Arvostelu

Parhaat arvostelijat ja arvostelut raivaavat tietä jollekin uudelle ajassa piilevälle, kulkevat taiteen tulen- ja pilvenpatsaana, eivätkä vain sen jälkijoukossa. Mutta tällainen arvostelu edellyttää neroa, ja nerot ovat yhtä harvinaisia arvostelun kuin minkä muun henkisen alan historiassa hyvänsä. Nerojen puutteessa on meidän tyydyttävä kykyihin. Ja niitä on yhtä monta lajia kuin edellistäkin perityyppiä.

Artikkeli on julkaistu Helsingin Sanomissa 17.11.1914.

Kirjallisia mietelmiä, osa 1

Arvostelu

Miksi ei aloittaa arvostelusta, koska se jälleen näkyy päiväjärjestykseen joutuneen, joka näin joulun alla onkin mitä luonnollisinta? Kysymys on ikivanha kuin taivas. Mutta kukin aika ja ajanjakso, kukin henkinen virtaus ja henkilöllisyys antaa sille uuden sisällyksen.

Toinen arvostelija tuntee tehtäväkseen raivata tietä jollekin uudelle, jonka hän huomaa ajassa piilevän, vaikka se ei vielä olisikaan saanut kirjallisuudessa vastaavaa ilmaisuaan, herättää kirjailijoita sitä näkemään, kylvää ympärilleen hedelmöittäviä siemeniä ja sytyttäviä säkeniä, sanalla sanoen kulkea kirjallisuuden tulen- ja pilvenpatsaana, eikä vain kuulua sen jälkijoukkoon. Tämä onni on kuitenkin suotu vain harvoille. Meiltä voisimme me mainita esimerkkinä sellaisesta arvostelijasta Fredrik Cygnaeuksen, muualta pohjoismaista Georg Brandesin, vaikka hänen merkityksensä oikeastaan on jo laajentunutkin maailmankirjalliseksi.

Luonnollisesti on sellainen arvostelu suurin siunaus sille kirjallisuudelle, jolla on tilaisuus siitä nauttia ja käyttää hyväkseen sen neuvoja, ohjeita ja opastuksia. Sillä kiittäköön se tai moittikoon, iskeköön se sitten oikeaan tai harhaan, se herättää kuitenkin aina yleisön mielenkiintoa ja antaa vakavaa ajattelemisen aihetta asianomaiselle kirjailijalle. Eikä sellainen arvostelija viitsi edes kirjoittaa aivan vähäpätöisistä ilmiöistä. On jo kunnia saada häneltä kirpeäkin moitesana.

Mutta – ja siitä tulemmekin me asian ytimeen – sellainen arvostelu edellyttää aina suurta ja laajaa henkilöllisyyttä, miestä, joka on kokenut ja nähnyt paljon elämää, paljon mietiskellyt ajan ilmiöitä, vaikka hänelle ei ole suotu kykyä muussa kuin arvostelun muodossa tehdä sielunsa täyttä sisällystä tajuttavaksi muille ihmisille. Sellainen arvostelu edellyttää neroa, toisin sanoen. Ja nerot ovat yhtä harvinaisia kirjallisen arvostelun kuin minkä muun henkisen alan historiassa hyvänsä. Toivon, että me ainakin siitä voimme olla yksimielisiä.

Nerojen puutteessa on meidän tyydyttävä kykyihin. Ja niitä on yhtä monta lajia kuin edellistäkin perityyppiä.

Toinen arvostelija voi vaikuttaa hyvää kirjallisuuden kehitykseen pelkällä lukeneisuudellaan. Kirjailijat itse, kuten tunnettu, eivät tavallisesti lue paljon, eikä yleisö, jolle he kirjoittavat, ole useinkaan tässä suhteessa paremmin armoitettu. On silloin tärkeätä maan kirjalliselle elämälle, jos on arvostelijoita, jotka voivat avata sille uusia lähdesuonia, esitellä arvosteltavien teostensa yhteydessä uusia ja yleisölle tuntemattomia, kuvata mielenkiintoisesti vieraiden maiden kirjallisia ilmiöitä, kentiespä vielä juuri niiden kautta keksiä uusia kauneusarvoja omankin maan kirjallisuudesta. Ellei se käy ehkä aina päinsä jokapäiväisen sanomalehtiarvostelun yhteydessä, ovat sitävarten aikakauskirjain ja tutkielmain muodot olemassa. Yleisö oppii niistä näkemään maailmaa kotinurkkien ulkopuoleltakin, ja kirjailijat – varsinkin nuoret, joiden elämänkäsitys ei ole vielä täsmällistynyt – ehkä nekin löytävät jonkun kultajyväsen.

Yleensä ei arvostelun merkitystä tuottavaan kirjallisuuteen nähden ole liioiteltava. Ammattimiehet, tässä tapauksessa kirjailijat itse, ymmärtävät sittenkin tavallisesti paremmin näitä asioita kuin joku niihin ulkoapäin tunkeutunut. Ellei arvostelu voi viittoa kirjallisuudelle mitään uusia uria, joissa tapauksissa sen toiminta vähemmän koskettaakin itse ammattia kuin yleisiä henkisiä virtauksia – yhteisiä kaikille taiteille – supistuu arvostelun vaikutus sittenkin pääasiallisesti yleisön ohjaamiseen.

Ja niin olemmekin tulleet erääseen kolmanteen arvostelijatyyppiin eli n.s. makumestareihin.

