Elämälle kiitos – ja muita liikkeellisiä havaintoja

 

Elämäni ei ole pelkäämistä varten, vaan elämistä. Jos pelkään, mitä tapahtuu tulevaisuudessa, en ole läsnä tässä hetkessä. Sama koskee mennyttä. Hengitys palauttaa minut nyt-hetkeen …Etsin harmoniaa, ja tunnistan kaaoksen, jopa rakastan sitä. Chaos , kreik.. tarkoittaa aukkoa, jotain, josta jotain uutta ja tuntematonta voi syntyä. Ilman kaaosta ei olisi liikettä. Ja silti en selviä ilman omaa pyrkimystäni harmoniaan.

 


 

Pää edellä betoniin – sekä ennen kaikkea ihmepelastuminen kaikilta kuviteltavissa olevilta seuraamuksilta – saivat minut pysähtymään ja miettimään, arvostamaan ja rakastamaan, Nyt, nyt ja nyt. Nauttimaan yhä enemmän kehona olemisesta – ja mielenä, ja henkenä. Fyysinen kehoni, henkinen kehoni ja tunnekehoni lähentyvät toisiaan, etsivät balanssia ja tukevat toinen toisiansa tässä työssä.

Elämä on ihme. Liike ja tanssi ja ääni ovat ihmeitä, joiden kautta saan lähestyä universaalia kaiken elävän yhteyttä. Kehon ja sen liikkeen kautta voin etsiä tapaani olla maailmassa. Milloin elämästäni tuli näin ihanaa?

Muistaakseni se ei ole ollut näin ihanaa aina(?) mutta tämä kesä ja sen mukanaan tuomat oppimisprosessit puhuvat elämän mystisen kauneuden puolesta. Tässä kolumnissa en kuitenkaan halua kertoa, mitä minulle on kesällä tapahtunut, vaan enemmänkin pukea sanoiksi niitä asioita, jotka minua tällä hetkellä vievät eteenpäin tanssijana ja ihmisenä.

Kehoni vie minua helposti ympäri maailmaa. Ja toisaalta mieleni voi liikuttaa minua sitäkin helpommin. Mielikuvitus on lahja ja voimavara, joka tässä suoritusyhteiskunnassa usein unohdetaan. Ammattini kautta saan päivittäin työskennellä sekä kehoni että mielikuvitukseni kanssa, matkustaen ympäri maailmaa joko kehossani tai mielessäni.

Tunnistan etuoikeutettuna olemiseni. Ja elämän vaihtovirrassa haluan myös antaa takaisin. Haluan koskettaa ihmistä, sekä kädelläni että työlläni. Tunnen että inhimillinen kosketus on tärkein tapa, jolla yhteys maailman ja kaikkien sen päällä asuvien ihmisten välillä mahdollistuu. Kontakti-improvisaatio on ollut yksi suurimpia opettajiani tällä tiellä. Nyt alan olla valmis myös monenlaisiin muihin tapoihin: mm. tarjoamaan bodywork’ia ja kehoterapiaa sekä toisaalta harjoittamaan BDSM:n jaloa taitoa.

Tiedän alkavani kuulostaa hihhulihörhöltä, mutta aion pysyä sanojeni takana. Olen itse kokenut niin monta kertaa, miten oikeanlainen kosketus (kosketus, joka ei vaadi, vaan kuuntelee – käsi joka ei halua mitään) auttaa ja voimauttaa.

Kokemukseni perustuu sekä koskettajan että kosketettavan: ”antajan” että ”saajan” rooleihin. Oikeastaan tällaisia rooleja ei ole olemassakaan. Kun käteni koskettaa selkääsi, koskettaa selkäsi samalla kättäni ja molemmat osapuolet voivat oppia tästä kosketuksesta.

Toisaalta kosketuksen tai minkä tahansa teon tulisi aina perustua sen antajaan. Miltä minusta tuntuu kun silitän sinua, tai kun lyön sinua? Miksi sen teen? Ja mistä itsestäni löydän voiman ja vapauden tehdä sen? Haluanko antaa vai ottaa? Kun minä tiedän, mitä teen, viesti on selvä (ja nautinnollinen..) myös vastaanottajalle. Mitä tunnen itsessäni kun kosketan toista?

