syitä voivat olla vaikka syömishäiriöihin johtava sairaalloinen naisten laihuuden ihannointi (joka muuten on pesiytynyt lajiin 1900-luvun jälkipuoliskolla, eikä kuulu mihinkään klassisen tanssin alkuperäiseen ideaaliin) tai turhan usein vanhanaikaisen ja yliautoritaarisen koulutuksen nuorille ihmisille aiheuttamat fyysiset ja henkiset vammat.
Monet lajin lieveilmiöistä ovat selkeästi kielteisiä, mutta tekeekö tämä taustalla olevista taiteellisista tavoitteista vaarallisia ja vahingollisia? Onko silloin tällöin syntyvän taiteen hinta liian suuri? En minä tiedä. Sitä pitää kysyä niiltä, jotka työkseen päivästä ja vuodesta toiseen treenaavat ja esittävät balettia.
Ja sitten vielä tämä kehon ”alistaminen”. Siitäkin olisi parasta kysyä tanssijoilta itseltään. Onko baletissa tosiaan kyse siitä, että ”syntiseksi, likaiseksi möykyksi” alistettua kehoparkaa näin poljetaan ”sielun” palveluksessa? Vai siitä, että määrätietoisen harjoituksen sekä elinikäisen kehitysprosessin tuloksena voi olla tila, jossa tanssijan ruumis ja tietoisuus, liike ja mieli, sulautuvat tasavertaiseksi, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi siinä missä joogassa tai nykytanssissakin?
Balettitanssijat osannevat tähänkin vastata itse parhaiten, ja meidän muiden kannattaisi ehkä kuunnella heitä mieluummin kuin luennoida aiheesta enempää.
Kaikella on paikkansa
Näitä kysymyksiä ja vanhoja lähdeteoksia pyöritellessä tulee pakostakin ajatelleeksi, että onkohan jokainen ihmiskehon liikkeeseen perustuva harjoituksen tai ilmaisullisen taiteen muoto kuitenkin loppujen lopuksi aika samalla asialla. Kehon ja mielen kokonaisvaltaista yhteyttä ei ole keksitty Kaapelitehtaalla eikä edes Brooklynin ullakkojen tanssisaleissa.
Olli Ahlroos korostaa hienosti sitä, kuinka kriittiselle taiteelle on yhteiskunnassamme akuutti tarve. Jos baletti todellakin on
taidetta, johon paetaan maailmaa; maailmaa, joka vaatisi ihmisiltä muutosvoimaa ja kriittistä vaalimista, uutta ajattelua ja uutta kokemusta, ei pakoa ja silmien sulkemista,
sitä voi hyvinkin tästä kritisoida. Onko baletti eskapismia? Ehkäpä, ainakin keveimmillään. Eksoottista ja hirviömäistä? Kai meistä jokaisella on omat mörkömme.
On hienoa, että meillä on uusia taidemuotoja, jotka haastavat uskaliaasti perinteiset ajattelumallimme, ja voivat parhaimmillaan (taas tuo sana) vähentää ihmisen erillisyyden kokemusta muusta maailmasta, ympäristöstä ja luonnosta. Tämän hienompaa, tärkeämpää ja arvokkaampaa missiota en ainakaan itse pysty taiteelle keksimään.
Mutta eikö nykyaikaiseen, moniulotteiseen maailmankuvaan kuulu se, että ajatteleva yksilö joutuu ja kykenee tekemään omat valintansa arvojen, aatteiden ja kulttuurivaikutteiden laajassa tarjonnassa? Onkohan hieman aliarvioivaa olettaa, että tämän päivän tanssikatsojan maailmankuvaan ei mahdu samanaikaisesti sekä uusi, kriittinen taiteen käsitteistö, että laaja perspektiivi ja arvostus niistä traditioista, joiden kautta olemme päätyneet siihen, missä olemme?
Jos katsomme vain taaksepäin, jumiudumme menneiden aikojen vanhentuneisiin ihanteisiin, emmekä ota vastuuta maailmasta sellaisena kuin se tänä päivänä on. Jos taas näemme pelkästään hirvittävänä ja kiellämme kaikki arvot siinä, mitä on ollut meitä ennen (vaikka emme siitä pitäisikään), meillä ei ole riittävän syvää näkökulmaa omaan paikkaamme ajassa. Molemmissa tapauksissa katsomme asioita vain yhdellä silmällä, eikä yksisilmäinen ole kuningas kuin sokeiden valtakunnassa. 
Koreografi-tanssija Thomas Freundlich toimii Liikekieli.comin toimituskoordinaattorina.