Epäilemättä ei tuo sana ole hyvässä huudossa, ei yleisön eikä ammattimiesten kesken. Yleisö ei heistä pidä sentähden, että kukin sentään niin mielellään tahtoo oman henkilökohtaisen makunsa säilyttää, ammattimiehet taas sentähden, että juuri nuo n.s. makumestarit ovat usein mitä vanhoillisinta väkeä, ajavat menneiden polvien ja menneiden kehityskausien asioita, vaalivat ja vartioivat niitä huolellisesti kuin pyhää tulta, kaikelle uudelle, kaikelle tuoreelle ja eteenpäin tunkevalle kauniille silmänsä ummistaen.

Mutta yhtä epäilemätöntä on, että tällainenkin arbiter elegantiarum voi joskus pelkällä maullaan paljon kirjallisuuden hyväksi vaikuttaa. Toisen maku ei ole yhtä kehittynyt kuin toisen, toinen taas on saanut jonkun syntyperäisen kauneusaistin, jota toinen ei ole saanut. On silloin hyödyllistä, että ne, jotka ovat sen sekä saaneet että pitkällä esteettisellä viljelyllä kehittäneet, myöskin julkisuudessa lausuvat mielipiteitään kirjallisista ilmiöistä. Ainakin on se parempi kuin että julkinen arvostelu jää kokonaan niiden asiaksi, jotka eivät vähimmässäkään määrin itse ole taiteellisia luonteita, ja joiden toiminta tässä suhteessa supistuukin pelkästään summittaisten arvosanojen antamiseen.

Ja niin olemme – aina edelleen alaspäin kulkien – tulleet jälleen uuteen arvostelijatyyppiin: koulumestareihin.

Heitä ei voi nimittää kyvyiksi edes. Heillä ei ylimalkaan olisi mitään tekemistä taiteen kanssa, elleivät he aina johonkin yliopistoon, akatemiaan, johtokuntaan tai lautakuntaan kuuluen takaisi sanoilleen edes niin paljon yhteiskunnallista painavuutta, että ne niiden ulkopuolellakin, jonkun pienen piirin kesken, voivat käydä taiteellisista mielipiteistä, ellei muualla niin sanomalehtien palstoilla tai kustantajien konttoreissa. He pitävät itseään erehtymättöminä ja juuri sen vuoksi yksinomaan erehtyväisenä kaikkea muuta ihmiskuntaa, enin kirjailijoita, koska näillä jo asian luonnonkin vuoksi on suurin tilaisuus tässä erehtyä. He puhuvat mieluimmin n.s. taiteen laeista tai taiteen mittapuusta, joka luonnollisesti on yhtä pitkä tai lyhyt kuin heidän oma ymmärryksensä on. He jakavat kirjallisuuden aina hyvään ja huonoon – ollenkaan ottamatta lukuun näiden käsitteiden suhteellisuutta – ja ovat, jos ketkään, ajavinaan mielestään n.s. yleispätevää arvostelua, silloinkin kun he itse, jonkun suosituksen, imartelun, puoluekannan tai yhteiskunnallisen näkökohdan vuoksi, ovat juuri valmiit tavallisimmankin taiteellisen yleispätevyyden uhraamaan.

Joskus on heillä nuoruudessaan ollut joku taiteellinen pisara, useimmiten ei. Heidän luonteensa ja vaikutusvaltansa on yksinomaan yhteiskunnallinen, sitä suurempi, mitä korkeampi, kunnioitetumpi tai vakavaraisempi heidän oma asemansa siinä on.

Tunteeko joku sellaisen? Luulen, että se oli tavallisin arvostelijatyyppi meillä – entisaikaan.

Nykyään on luisuttu siitäkin alaspäin. Koulumestarilla oli ainakin se etu, että hänet tunnettiin, että yleisö tiesi hänen sympatiansa ja antipatiansa ja oppi niitä asiasta pois eritellen oman arvostelunsa muodostamaan. Hän oli tavallisimmissa tapauksissa kuitenkin persoonallisuus, joskaan ei taiteellinen. Mutta kuka voi sitä sanoa meidän nykyisistä sanomalehtiarvostelijoistamme? Jos heissä joitakin eri persoonallisia piirteitä ilmeneekin, ovat ne sitten niin mikroskooppista laatua, etteivät ne jätä muuta vaikutusta lukijaan kuin yleisen harmauden, värittömyyden ja yksitoikkoisuuden. Ja se on vaarallisinta, sillä se tappaa mielenkiinnon myös yleisössä.

Koulumestareista me olemme tulleet siis pelkkiin nimimerkkiarvostelijoihin. Paras puhua heistä niin vähän kuin mahdollista, ainoastaan todeta arvostelun yleinen kehityskulku meillä, jos se ehkä sitten jollakin tapaa olisi autettavissa.

Eino Leino (1878–1926) kuuluu maamme merkittävimpiin runoilijoihin ja kirjailijoihin. Kaunokirjallisen työnsä ohella Leino oli myös aikansa tärkeimpiä sanomalehtimiehiä. Yhteiskunnallisten ja polittisten artikkeliensa sekä suosittujen pakinoidensa lisäksi hän toimi kulttuuritoimittajana sekä teatteri- ja kirja-arvostelijana mm. Päivälehdessä ja Helsingin Sanomissa.

Artikkelin toimitti julkaistavaksi Thomas Freundlich.