Sama koskee koskettamista tanssin ja taiteen kautta. Minun ei tarvitse pystyä pukemaan kaikkia ajatuksiani tai tanssillisia/äänellisiä tekojani sanoiksi. Mutta minulla tulee ole suunta tai suuntia ja keinot tutkia ja artikuloida niitä. Mitä tunnen itsessäni, kun liikun tilassa, muodostan sanoja tai katson jotain yleisön jäsentä silmiin?

Lisäksi tarvitaan rajuja tekoja, aukkojen luomista. Jotain joka saa ihmiset avautumaan jokapäiväisyyden ulkopuolelle. Tässä on paikka taiteelle sekä ihanille hulluille ihmisille ja ideoille. Uusimmat kokemukseni tästä hulluudesta perustuvat mm tanssimiseen kelluvilla lautoilla ja sukellusveneen kannella sekä kiipeilyyn suuren ruosteisen laivan seinillä.

Yhtäkkiä seinillä kiipeilystä tuli suurinta huviani. Ja samalla se pelottaa edelleen… Mutta elämäni ei ole pelkäämistä varten, vaan elämistä. Jos pelkään, mitä tapahtuu tulevaisuudessa, en ole läsnä tässä hetkessä. Sama koskee mennyttä. Hengitys ja erityisesti uloshengityksen loppuosa on kokemukseni mukaan yksi parhaista tavoista palauttaa itseni nyt-hetkeen. Tässä hetkessä mikä tahansa uusi (tai vanha) on mahdollista. Jokainen sisään hengitys ja jokainen uloshengitys on jo itsessään syntymä ja kuolema – miksi siis pelätä?

Etsin harmoniaa, ja tunnistan kaaoksen, jopa rakastan sitä. Xáoc, kreik. tarkoittaa paitsi sekasortoa myös aukkoa, jotain, josta jotain uutta ja tuntematonta voi syntyä. Ilman kaaosta ei olisi liikettä. Tanssijana lienee siis luonnollista, että rakastan kaaosta. Ja silti en selviä ilman omaa pyrkimystäni harmoniaan, missä muodossa se sitten milloinkin ilmenee (tällä hetkellä usein esim. joogaa tai Qigongia harjoittamalla mutta yhtä hyvin myös laskeutumalla hyvän kirjan tai hyvän keskustelun tai hyvän kahvikupin äärelle).

L’Chaim Dayenu. Ihanien ulkomaisten taiteilijoiden kanssa työskennellessäni opin myös uusia kieliä, tai ainakin uusia sanoja. L’Chaim on hibriä ja tarkoittaa kiitosta. Dayenu samalla kielellä tarkoittaa vapaasti käännettynä jotain sellaista kuin: ”sekin olisi riittänyt, mutta sain vielä enemmän”. Sekin että saan tanssia, olisi riittänyt, mutta sitten saankin vielä tanssia rakkaan ystävän kanssa. Sekin että saan tanssia olisi riittänyt, mutta lisäksi saankin vielä huutaa ja käyttää ääntäni. Sekin että saan tanssia olisi riittänyt, mutta lisäksi saan tehdä sen tässä ihanassa valoisassa studiossa. Sekin että saan tanssia olisi riittänyt, mutta lisäksi saan myös nauraa, ja itkeä, laulaa ja nukkua…”

Linda Priha on tanssin ja elämän ikuisuusopiskelija. ”Miten pysyä aina kiinnostuneena? Aina ihmettelevänä? – Etsien harmoniaa keskellä kaaosta ja kaaosta keskellä harmoniaa. ”. Priha valmistui tanssitaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta syksyllä 2008. Viime aikoina hän on mm. työskennellyt esiintyjänä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä tanssijana Pipaluk Supernovan (Tanska), William Petit´n (Ranska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat ranskalaisten feministifilosofien (mm L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (“écriture feminine”).